Anssi Kela

Hellepäivät ovat Armille aika työläitä. Suuri karvakasa vain makaa puskissa ja läähättää, kuumimpina päivinä edes iltakävelylle lähteminen ei kiinnosta. Onneksi vesileikit tarjoavat pientä helpotusta:

Duuninsa koira kuitenkin jaksaa hoitaa kuumuudesta huolimatta: jos kadulla näkyy epämääräistä liikettä (muita koiria, sauvakävelijöitä, postinkantajia, naapurin lapsia skeittilaudoillaan), niin Armin rintakehästä kumpuaa kumea haukku ja se pomppii aidan luo kertomaan, että täällä rähisen MINÄ!

Hellejakson perään Armilla alkoi sen kolmas juoksuaika. Pihan aidat eivät pidätelleet, kun levoton tyttö karkasi naapurin bokseripojan luo. Silminnäkijöiden mukaan kaksikon välillä ei luultavasti ehtinyt tapahtua sitä kauneinta asiaa, mutta hiukan kyllä hirvittää, että onkohan täällä yhdeksän viikon kuluttua pieniä leonbergin ja bokserin yhdistelmiä? Pelkkä ajatuskin uuvuttaa.

Jarkko Martikaisen ja minun osana on omistaa koira, joudumme kantamaan elämän umpihangessa karvaisia ristejämme. Toisinaan ne tuntuvat keveiltä, joskus taas hyvinkin raskailta. Seuraavassa otteita aihetta käsittelevästä kirjeenvaihdostamme.

Kellä on korvat, ne kuulkoot! Kätkekää nämä sanat ja tutkistelkaa niitä sydämissänne!

♠    ♠    ♠

Anssin kirjeestä Jarkolle:

Ja katso: verannalla ollessaan Armi otti kengän, mursi ja jakoi sen hampaillaan. Tämän nähtyään palvelusväki nuhteli Armia sanoen: “Vitun karvahattu, saatana!” Mutta nämä sanat kuultuaan Armi sanoi: “Sallikaa kenkien tulla minun tyköni, sillä heitä on hyvä pureskella.”

♠    ♠    ♠

Jarkon kirjeestä Anssille:

Ollessaan kasvuiässä myös Toivo näki jumalaisen näyn, joka oli se sama näky, minkä Armille oli annettu. Näky kertoi ihmeellisestä ilosta, jonka ei pitänyt koskeman vain kenkiä, vaan myös muita arvoesineitä. “Syö kirja, mutta älä lahjaksi saatua Pattersonia. Syö Finlandia -voittaja”, se sanoi ja Toivo ymmärsi, kuinka neuvo oli hyvä. Sen jälkeen tapahtui tämä. “Syö ne aurinkolasit, joista emäntäsi maksoi kultarahoja, mutta Tiimarilaseja älä syö”, henki ohjasi. Silloin Toivo taas nousi ja murskasi ne kertapuraisulla. Niin pää oli autio ja tyhjä, ja hampaiden jäljet olivat irtotavarain päällä.

♠    ♠    ♠

Anssin kirjeestä Jarkolle:

Ja talo oli pimeä ja hiljainen ja Armi liikkui lattian päällä. Ja Armi teki kaksi tuoksuvaa kaasua, suuremman kaasun hallitsemaan alakertaa ja pienemmän kaasun hallitsemaan yläkertaa. Ja Armi sanoi: “Kokoontukoot vedet, jotka ovat virtsarakossani, yhteen paikkaan, niin että keltainen meri täyttää lattian.” Ja tapahtui niin. Ja Armi näki, että se oli hyvä. Ja tuli ehtoo, ja tuli aamu, kahdeskymmenesviides päivä.

♠    ♠    ♠

Jarkon kirjeestä Anssille:

Voi sinua, Isäntä! Hukut turhautuneisuuteesi kun puhut koiralle ihmisten kielellä. Et muista, miten jo ajat sitten kielet sekoitettiin. Mutta silti avaat suun, ja se sanoo lemmikille: “Mitä minä olen sinulle tehnyt, koska et minua tottele etkä minua tunnusta Herraksesi?”

Ja silloin käsität, jos olet ymmärtänyt Tien, miten ovat koiran korvat usein vain koristeena. Ja niillä se ei voi kuulla torua, ei luoksekutsua, ei muiden elävien pyyntöjä, jollei se sitä itse tahdo. Ja oppineet tietävät, ettei se tahdo. Kuuntele oppineita, paina pääsi ja niele ylpeytesi. Sillä muuten saat sinä kantaa Herrojen Herran kuormaa, ja siinä on painoa loputtomasti.

Mutta jos muonakuppia kopautat tai aiot lähteä vuorelle yksin, sen koira aistii ja heti jalkoihisi rientää. Silloin koira herransa tahdot täyttää. Mene siis ja levitä tätä Sanaa, äläkä säikähdä, jos joku sinua epäilee tai syyttää väärästä puheesta. Tämä on totuus: ihminen on ihminen ja koira on koira.

Tämän videon päähenkilönä esiintyy Jarkon Toivo-koira.

♠    ♠    ♠

Anssin kirjeestä Jarkolle:

Ja tapahtui niinä päivinä, että palvelusväki kantoi Armin eteen astioita: koiniks-mitan nisuja ja kolme koiniksia ohria, sekä neljännesvakallisen vettä. Ja katso: palvelusväen keskuudesta astui esiin eräs mies, jonka posket olivat kuin Esaun jalat, karvaa täynnä, ja jonka kasvot olivat hallavat kuin lammaslauma Libanonin rinteillä.

