Nyt luodaan siis katsaus tukkahevin maailmaan. Hair metal (tunnetaan myös termeillä glam metal ja pop metal) oli kummallinen alakulttuuri, josta tuli 80-luvulla hetkeksi maailmanlaajuista valtavirtaa. Skene muodostui 80-luvun taitteessa LA:n Sunset Stripin musiikkipiireissä. Van Halen, Kiss ja Aerosmith kuuluivat varhaisiin musiikillisiin vaikuttajiin, New York Dolls ja Hanoi Rocks puolestaan toimivat tiennäyttäjänä sen suhteen, miltä bändien tulisi näyttää: isoa tukkaa, meikkiä, spandexia, huiveja, nahkaa, ketjuja, tatuointeja – mitä överimpää, sitä parempaa.

Useimmille tukkaheviorkestereille ulkonäkö ja rempseä imago taisivatkin olla musiikkia tärkeämpää. Genren aatemaailmassa olennaista olivat armoton bailaaminen, railakas päihteiden käyttäminen ja mahdollisimman monen tytön paneminen, sanoitukset pyörivät lähinnä rokkaamisen ja seksin ympärillä. Vaikka soittajat meikkasivatkin itsensä näyttämään nätimmältä kuin monet naiset, niin tukkahevi oli kuitenkin äärimmäisen machoa musiikkia – kyse ei totisesti ollut mistään gay-kulttuurista. Vaikka päällisin puolin bändit olivat tietysti rajuja kapinallisia, niin asenneilmasto oli lopulta melko konservatiivinen. Ja täysin valkoinen – afrot eivät kuuluneet tukkaheviestradeille.

Ilmiö kuoli kutakuinkin yhdessä yössä Nirvanan ja muiden grunge-yhtyeiden rynnittyä päivänvaloon 90-luvun alussa. Äkkiä ei ollutkaan enää siistiä tupeerata meikit naamalla frisyyriä pystyyn ja pitää hauskaa. Vaihtoehtorockin nousu teki tietysti hyvää jo melko eltaantuneelle musiikilliselle ilmapiirille, mutta samalla se kuitenkin myös tappoi rockista kaiken hauskuuden: musiikista tuli kovin ilotonta angstin korvatessa myyntivalttina seksin ja bailaamisen.

Maailman huomaa tosiaan muuttuneen, kun tarkastelee tukkahevibändien sanoituksia:

She’s only seventeen / Daddy says she’s too young / But she’s old enough for me (Winger: Seventeen)

Gonna drive my love inside you / Gonna nail your ass to the floor (Great White: On Your Knees)

That dress you’re wearing makes you look so cute / But girl, you’d look better in your birthday suit (Danger Danger: Naughty Naughty)

Nykyisin rock-musiikissa ei enää laulella tuollaisia rivejä. Tukkaheville ominaista siekailematonta hedonismia ja seksismiä taitaakin tätänykyä löytää helpommin pop- ja rap-musiikista, rockista on puolestaan tullut vakavaa. Kukaan ei nosta enää peukkua pystyyn bändien promokuvissa.

Tätä listaa varten kuuntelin rautaisannoksen alan esityksiä ja päätin keskittyä hiukan harvemmin kuultuihin kappaleisiin – siksi lajitelmasta puuttuvat monet genreä määrittävät nimet: jätin mm. Bon Jovin, Mötley Crüen, Twisted Sisterin, Kissin ja Poisonin itsestäänselvyyksinä listan ulkopuolelle (no, Poisonia en olisi kyllä kelpuuttanut muutenkaan).

Tukkahevibuffet on siis katettu ihanilla herkuilla, sitä pääsee maistelemaan Spotifyssa tästä:
RAISE YOUR FIST AND YELL!

♠    ♠    ♠

Ratt: Round And Round

Sanoin pyrkineeni välttämään itsestäänselvyyksiä, mutta heti kärkeen tulee tietysti juuri sellainen – todellinen tukkaheviklassikko. Ratt ei kuitenkaan koskaan saavuttanut Suomessa erityistä jalansijaa, joten tämäkin vuonna 1984 julkaistu biisi on jäänyt hivenen pimentoon täällä Pohjolassa. USA:ssa Ratt oli toki iso nimi: Round And Round -single nousi Billboardin Hot 100 -listalla sijalle 12 ja albumi Out Of The Cellar myi kolme miljoonaa kappaletta. Bändi perustettiin solisti Stephen Pearcyn toimesta jo vuonna 1976, lukuisten miehistövaihdosten ja hajoamisten jälkeen se on viime vuosina ollut taas aktiivinen. Round And Round saattaa olla monelle tuttu myös Mickey Rourken tähdittämästä The Wrestler -elokuvasta, jossa biisillä on merkittävä rooli.

