Suuria kuvioita oli nimensä veroinen kirjoitettava. Painiskelin tekstin kanssa pitkän aikaa ja vietin tarinan parissa lukuisia unettomia öitä. Ongelma oli siinä, että ajattelin aluksi liian konservatiivisesti. Totesin kappaleesta tulevan juuri sopivan mittaisen jos tekstiä olisi kaksi säkeistöä. Yritin sitten runnoa koko kertomuksen kahteen värssyyn. Tuloksena oli muotopuoli sekasikiö joka alkoi vahvasti, mutta hajosi loppua kohden täydellisesti jättäen ilmaan liian monta kysymysmerkkiä. Jossain vaiheessa ymmärsin, että mikään ei taida auttaa: tästä tulee väkisinkin eeppinen teos ja kelloon ei enää kannata vilkuilla. Biisin on oltava tasan niin pitkä kuin sen on oltava. Lauluja ei tietenkään ole syytä turhaan venyttää liiaksi, mutta mikäli kaikkea haluamaansa ei ole mahdollista sanoa parissa minuutissa, niin silloin tehdään lisää säkeistöjä kunnes asia tulee selväksi.

Jos tekstin kirjoittaminen oli vaikeaa, niin musiikillisen linjan vetäminen ei puolestaan aiheuttanut ainuttakaan harmaata hiusta. Tiesin alusta lähtien, miltä halusin kappaleen kuulostavan: Neil Young & Crazy Horse. Lähdin tekemään tietoisesti pastissia kyseisen yhtyeen soinnista. Rumpuja soittaessani yritin ajatella miten Ralph Molina tätä kappaletta lähestyisi ja basson varressa mietin, mitkä äänet Billy Talbot jättäisi soittamatta (yritin sitten poistaa omasta soitostani samat äänet). Soitin hyvin niilomaiset kitarat ja lauloin vielä Crazy Horselle tyypilliset stemmat. Voila! Lopputulos oli tarkalleen sitä mitä lähdin hakemaankin. Rust never sleeps!

Soitot oli soitettu ja tuli aika siirtyä miksaamaan. Huomasin pian, etteivät kotistudioni rahkeet riitä; en saanut soundista riittävän muhkeaa. Pohdimme Askon kanssa mitä tehdä ja hän ehdotti, että mitä jos annettaisiin tämä Jaakonahon Jussin miksattavaksi. Ajatus oli mainio – Jussi on kuitenkin suuri Neil Youngin säveltaiteen ystävä, joten hän jos kuka tietäisi mitä ajan takaa. Jussi tarttui hanakasti toimeen ja miksasi Suuret kuviot Petraxissa.

Soundista tuli riittävän muhkea.