Ja mies puhutteli Armia sanoen: “Ihmisen ikeenä on huuhtoa kätensä ruvetessaan aterialle. Mutta koiran ei pidä tassujaan vesimaljassa uittaman, eikä maljaansa lattialle kaataman.”

Mutta Armin sydän halveksui palvelijan nuhdetta. Miehen mentyä Armi otti maljan ja kaatoi sen. Ja katso: lattialla oli vettä, ja Armi käveli sen päällä.

♠    ♠    ♠

Jarkon kirjeestä Anssille:

Ja Herra sanoi: ”Kuten eivät koirien korvat ole kuten ihmisten, ei niiden tuoksukäsityskään ole sama kuin ihmisen poikain.” Ja katsokaa: kun isäntä otti koiransa viedäkseen sen kävelylle metsien reunamille, kiiruhti eläin karkeloiden lintujen raatojen ja nelijalkaisten jätöksien luo, ja kiehnäsi niissä. Ja sinä hetkenä isäntä sadatteli: ”Voi Saulin tuhat ja Daavidin kymmenen tuhatta! Koira löyhkää kuin Jisreelin tasangon ruumisröykkiö.”

Niin mies otti koiransa ja vei VetriDerm –intensiiviliuospesulle ja voiteli tuoksuvilla öljyillä, nauraen: ”Lähti löyhkä löyhkääjästä, katku karva-Kallesta.” Mutta hänen vaimonsa vastasi hänelle: ”Vain jos Herra olisi luonut koiran toisin, ei se uudestaan tuollaista tekisi.”

Ja Herran henki alkoi vaikuttaa miehessä, siinä metsälenkin ja pesuhuoneen välillä.

♠    ♠    ♠

Anssin kirjeestä Jarkolle:

Armin käyskennellessä puutarhassa tuli Henki väkevänä hänen ylleen, ja Armi puhui kielillä, sen mukaan mitä Henki hänen puhuttavakseen antoi. Mutta palvelusväki närkästyi, sillä he eivät ymmärtäneet, ja Henki Armissa puhui kuuluvaan ääneen. Lopulta muuan palvelijoista sanoi: “Ole vaiti, tai saat ruveta sisään verannalle.” Mutta edelleen puhui Armi sanaa rohkeasti.

Sillä totisesti minä sanon teille: tuolla hetkellä palvelijan sydämeen astui kauna. Hän kovetti sielunsa, tarttui Armiin ja veti tämän muassaan verannalle. “Kovaäänisen ylistyksesi tähden olkoon rangaistuksenasi eristys puutarhasta”, palvelija sanoi. Ja hän asetti verannan ja puutarhan väliin oven vartioitsemaan vanhurskaitten rauhaa.

Mutta oven nähdessään Armi kiivastui. Hän korotti ääntään sanoen: “Te ulkokullatut! Oikein teistä Esaias ennusti, sillä te ette mene sisälle, ettekä salli meneväisten ulos mennä! Voi teitä, te sokeat taluttajat!” Ja tämän sanottuaan Armin malja oli ylitsevuotavainen, ja hän alkoi tassullaan pidellä pahoin ovessa olevaa lasia. Ja katso: lasi repesi kahtia ylhäältä alas asti, helähtäen verannan kiviportaalle kymbaalin lailla.

Tämän nähtyään palvelusväki liikehti levottomasti, ja he puhuivat keskenään: “Totisesti olisi meidän kannattanut ottaa hiukan pienempi koira.”

Mutta Armi työnsi päänsä rikkoutuneen oven lävitse ja armahti heitä.

♠    ♠    ♠

Jarkko Martikainen julkaisi vastikään mainion albumin nimeltä ‘Usko’. Se on saatavilla levykaupoista, kannattaa hakea katseella tämän näköistä kantta:

Tämä sama kirjoitus on julkaistu myös Jarkon blogissa.

Elämän pieniä iloja on halata suurta koiraa. Kun istumme lattialla vastatusten, ovat naamamme samalla korkeudella. Silloin tulee usein tarve tarttua nallemaisesta otuksesta kaksin käsin kiinni ja tervehtiä oikein lämpimästi.

Eilen Armi reagoi lähentelyyni päästämällä pitkän, narisevan pierun.

Tänään se painoi suunsa korvalleni ja röyhtäisi.

Yrittääköhän koira hienovaraisesti viestiä minulle jotain?

Armi-koiran kuulumisia ei olekaan tullut päiviteltyä pitkään aikaan. Neito vietti perjantaina yksivuotispäiviään, joten juhlan kunniaksi lienee syytä hiukan kerrata viimeaikaisia tapahtumia.

Armi on kovista pakkasista huolimatta viihtynyt mainiosti ulkosalla. Se istuu mielellään pitkiäkin aikoja pihan perällä olevan kallion päällä ja tarkkailee sieltä valtakuntaansa. Ylimääräiset höyryt saa puolestaan päästeltyä juoksemalla taloa ympäri niin kovaa kuin käpälistä lähtee. Tätä on lystiä seurata sisältä ikkunasta; laskea kierroksia koiran vilahtaessa n. kymmenen sekunnin välein ohi.

Energiaa Armissa totisesti piisaakin. Se on välillä käynyt tervehtimässä kasvattajalla sisaruksiaan ja on selvästi pentueen vilkkain lapsi – varsinainen tytönviikari. Virta ei lopu millään: siinä vaiheessa, kun kaikki muut koirat ovat jo tipahtaneet, niin Armi menee vielä tökkimään tassulla, että eiköhän pistetä taas painiksi. Leonberginkoirien pitäisi olla rauhallisia, mutta Armi on kyllä vielä toistaiseksi kaikkea muuta.