Alice Cooper: Freedom

Alice Cooper on varmasti yksi tukkahevin syntyyn ja olemukseen eniten vaikuttaneista artisteista. 80-luvun loppupuolella Alice päätti itsekin hypätä kelkkaan ja päivitti soundiaan piirun verran metallisemmaksi. Ratkaisu saikin lopulta runsaan palkinnon vuoden 1989 megahitti Poisonin muodossa. Valitsin kuitenkin tälle listalle kaksi vuotta aikaisemmin julkaistun Freedomin, joka oli Raise Your Fist And Yell -albumin singlelohkaisu. Kumpikaan, albumi tai single, eivät olleet mainittavia menestyksiä, levy päätyi Billboardin listan sijalle 73. Bassoa albumilla soitti muuten Kip Winger, joka myöhemmin nousi maineeseen oman yhtyeensä kanssa.

Kix: Cold Blood

Vuonna 1977 perustettu Kix jäi suuressa tukkaheviryntäyksessä lopulta isompiensa jalkoihin. Cold Blood on yhtyeen neljänneltä albumilta, vuoden 1988 Blow My Fuselta. Tuolla levyllä Kix sai vihdoinkin maistaa jonkinasteista menestystä: albumi nousi USA:n listan sijalle 46 myyden platinaa. Seuraavaa levyä jouduttiin kuitenkin odottamaan kolme vuotta ja silloin olikin jo liian myöhäistä, Seattlen suunnalta puhalsi uusia tuulia. Laulaja Steve Whitemanin sanoin: “Musiikkiteollisuus järjesti uudet bileet eikä Kixiä oltu kutsuttu.” Bändi hajosi vuonna 1997, mutta on viime vuosina alkanut jälleen esiintyä.

Quiet Riot: Sign Of The Times

Rattin ohella Quiet Riot on yksi genren keskeisistä bändeistä. Se perustettiin jo vuonna 1973, mutta yhtyeen kaksi ensimmäistä albumia julkaistiin ainoastaan Japanissa. Vuoden 1983 Metal Health kuitenkin osui kultasuoneen: siitä tuli ensimmäinen heavy metal -albumi, joka nousi USA:ssa listaykköseksi. Quiet Riotin noste siloitti tietä myös muille vastaaville bändeille. Seuraavana vuonna julkaistu albumi Condition Critical oli kuitenkin edeltäjäänsä verrattuna pettymys kiivettyään albumilistalla ainoastaan sijalle 15. Sign Of The Times on tuon levyn avausraita (sillä soittava kitaristi Carlos Cavazo vaikuttaa muuten nykyisin Rattissa). Kakkoslevyn jälkeen Quiet Riotin alamäki vain jyrkkeni: rivit alkoivat rakoilla ja lopulta yhtye hajosi vuonna 1989 – vain palatakseen takaisin neljä vuotta myöhemmin. Uusi yritys ei kuitenkaan tuottanut tulosta ja taru päättyi lopulta perin onnettomasti laulaja Kevin DuBrown kuoltua kokaiinin yliannostukseen vuonna 2007.

Vixen: Edge Of The Broken Heart

Hyvin maskuliininen tukkahevigenre houkutteli myös joitakin tyttöbändejä rokkaamaan rajusti. Lita Ford avasi esimerkillään naisille latua, perään lähtivät hiihtämään mm. Vixen, Poison Dollies ja Precious Metal -yhtyeet. Näistä Vixen onnistui ehdottomasti parhaiten. Yhtyeen vuonna 1988 julkaistu debyyttialbumi, Vixen, myi miljoonia isossa MTV:n rotaatiossa pyörineen Edge Of The Broken Heartin vetämänä. Kappale on AOR-mestari Richard Marxin säveltämä ja tuottama. Bändi operoi edelleen, tosin alkuperäisjäsenistä mukana on enää kitaristi Jan Kuehnemund. Vixen on myös tämän listan yhtyeistä ainoa, jonka allekirjoittanut on nähnyt livenä: tämä tapahtui vuonna 1991 bändin lämmiteltyä Deep Purplea Helsingin Jäähallissa. Esityksestä jäi erityisen päräyttävänä mieleen rumpali Roxy Petruccin moottoripyörän osilla höystetty rummusto.

