Kipinöitä syntyi keväällä 2002 elokuvamoguli Markus Selinin soittaessa ja kertoessa tekeillä olevasta Pahat pojat –elokuvasta. Markus tiedusteli voisinko tehdä elokuvaan biisin. Pyysin häntä lähettämään käsikirjoituksen ja sanoin katsovani lähteekö sen pohjalta syntymään mitään.

Käsikirjoitus oli mielestäni yllättävän hyvä ja sen pari kertaa luettuani alkoi mielessäni kypsyä ajatus tekstistä. Keskityin enemmän elokuvan rakkausteemaan ja jätin pahojen poikien rötöstelyt lähinnä pieniksi viitteiksi. Näin sanoitus siirtyi samalla yleisemmälle tasolle, eikä se vaadi leffan näkemistä auetakseen. Jos totta puhutaan, niin minä en ole vieläkään nähnyt itse elokuvaa…

Ennen sanoitusta tuli kuitenkin sävel. Tein biisin tavallisesta kitaran rämpyttelystä poiketen pianolla. Sävelsin aluksi säkeistöt. Kertosäkeeseen päästyäni aloin vaistomaisesti laulaa tutun kuuloista melodiaa, joka sopi säkeistöjen perään kuin nakutettu. Se ei kuitenkaan ollut omani – mistä se tuli? Jonkin aikaa melodiaa hyräiltyäni tajusin, että tämähän on eräästä veljeni Villen tekemästä laulusta! Hän oli vuosia sitten käynyt kotonani äänittelemässä demoja omista kappaleistaan ja nyt monen vuoden jälkeen tämä melodia nousi mieleeni ja yhdistyi luontevasti juuri tekemääni säkeistöön. Soitin Villelle ja tiedustelin, saanko käyttää melodiaa. Hän antoi luvan ja näin minulla alkoi olla valmis sävellys.

Kappaleen alkuperäinen versio sisälsi ainoastaan pianon ja laulun. Halusin biisin muistuttavan hieman Neil Youngin After The Goldrushia. Esittelin tämän version Selinille, joka tykästyi lauluun ja sanoi käyttävänsä sitä elokuvassa. Kipinöitä oli käsittääkseni jo miksattu leffan ääniraidalle, kun Markus eräänä aamuna soitti käärmeissään ja kertoi, että biisini joudutaan sittenkin vetämään pois elokuvasta. Solar Filmsin ja levy-yhtiöni BMG:n välillä oli syntynyt erimielisyyksiä kappaleen käytöstä ja julkaisusta ja koko homma meni puihin. Tuumasin harmissani, että nyt taisi jäädä hyvä biisi käyttämättä. En nähnyt kappaletta albumiraitana, se liittyi mielestäni liikaa elokuvaan.

Pahat pojat ilmestyi valkokankaalle ilman Kipinöitä ja oma levyntekonikin edistyi pienin askelin. Keväällä 2003 biisi nousi minun ja Suuria kuvioita –albumin vastaavan tuottajan, Asko Kallosen, keskusteluissa jälleen esille ja totesimme, että kyllähän se sittenkin toimii myös itsenäisenä albumiraitana. Asko peräänkuulutti vain uutta versiota. Hän näki, että kappale voisi toimia vielä paremmin jotenkin muuten kuin ainoastaan pianon säestyksellä. Tein aluksi itse uuden version kotistudiossani. Biisi oli edelleen pianovetoinen, mutta sähköisempi ja siinä oli nyt mm. rummut. Lopputulos ei kuulostanut erityisen hyvältä. Asko ehdotti ulkopuolisen tuottajan käyttöä ja tilasi Leri Leskiseltä demon. Lerin ajatuksena oli pitää Kipinöitä edelleen hyvin minimalistisena, mutta siirtää painopiste pianon asemesta akustiseen kitaraan. Hän haki samanlaista tunnelmaa ja sointia kuin parilla viimeisimmällä Johnny Cashin levyllä. Ajatus tuntui minusta erinomaiselta ja päätimme kokeilla sitä käytännössä.

Kesäkuussa 2003 olin edelleen melko heiveröisessä kunnossa reilun kuukauden takaisesta formulaonnettomuudesta johtuen. Pystyin kuitenkin kampeamaan itseni Hollolan Petrax-studioon, jossa toisena juhannuspäivänä oli tarkoitus äänittää ja miksata Kipinöitä yhden päivän aikana. Aloitin soittamalla kitararaidan. Mukanani oli myös yhtyeeni kosketinsoittaja, Saara Metsberg, joka soitti kitarani päälle pianon. Tämän jälkeen lauloin ja Saara huikkasi kertosäkeistöihin stemmat. Mieleeni juolahti, että olisihan se mahtavaa jos myös tiimikaveri tulisi vierailemaan albumillani. Niinpä hälytin Sipen paikalle ja tämän saavuttua työnsin hänelle baritonikitaran kouraan. Nauha kelattiin paikalleen ja pyysin Sipeä soittamaan merkistäni viisi säveltä: E, F, G, A ja C. Sipe teki työtä käskettyä ja sehän oli siinä! Mies ihmetteli, että tähänkö häntä ja hänen osaamistaan nyt sitten tarvittiin…

Kudoin viimeiseen kertosäkeistöön vielä hiljaisen Hammond-maton ja ryhdyin sitten Lerin toivomuksesta fiilistelemään koko komeuden päälle huuliharpulla. Leri tilasi introon jonkinlaisen melodian. Nauha lähti pyörimään ja puhalsin ensimmäisen kohdalle osuvan äänen. Ääni tuntui aika hyvältä, joten en viitsinyt turhaan lähteä vaihtamaan sitä. Leri hihkui tarkkaamossa, että kyseessä on varmaankin maailman viilein intro: vain yksi ääni! Puhaltelin biisin muihin osiin vielä jotain lähes yhtä minimalistista. Visioni soittaessani oli, että halusin huuliharpun kuulostavan siltä, kuin se olisi Nuuskamuikkusen soittama. Mielestäni onnistuin melko hyvin ja harppuraidasta tuli hyvin sympaattinen.

Tämän jälkeen Leri ryhtyi miksaamaan kappaletta ja parin tunnin päästä kaikki olikin valmista. Kipinöitä-kappaleen äänitykset kestivät miksauksineen noin viisi tuntia. Miksei musiikin tekeminen voi aina olla näin vaivatonta ja mukavaa?