Hirveän kiltti se kylläkin on, aggressiivisuutta sen luonteessa ei ole. Lempeä, joskin puuhakas jättiläinen.

Koska teen itse suurimman osan töistäni kotoa käsin, ei Armi ole joutunut olemaan kovinkaan paljoa yksinään. Harvinaiset yksinolon hetket se onkin käyttänyt tehokkaasti hyväkseen: puukengistäni on tullut silppua ja viimeksi Armi oli repinyt ulko-oven karmit hammastikuiksi 160 cm:n korkeuteen asti. Eteisen lattia oli täynnä puusälpettä – kuin olisin astunut puusepän verstaaseen. Sotkun keskellä iloinen nikkari huiskutti tyytyväisenä häntäänsä.

Ulkona on ollut mukava peuhata lumessa, mutta sen runsas määrä on viime viikkoina aiheuttanut ongelmia: eräänä päivänä Armi hoksasi hangen myötä aidan madaltuneen niin paljon, että siitä pääsi könyämään yli. Kävin metsästämässä koiran takaisin omalle pihalleen ja kaivoin piha-aidan edustalle lumeen vallihaudan vaikeuttaakseni karkaamista. Vahinko oli kuitenkin jo tapahtunut: koiran aivoissa oli syttynyt lamppu, että aidan ylitse on mahdollista mennä.

Lähes päivittäiset karkumatkat alkoivat. Pihan yhdellä laidalla aita on hiukan muita reunoja matalampi, tätä porsaanreikää Armi käytti hyväkseen karatakseen naapurin puolelle. Kaivelin vallihautojani syvemmiksi ja leveämmiksi, mutta koira löysi aina uusia väyliä pakosalle. Eräänä aamuna muuan naapuri soitti ovikelloa: hän palautti Armin, joka oli hypännyt heidän pihalleen, jossa oli ollut vapaana Armin hyvä ystävä, samanikäinen bokseriuros. Yhdessä kaverukset olivat karanneet tältä toiseltakin pihalta, naapuri oli ravannut jonkin aikaa pitkin metsiä koirien perässä.

Tämä on johtanut siihen, ettei Armia voi enää pitää pihalla vapaana, se on ollut pakko kytkeä yhdeksänmetrisellä kaapelilla suureen kuuseen. Tämä on hirveän harmillista, sillä Armi on selvästi nauttinut vapaasta laiduntamisesta, kiinniollessaan se vain lähinnä makailee puunsa alla. Mutta niin makaa kuin petaa. Lumien sulettua aitaa täytynee korottaa, toivottavasti Armi oppii uudestaan rajansa ja ansaitsee vapautensa takaisin.

Muitakin vastoinkäymisiä on ollut. Viime viikolla olin lähtemässä Armin kanssa iltakävelylle ja päästin sen vapaaksi pihalle siksi aikaa, kun puin itse ulkovaatteet päälle. Pukeuduttuani avasin ulko-oven – Armi istui oven takana olevilla portailla, portaat olivat aivan veressä.

Yksi vasemman takatassun kynsistä oli riekaleina ja vuosi verta. Minulla ei ole minkäänlaista käsitystä siitä, miten Armi on sen satuttanut. Oven edustalla lumessa oli verijälkiä, muttei mitään mihin koira olisi voinut loukata itsensä. Se ehti olla pihalla vain reilun minuutin. Todella outoa.

Eläinlääkärillä vahingoittunut kynsi kuorittiin kokonaan pois. Jalka sidottiin ja päähänsä Armi sai suuren muovisen kaulurin, joka estää koiraa repimästä sidettä.

Nyt se sitten törmäilee ympäriinsä typerän näköinen ämpäri päässään. Kaukalon mittasuhteet eivät millään astu eläimen aivoon: Armi rymisee jatkuvasti huonekaluihin ja ovenkarmeihin pönttö edellä.

Tv:stä kuitenkin näkyy aivan uusia kanavia Armin makaillessa sen edessä tutka päässään.

Syntymäpäiviään Armi vietti matkoilla: se oli pari päivää aivan uudessa hoitopaikassa, tyttäreni luona. Soittelin jossain vaiheessa kysyäkseni miten on mennyt. Tyttäreni kertoi, että tosi hyvin: Armi oli pyrkinyt koko yön sänkyyn ja herättänyt talon väen lopullisesti aamulla ennen viittä. Sitä oli käytetty ulkona kuusi kertaa ilman, että se oli suostunut tekemään tarpeitaan. Pissa oli viimein syntynyt olohuoneen maton viereen, Armi oli luonnollisesti lätrännyt kusilammikossa tassusiteensä läpimäräksi.

Hakiessani koiraa takaisin kotiin tyttäreni kyseli innoissaan, koska Armi tulisi taas uudestaan. Hänen äitinsä ei kuitenkaan vaikuttanut jakavan intoa.

Toisinaan Armi saattaa tosiaan olla karvan verran raskasta seuraa.

Kiitos hyvää. Armi on kasvanut edelleen sitten viime näkemän, vonkale painaa jo yli kolmekymmentä kiloa. Täyteen massaan on kuitenkin vielä parikymmentä kiloa matkaa, tällä hetkellä Armi on yhä hontelo raikulityttö.

Sekä koiran että minun elämäni mullistuivat pari viikkoa sitten, kun piha saatiin vihdoin aidattua. Ennen aitaa Armi pysyi melko tottelevaisesti tontin rajojen sisällä. Valitettavasti melko tottelevainen luonne ei kuitenkaan estänyt koiraa pinkaisemasta kieltoja kuulematta naapurin kissojen perään ja ajamasta niitä korvat lepattaen takaa ympäri lähialueen pihoja. Hurttaan ei tuossa suhteessa voinut luottaa – aina kun sen päästi pihalle, oli myös itse mentävä valvomaan. Jatkuva kyttääminen ja paimentaminen alkoi syödä yleistä fiilistä. Laitatin aidan.