White Lion: Little Fighter

White Lion poikkesi tukkahevin valtavirrasta siinä, että vaikka poikien hiuslaitteet olivat vähintäänkin yhtä kuohkeita kuin muillakin, niin heillä oli useissa kappaleissaan myös kantaaottavaa sanomaa. Bändi syntyi, kun tanskalaisen laulaja, Mike Tramp, muutti vuonna 1983 New Yorkiin ja tapasi siellä kitaristi Vito Brattan (jota yleisesti pidetään yhtenä tyylisuunnan etevimmistä soittajista). White Lionin ensimmäinen albumi karahti reisille, mutta kakkoslevy, Pride, osui ja upposi Amerikan sydämeen voimaballadi When The Children Cryn kohottua Hot 100 -listan kolmanneksi. Little Fighter on White Lionin kolmannelta albumilta, Big Game, joka julkaistiin vuonna 1989. Levy ei ollut enää edeltäjänsä veroinen menestys, singlenä julkaistu Little Fighter jäi Hot 100 -listan sijalle 52. Kappale kertoo Greenpeacen Rainbow Warrior -laivasta, jonka Ranska pommitti upoksiin vuonna 1985. White Lion hajosi vuonna 1991. Mike Tramp kiertää edelleen esittämässä yhtyeen materiaalia, Vito Bratta on vetäytynyt musiikkibisneksestä.

Danger Danger: Bang Bang

Danger Danger perustettiin vuonna 1987 tukkahevivillityksen raivotessa kuumimmillaan. Bändin omaa nimeä kantanut debyyttialbumi julkaistiin kaksi vuotta myöhemmin, Bang Bang oli levyn ensimmäinen single, siitä tuli Amerikassa pienehkö hitti (Hot 100 -listan sija 49). Albumikin myi kultaa. Yhtye ei kuitenkaan ole enää yltänyt tuon kovempiin saavutuksiin vaikka on sittemmin julkaissut lukuisia levyjä ja keikkailee edelleen.

Enuff Z’Nuff: New Thing

Vuonna 1984 perustettu Enuff Z’Nuff oli jonkinlainen outolintu muiden hiushevibändien joukossa: ulkoisesti yhtye täytti kaikki genren kriteerit, mutta musiikillisesti se oli enemmän velkaa Cheap Trickille kuin Mötley Crüelle. Biiseissä oli kuultavissa jopa Beatles -vaikutteita ja pientä psykedeliaa. Enuff Z’Nuffin debyyttialbumi julkaistiin vuonna 1989 ja New Thing oli tuon levyn ensimmäinen single. Se hyytyi Hot 100 -listalla sijalle 67, albumi jumahti paikalle 74. Tämän merkittävämpää menestystä yhtye ei ole saavuttanut, kovasta yrityksestä huolimatta. Enuff Z’Nuff on edelleen toiminnassa ja nauttii nykyisin jonkinasteisesta kulttikannatuksesta – luultavasti juuri siksi, että bändin musiikki poikkesi hieman aikalaisistaan.

Stryper: All For One

Jos Enuff Z’Nuff oli tukkahevin outolintu, niin sitä oli myös vuonna 1983 perustettu Stryper: jakaukset olivat komeita, kostyymit näyttäviä, meikit kunnossa ja musiikkikin ehtaa popheviä – kappaleissa kuitenkin laulettiin mimmien ja bailaamisen asemesta Jumalasta ja Jeesuksesta. Skandaali! Stryper herätti maailmanlaajuista huomiota viskelemällä keikoillaan Raamattuja yleisön joukkoon. Konsepti oli yllättävän menestyksekäs: Stryperin levyjä on myyty yli 10 miljoonaa kappaletta. All For One on yhtyeen viidenneltä albumilta, vuonna 1990 julkaistulta Against The Lawlta. Tuolla levyllä Stryper yritti uudistua bändinä: musiikki oli aiempaa rouheampaa ja teksteistä oli karsittu kaikkein päällekäyvin julistavuus. Seurauksena yhtyeen suosio romahti. Against The Law nousi albumilistan sijalle 32, mutta myi huomattavasti vähemmän kuin kultaa ja platinaa saavuttaneet edeltäjänsä. Stryper kuitenkin julkaisee edelleen uutta musiikkia ja keikkailee aktiivisesti.