Ratkaisu on osoittautunut nerokkaaksi: nyt Armi saa haahuilla vapaasti pihalla aina kun sitä huvittaa eikä minun tarvitse enää varjostaa sitä, voin keskittyä paremmin kaikenmaailman joutavuuksiini. Suosittelenkin aitaamista lämpimästi jokaiselle – sanon KYLLÄ karsinoille ja raja-aidoille!

Sen verran hauvaa on kuitenkin vielä valvottava, että pihalla on pari kertaa päivässä suoritettava sadonkorjuu: sienet sekä puista pudonneet omenat on kerättävä pois Armin suurelta nurmitarjottimelta. Kaikki maassa oleva nimittäin kuuluu syödä, ja kun maha on täynnä omenaa ja erilaisia sieniä, niin herkuttelun seurauksia siivoillaankin sitten myöhemmin lattioilta.

Kirjoittaminen piti keskeyttää hetkeksi, kun pihalta alkoi kuulua Armin kumeaa haukuntaa. Se ei hauku juuri koskaan, joten jotain erikoista oli meneillään. Lähdin katsomaan: kadulle oli parkkeerattu suuri pakettiauto, jonka kyljessä seisoi isoin kirjaimin KA. Portilla Armin edessä seisoi pelokkaan näköinen mies, joka huusi: “Hei, täällä olisi taas Kala-Auto – saisiko olla jotain?” Kalaa ovelta ovelle. Naapurit kertoivat, että näillä seuduilla on joskus kierrellyt lanta-autokin diilaamassa hyvää shittiä puutarhaan. Missä viipyy sushi-auto? Liittyisin välittömästi asiakaskuntaan.

Edellisestä episodista selvinnee, että Armi alkaa olla kunnioitusta herättävän kokoinen. Itse siihen on kuitenkin niin tottunut, ettei se näytä omaan silmään erityisen suurelta – normaali, keskikokoinen eläin.

Hyvä koira siitä tulee. Armi on jo tällaisenaan melko rauhallinen, ottaa suurimman osan ajasta erittäin lungisti. Kuitenkin kerran päivässä päässä tavallisesti naksahtaa ja sitten mennäänkin vartin verran hepuliravia aika kovalla sykkeellä – esimerkiksi kielletty hedelmä suussa. Mutta se kuulunee nuoruuteen, välillä energiaa kertyy vähän liikaa.

Ruokavaliota pitäisi vain hiukan säätää: Armi nimittäin piereskelee kuin ammattimainen petomaani. Isompi koira – isompi löyhkä. Tälläkin hetkellä se röllöttää lattialla tuossa kolmen metrin päässä ja täällä haisee kuin keikkabussissa. ÜSCH!

Tänään otettuja kuvia:

Referenssikuva viime huhtikuulta:

Yleensä postauksillani on jonkinlainen aihe, esimerkiksi zeniitti. Tällä kertaa päätin kuitenkin tuottaa päämäärätöntä horinaa, seuraavassa kaikkea mitä tulee juuri nyt mieleen.

♠    ♠    ♠

Juna

Viime viikonloppuna piipahdin keikalla Alahärmän Power Parkissa, matkustin junalla. Tampereelle asti samassa vaunussa istui kolme jatkuvasti höpöttävää seniorikansalaista. Suurin osa heidän kuuluvalla äänellä tuottamastaan informaatiosta oli erilaisten asioiden päivittelyä, mm. viereisellä raiteella nähty Kiitolinjan kontteja kuljettanut tavarajuna kirvoitti päänpyörityksiä ja “voivoivoi” -huokauksen. Pidin kuitenkin siitä, kun he vuokra-asuntojen hintoja ja siivotonta kuntoa päivitellessään käyttivät termiä huoneusto. Siinäpä sana, jota kuulee nykyisin valitettavan harvoin.

Vain silloin seniorikööri meni hiljaiseksi, kun vaunumme läpi vaelsi ulkomaalainen perhe: isä, äiti ja kaksi lasta. En tiedä mistä päin olivat kotoisin, vaikuttivat päällisin puolin muslimeilta. Rouva ei ollut sonnustautunut huntuun, mutta hänellä oli päänsä peittona musta huivi. Vanhusten päät kääntyivät perheen kulun mukana, kaulat venyivät. Hiljaisuus rikkoutui ulkomaalaisten lopulta poistuttua seuraavaan vaunuun. Yksi eläkeläisistä tuhahti: “Mustalaisia!”

Sitten vaunuun tuli mies, jolla oli ainoana matkatavaranaan moottorisaha. Hän nosti sahan hattuhyllylle ja istahti suoraan takanani olleelle penkille. Hetkeä myöhemmin aloin aistia oikein kirpsakkaa hienhajua. Syytin tästä tietysti moottorisahamiestä ja manailin mielessäni, että tarvitsiko sen nyt tulla siihen myrkyttämään tunnelmat. Seinäjoen asemalla metsuri hyppäsi sahoineen ulos. Haju kuitenkin jäi. Nuuhkaisin omia kainaloitani – avot! Loppumatkan istuinkin kädet tiiviisti kyljissäni kiinni.

VR:n lippujen hinnat eivät ole erityisen huokeita. Olisikin mukavaa saada rahalle vastinetta esimerkiksi kunnollisen ilmastoinnin muodossa.

(Oivalsin muuten juuri olevani itse vähintäänkin yhtä kova päivittelijä ja valittaja kuin tuo mainittu luumusukkajengikin – avaudun asioista vain eri paikassa, internetin suurella yleisönosastolla. Hähhää.)

♠    ♠    ♠

Mökkeilystä

Vietin muutaman päivän kesämökillä. Siellä tuli lähinnä mieleen, että mitähän järkeä koko mökkeilytouhussa loppujen lopuksi on? Aluksi pakataan puoli päivää jotta mukaan tulee varmasti kaikkea mitä saattaa parin päivän aikana tarvita. Ruokaostoksiakin tehdään, kaikkea tulee ostettua vähän liikaa, ihan varmuuden vuoksi. Kassalla Mauri Pekkarisen mittaisen kuitin loppusumma on vähintään sataseitsemänkymppiä. Sitten painavien laukkujen, kassien ja kapsäkkien kanssa sulloudutaan autoon ja ajetaan sillä ainakin pari tuntia korven suuntaan, juhannuksena tietysti ryömitään infernaalisessa ruuhkassa. Perillä pyöritään ahtaissa tiloissa hyttysten imeskeltävänä ja huomataan, että jotain tärkeää unohtui sittenkin kotiin. Mökkiin on sentään vedetty sähköt, ei kuitenkaan juoksevaa vettä. Kaikki askareet ovat työläämpiä kuin kotona.

On kuitenkin niin ihanan rauhallista – näinhän mökillä kuuluu ajatella.

Mutta on minulla kotonakin ihan riittävän rauhallista. On myös kaikki arjen käyttöesineet käden ulottuvilla, niitä ei tarvitse raahata satoja kilometrejä ja sitten naarata laukkujen pohjilta. Kotona on saunakin. Ja grilli. Järveä ei ole, mutta en minä sitä suuremmin kaipaakaan – en ole hanakka uimaan enkä kalasta. Pystyn rentoutumaan helposti kotisohvalla tai pihalla riippumatossa, ei minun tarvitse päästä metsään saadakseni akkuni latinkiin. Yöunetkin ovat ylivoimaisesti parhaita omassa sängyssä.

Miksi siis pitäisi vaivaa nähden vääntäytyä luonnon armoille?

Minä asun omakotitalossa, hiljaisella alueella. Ehkä haikailisinkin mökille jos majailisin hikisessä keskustayksiössä. Tässä elämäntilanteessa kuitenkin ainoa syy kesämökille vetäytymiseen on sen tarjoama mahdollisuus viettää rauhassa aikaa muiden ihmisten kanssa. Mökki on parhaimmillaan lyömätön sosiaalinen foorumi.

Sanotaan nyt vaikka niin, että hyvässä seurassa olen valmis painamaan villaisella kaiken mökkeilyyn liittyvän perkeleellisen säädön ja liittymään ruuhkaan.

♠    ♠    ♠

Sammakko

Myöhään eilisiltana päästin Armin pihalle laatimaan pissaa. Katselin portailta kuinka koira suuntasi aluksi juomaämpärilleen, nappasi sen vierestä jotain suuhunsa ja alkoi mäystää. Ihmettelin, että mitähän se nyt löysi, palasin sisään vetämään kengät jalkaan ja menin katsomaan.

Armin suu kävi edelleen päästyäni sen luokse. Kumarruin alas ja huomasin, että koiran suupielestä roikkui sammakon koipi. Samassa Armi sylkäisikin makupalansa nurmikolle: se oli kämmenen kokoinen rupikonna. Hämmästyksekseni konna oli edelleen hengissä ja lähti pomppimaan poispäin. Armin tila sen sijaan huolestutti: koira kakoi ja sen suusta alkoi puskea paksua valkoista vaahtoa, kuin korkatusta shampanjapullosta.

Armi kävi hieman ryypiskelemässä ämpäristään ja vaahdon erittyminen loppui. Koira näytti päällisin puolin normaalilta, mutta minua arvelutti. Menin sisään hakemaan netistä tietoa rupikonnien myrkyllisyydestä ja vaarallisuudesta koirille. Löytämäni informaatio oli hyvin ristiriitaista: jollakin keskustelupalstalla väitettiin koiran kuolleen rupikonnan myrkkyyn, toisaalla taas vakuutettiin, ettei sammakon syöminen vaikuta millään lailla. Rupikonna kuitenkin on myrkyllinen, siitä tuntui vallitsevan konsensus.

Kilautin päivystävälle eläinklinikalle, jossa kehotettiin huuhtelemaan Armin suuta juoksevassa vedessä 5-10 minuutin ajan. Koska koira ei ollut niellyt sammakkoa, niin suurempaa hätää ei pitänyt olla. Tein työtä käskettyä. Kävimme Armin kanssa levolle, heräsin kuitenkin tasaisin väliajoin tarkistamaan koiran kuosin.

Yö meni hyvin eikä nyt seuraavana päivänäkään ole ollut minkäänlaisia myrkytyksen oireita. Oli siis tuuria.

Aika jänniä nuo kuitenkin ovat, kun kaikkea mahdollista pitää syödä!

Päivitys kolme tuntia myöhemmin:

Kaikkea tosiaan pitää maistaa: nyt kulinaristin suuhun meni ampiainen. Armi vinkaisi ja kieli alkoi saman tien turvota. Koira luikki pimeän verannan nurkkaan ja näytti erittäin kärsivältä, siellä se istui silmät ummessa hengittäen hädintuskin kuuluvasti, turvonnut kieli suupielestä pilkistäen. Talossa ei tietenkään ollut kyypakkausta, joten kipaisin naapuriin josta tiesin sellaisen löytyvän. Tabletin antamisessa olikin haastetta: Armin paisunut kieli oli täysin poissa pelistä, pilleri jäi sen päälle vain pyörimään ja putosi yhä uudestaan suusta pois. Muussasin lääkkeen pieneen määrään vettä, mutta talossa ei myöskään ollut ruiskua, jolla mikstuuran olisi voinut tykittää suoraan kurkkuun. Yritin kikkailla troppia sitten teelusikalla koiran kitaan, mutta suurin osa taisi päätyä lattialle.

Eläinlääkärin päivystyksessä sanottiin, ettei hätää ole niin kauan kuin hengitys vain kulkee. Nyt Armi on maannut jonkin aikaa verannalla hengittäen aivan normaalisti. Eiköhän tuo taas tuosta.

Koiranpentu onkin nyt käynyt vuorokauden sisällä elämänkoulua ja makumatkailua oikein vaikeimman kautta. Jotenkin minusta kuitenkin tuntuu, ettei tästäkään opittu yhtään mitään. Mitään ei muuteta! Näillä mennään! Kaikki syödään!

♠    ♠    ♠

Spam

Tänään tämän blogin historiassa ylitettiin hieman ikävä merkkipaalu: tänne lähetetyn roskapostin määrä nimittäin ylitti ensimmäistä kertaa lukijoiden postaamien kommenttien lukumäärän. Kommentteja on nyt postattu 4 510 kappaletta, roskapostia olen puolestaan saanut 4 524 viestin verran.

Onneksi spammifiltteri toimii hyvin, vain muutama roskaviesti on livahtanut seulan läpi. Filtteri tosin erehtyy aina välillä suodattamaan myös teidän postaamianne kommentteja. Minun täytyy siis haravoida paskakasa säännöllisesti ja hyväksyä käsin sellaiset viestit, jotka eivät ole spammia. Tämän vuoksi kommenttinne eivät aina välttämättä ilmesty heti näkyviin.

Jätevuoren tonkiminen on luonnollisesti ärsyttävää puuhaa, varsinkin kun spammia tulee nykyisellään jatkuvalla syötöllä. Suurin osa roskapostista on täysin käsittämätöntä uubadaabaa, esimerkiksi hetki sitten filtteriin jumittui tällaista asiaa:

GfmY7N wuiaxjahupke,[url=http:://sfpxzdixxubz.com/]sfpxzdixxubz[/url], [link=http:://tezqbefyooqz.com/]tezqbefyooqz[/link], http:://viwgcqljjgyr.com/

Kysynpähän vaan: mitä hyötyä tuollaisesta viestistä on kenellekään? Miksi netti pitää vasiten tukkia paskalla? Voitaisiinko roskapostin masinoijiin soveltaa iranilaista oikeuskäsitystä?

Armin kuulumisia ei olekaan tullut päiviteltyä vähään aikaan. Uutispimennon aikana koira on kasvanut käsittämätöntä vauhtia: taloksi asetuttuaan se on vajaassa kolmessa kuukaudessa suunnilleen nelinkertaistanut itsensä. Täyteen kokoon on vielä matkaa, mutta otus alkaa kuitenkin näyttää jo pullean ahman sijasta ehdalta leonberginkoiralta.

Armin päivät täyttyvät koirille tyypillisistä jutuista: nuuskimisesta, maistelusta, järsimisestä, tonkimisesta ja laiskottelusta. Sen ehdotonta suosikkipuuhaa on kuitenkin veden kanssa läträäminen. Sisätiloissa onkin mahdotonta pitää juomakuppia jatkuvasti tarjolla, sillä Armin tyylinä on latkia vettä vain hetken ja alkaa sen jälkeen hämmentää soppaa molemmilla etutassuillaan. Siisteintä on tietysti se, kun kupin saa kokonaan nurin – syntyneeseen vesilammikkoon on sitten mukavaa käydä rellottamaan.

Pihalla Armin juomavesi on sinkkiämpärissä. Se onkin lyömätön viihdekeskus: juomisen lisäksi pönikässä voi lähes uida ja myös pestä lelujaan. Armi raahaa röhkivät kumipossunsa ämpäriin, huljuttaa niitä vedessä ja ravistaa kuivaksi. Hetken päästä sama uudestaan. Karjujen lisäksi kylpyyn pääsevät myös muut kumilelut sekä erilaiset pallot ja kepit.

Harmillisesti Armin puhtaanapitovietti ei ulotu sen omiin tassuihin tai turkkiin. Valkoisilta sohvilta on ärräpäiden säestyksellä tullut jyystettyä mustia käpälänjälkiä. (Outoa, sillä sohvillehan ei nuorella koiralla pitäisi edes olla mitään asiaa.)

Vesi siis kiinnostaa suuresti, mutta uimaan Armi ei kuitenkaan ole vielä rohjennut mennä. Se kahlaa vedessä ja katsoo häntä heiluen muiden koirien uimista. Sen tekisi selvästi hirveästi mieli mennä perään, mutta kun ei millään uskalla.

Punkit ovat olleet suurena kiusana. Alkukesästä niitä sai repiä irti koiraraasun nahasta päivittäin, yleensä punkkeja löytyi jokaisella tarkastuskerralla useampiakin. Armi rymyää mielellään pihan pusikoissa ja teutaroi vuorenkilvet länään, luonnossa kieriskellessä mukaan tietysti tarttuu myös ei-toivottua ainesta. Selkänahkaan sivelty punkkilääke on kuitenkin rauhoittanut tilannetta huomattavasti, parina viime viikkona inhoja verenimijöitä on löytynyt enää muutamia.

Joitakin aikoja sitten Armi sanoi ensimmäisen sanansa. Se jolkotteli luokseni ja kumarruin sen puoleen. Armi työnsi kuononsa kiinni nenääni, tuijotti haastavasti ja sanoi käheällä äänellä: “HHÄ?!?”

Tuota yksittäistä sanaa lukuunottamatta en ole toistaiseksi saanut Armin puheesta selvää. Suurimman osan ajasta se kuulostaa Tähtien Sodan Chewbaccalta.

Valtaosa Armin tuottamasta äänestä onkin erilaista mouruntaa ja ölinää, varsinaista räksytystä Armin huulilta pääsee ilahduttavan vähän. Välillä menee viikkokin, ettei sen suusta kuulu pienintäkään haukahdusta. Kiihtyneenä – esimerkiksi toisen koiran kanssa leikkiessään – se on toisinaan jäpättänyt kimakkaa pentuhaukkua. Eilen kuitenkin kuulin ensimmäistä kertaa sen suusta aivan toisenlaisen haukun. Olin käymässä kavereiden luona Sipoossa, heillä on pihapiirissään pari lehmää. Naudan kohtaaminen meni täysin yli Armin hilseen – se ei voinut käsittää, että mikä tuo nyt sitten muka on? Syvältä kurkusta purkautui kumea murina ja selkäkarvat pystyssä Armi alkoi lehmän edessä haukkua kunnollista, ison koiran haukkua. Taisi tapahtua äänenmurros.

Edellisessä päivityksessä manailemani käsien pureminen on jo loppunut. Sisäsiisteyden suhteen yksittäisiä vahinkoja tapahtuu vielä silloin tällöin. Talon yläkertaan Armia ei kannata päästää, jostain syystä koira olettaa koko yläkerran olevan yleistä käymälää. Maitohampaat ovat alkaneet irrota ja pehmeä pentukarva vaihtuu jo hiljalleen aikuisen koiran turkkiin – mikä tietysti tarkoittaa sitä, että karvaa on nyt joka paikassa. Vaateharjasta onkin tullut huushollin käytetyin työkalu. Musta ei todellakaan ole ihanteellinen vaatteiden väri vaalean koiran omistajalle. Olenkin harkinnut alkavani pukeutua pelkästään beigenvärisiin angoravillapaitoihin.

Vaikka koiranpentu voi välillä kieltämättä ollakin työläänpuoleinen riiviö, niin on se kuitenkin aika lystikästä, kun Armin luokse kävellessäni sen häntä alkaa hakata iloisesti lattiaa: täp, täp, täp, täp, täp…

Seuraavassa kuvallinen päivitys edellisestä raportista tähän päivään.

14. toukokuuta

26. toukokuuta

27. toukokuuta

28. toukokuuta

1. kesäkuuta

1. kesäkuuta

8. kesäkuuta

12. heinäkuuta

12. heinäkuuta

12. heinäkuuta

Armi täytti tänään kymmenen viikkoa ja on nyt asunut uudessa kodissaan parin viikon ajan. Pentu on jo kotiutunut mukavasti, kaikille talon tavoille opetteleminen on kuitenkin näin ihmisen vinkkelistä ollut hiukan hidasta. Pienen leijonakoiran jakeluun ei millään meinaa upota mitä on luvallista järsiä ja mitä ei. (Erilaisia koiranleluja, puruluita ja muita herkkuja saa nakertaa, mitään muuta ei.) Terävät naskalihampaat upotetaan mielellään kaikkeen mahdolliseen, myös käsiin tai vaikkapa nenään. Armi ei pure kovaa, mutta jossain vaiheessa hauvan pitäisi tietysti ymmärtää, ettei saisi purra lainkaan. Tältä osin koulutus on vielä kesken ja kädet naarmuilla.

Valtavan kova kallo Armilla kyllä on. Rajoja haetaan hampailla ja niiden löydyttyä ei periksi meinata antaa, ei sitten millään. Tuntuu siltä, että pentu tietää jo hyvin, mitkä asiat ovat erityisen kiellettyjä – ja tekee sitten juuri niitä. Lopulta pitää ärähtää oikein kunnolla. (Ihan kuin se auttaisi jotain.)

Koira tarvitsee tietysti sekä rajoja että rakkautta. Välillä vain tuntuu, että olisi kiva keskittyä enemmän jälkimmäiseen, mutta kun täytyy olla koko ajan ojentamassa piskiä milloin mistäkin jäynästä. Armi onkin mukavimmillaan heti herättyään: unenpöpperössä hän on rauhallinen herran enkeli, pehmoinen pieni halinalle. Lopun aikaa talossa onkin sitten hurja Tasmanian tuholainen.

Mitään merkittävää ei kuitenkaan ole vielä jyrsitty rikki, kitaratkin seisovat naarmuitta telineissään. Tämä on lähinnä tiiviin silmälläpidon ansiota. Myös se helpottaa, että joutuessani lähtemään talosta ilman koiraa voin jättää Armin verannalle, jolta on kiikutettu kaikenlainen riskialtis materiaali turvaan purukalustolta.

Ei Armi tietenkään pelkkää hammasta ole. Kyseessähän on ennen kaikkea hellyttävä pieni karvatöllerö, joka nyt vain sattuu lähestymään maailmaa legot edellä.

Sisäsiisteys alkaa olla jo melko hyvällä tasolla, ei kuitenkaan vielä aivan sataprosenttista. Pari täysin vahinkovapaatakin päivää on ollut, mutta yleensä pieniä lirauksia on livahtanut lattialle n. kerran vuorokaudessa. Myös kova piereskelijä on hän! (Tämä taipumus ns. ruskeaan tuuletukseen on kuitenkin selvästi vähentynyt alettuani sekoittaa Armin pöperöön maitohappobakteeria.)

Pentu kasvaa kyllä mahtavaa vauhtia. Se alkaa nyt kymmenviikkoisena olla jo lähes saman kokoinen kuin edesmennyt Kusti-corgini oli täysikasvuisena. Armin massiivinen koko aiheuttaa sen, ettei itse aina meinaa muistaa, että kyseessä on oikeasti vielä pikkuvauva. Opeteltavaa ja ihmeteltävää riittää yhä paljon eikä tässä vaiheessa koiralta voi vielä odottaa tai vaatia liikoja. Antaa Armin riehua ja maistella maailmaa, joka päivä löytyy uusia tuoksuja ja kuuluu uusia ääniä. Osa ihania, osa pelottavia – kaikki jännittäviä. Miten kuohuttavaa!

Koiran nimeksi tuli sitten lopulta Armi.

Armi pääsi uuteen kotiinsa perjantai-iltana. Tai pikemminkin joutui, lohduttomasta itkusta päätellen. Kennelissä sillä oli ollut kavereina kahdeksan sisarusta, kolme täyskasvuista leonbergia, kymmenkunta tiibetinspanielia sekä kissa. Ymmärrettävästi Armi olikin hyvin hämmentynyt oltuaan nyt yhtäkkiä vieraassa paikassa ilman jengiään.

Koira suoritti näyttävän debyytin: välittömästi sisääntultuaan Armi punnersi valtavan pökäleen keskelle eteisen lattiaa. Haiseva vastalause! Kyseessä taisi olla ns. stressitorttu, sillä jo automatka kennelistä kotiin koetteli koiran – ja hieman kuljettajankin – hermoja.

Siivouksen (ja pienen tuuletuksen) jälkeen loppuilta vietettiin tutustumisen merkeissä. Armi nuuski nurkkia ja ihmetteli, että kuka oli tuo imelyyksiä lässyttävä mustiinpukeutunut karvanaama. Tuon tuostakin pentu puhkesi surkeaan parkuun. Ikävä helpotti hiukan esitellessäni Armille Karjun – pehmeän kumiporsaan, joka pitää painettaessa röhkivää ääntä. Karjulla ja Armilla synkkasikin välittömästi ja uikutus vaihtui innostuneeseen ärinään Armin kurmottaessa röhisevää ystäväänsä.

Pelkäsin, että ensimmäisestä yöstä tulisi uneton, mutta se sujuikin lopulta melko rauhallisesti. Koiraa piti käyttää ulkona neljältä ja uudestaan seitsemältä, mutta noita katkoja lukuunottamatta sain nukuttua yli yhdeksään.

(Pientä koiranpentuahan saa olla juoksuttamassa päntiönään* ulos. Pihalle on päästävä aina heräämisen, syömisen ja leikkimisen jälkeen – toistakymmentä kertaa vuorokaudessa. Toimissa on oltava ripeä: jos esimerkiksi nokosten jälkeen yhtään viivyttelee ulosmenon kanssa, niin Mooses joutuu halkomaan keltaista merta.)

Armi on nyt totutellut uuteen kotiinsa parin vuorokauden ajan. Itkua ei käytännössä enää kuulu ja otteista on tullut riehakkaampia. Hammastakin on jo alettu kokeilla huonekaluihin. Ne ovat vielä toistaiseksi säilyneet vahingoittumattomina, mutta pelkäänpä, että pian Armin vieraskoreus on lopullisesti mennyttä ja talosta aletaan tehdä kunnolla silppua.

* Murresana

Perjantai on jännittävä päivä. Taloon muuttaa silloin uusi asukas, tällainen:

Pieni leijonakoira. Todella pelottava pieni leijonakoira.

Hyvää pensasta, ehkä hiukan liiaksi al dente.

Katsokaas, kun minä olen vähän tällainen vääräleuka, eh, nimittäin.

Tämä ei ole porkkana, joten sen on oltava keppi.

Mikäs karvanaama se tämä sitten on? Mene parturiin ja hanki oikea ammatti!

Kuvien tyyppi on leonberginkoira, tällä hetkellä 7,5 viikkoa vanha. Isona siitä tulee, no, aika iso, mutta tällä hetkellä kyseessä on vielä täysin naurettava tapaus. Voi tosin olla, että perjantaista alkaen hymy tulee hyytymään moneen kertaan pikku riiviön rymsteeratessa arjen mullin mallin. Mööpelit ja tavarat nakerretaan rikki, joka paikka on täynnä karvaa – alkuun luultavasti myös pissaakin. Talo tulee täyttymään tassutuksesta, nuuskutuksesta ja läähätyksestä. Ruskeat nappisilmät tulevat luomaan anovia katseita ja luppakorvainen pää tulee menemään uusien asioiden edessä ihmetyksestä kallelleen. Rapsutuksia korvan takaa ja siitä paikasta, joka saa takajalan sätkimään. Hetkiä, jolloin koira käy lattialle makaamaan, päästää syvän huokauksen ja vaipuu uneen. Kyllä ihmisellä on hyvä olla koira!

Uudelle kaverille on tullut jo hankittua kaikenlaista, mutta tärkein puuttuu: nimeä sillä ei vielä ole. Sitä on viime viikot tullut mietittyä aamusta iltaan, mutta sopivaa ei vain ole löytynyt. Hyviä ehdotuksia otetaan vastaan.

Kysehän on siis tyttökoirasta. Pojan kohdalla nimen keksiminen olisi ollutkin helpompaa: Juhani tai Kaitsu.