Winger: Headed For A Heartbreak

Kampauskatsauksemme päättää Winger. Vuonna 1987 perustettu bändi nautti mainetta erityisesti tyttöjen suurena suosikkina. Soittajina miehet kuitenkin löivät luultavasti laudalta useimmat muut alan yrittäjät. Laulaja-basisti Kip Winger ja kitaristi Reb Beach olivat esiintyneet Alice Cooperin bändissä, rumpali Rod Morgenstein puolestaan ponnisti ns. vakavissa muusikkopiireissä suositun Dixie Dregsin riveistä. Wingerille olikin ominaista yhdistää popheviin haastavia, jopa progehtavia osuuksia. Niitä on kuultavissa myös tässä Headed For A Heartbreak -kappaleessa, joka oli kolmas single Wingerin vuonna 1988 julkaistulta debyyttialbumilta. Single nousi Hot 100 -listan sijalle 17, albumi puolestaan näyttäytyi korkeimmillaan sijalla 21 – tämä kuitenkin riitti platinamyyntiin. Winger hajosi vuonna 1994, mutta on monien aikalaistensa tavoin jälleen aktivoitunut ja julkaisi viime vuonna uuden levynkin. Tukkamiehet eivät hevillä luovuta!

♠    ♠    ♠

Tällainen oli tämä pieni puuterinhuiskaus 80-luvun hevin maailmaan. Listalle oli jälleen tunkua, mm. King Kobra ja Krokus jäivät pudotuspelin viime metreillä rannalle. Harmittamaan jäi erityisesti se, ettei Spotifysta löytynyt Dokkenia tai Loudnessia (tai löytyi kyllä, mutta ei biisejä Unchain The Night ja Crazy Nights, jotka olisin ehdottomasti halunnut mukaan tähän kattaukseen).

Pistetään loppuun vielä plussaksi muutama foto listan orkestereista – näissä kun sitä nähtävää nimittäin riittää.

Ratt

Vixen

Enuff Z'Nuff

Stryper

Winger

Aiemmat oppimäärät:

YACHT ROCK
DISCO

Stupidon lisäksi levyä pitäisi löytyä myös Digeliukselta ja Eroselta.

Kuten on jo tullut todettua, niin Rocky on hieno mies ja levykin kerrassaan mainio. Tässä todisteeksi pari maistiaista:

ILMAISTA ELÄVÄÄ MUSIIKKIA!
21.9. Turun Klubilla ja 22.9. Tampereen Klubilla
Soittoajat: Turussa 20 ja Tampereella 21
Sisäänpääsy: 0 euroa
18 vuoden ikäraja

Formaatti on täsmälleen sama kuin Tavastiallakin: pääsylippua ei tarvitse maksaa, mutta sisällä esiintyjien hyväksi kerätään vapaaehtoinen kolehti. Maksa mitä haluat: jos keikka on mielestäsi hyvä, niin voit kiittää siitä kilauttamalla kirstuun hiukan käteistä – huonosta keikasta ei tietenkään kannata maksaa mitään.

Tavastialla konsepti toimi mainiosti ja tuloksena oli yksi parhaimmista keikoistani pitkään aikaan. Salissa vallitsi harvinaislaatuisen lämminhenkinen tunnelma ja viihdyimme lavalla lopulta kolmatta tuntia toteuttamassa yleisöstä huudettuja toiveita. Keräyslippaisiinkin kertyi sen verran, että pääsimme taloudellisesti plussan puolelle. (Tarkemman raportin ja yleisön kommentteja voit lukea täältä.)

Samanlaista elävän musiikin ilosanomaa olisi aikomus lähteä levittämään nyt myös pääkaupunkiseudun ulkopuolelle. Suosittelen näitä keikkoja lämpimästi jokaiselle. Vaikka et olisikaan perinteisesti ollut musiikkini ystävä, niin kannattaa silti tulla pistäytymään – saatat ehkä yllättyä.

♠    ♠    ♠

Tavastian keikkaan liittyi massiivinen gallup, jonka avulla yleisö sai vaikuttaa biisilistaan. Demokraattinen päätöksenteko on käytössä myös Turun ja Tampereen keikoilla: voit valita alla olevalta listalta viisi kappaletta, jotka haluaisit kuulla Turussa ja Tampereella. Listalta on jätetty pois sellaiset biisit, jotka on perinteisesti kuultu keikoillani joka tapauksessa: 1972, Aamu, Jennifer Aniston, Kaksi sisarta, Karhun elämää, Laulu petetyille, Mikan faijan BMW, Milla, Nummela, Puistossa ja Rva Ruusunen. Ei huolta – myös noita kappaleita tullaan kuulemaan Turussa ja Tampereella. Nyt äänestetäänkin niistä lopuista.

Viisi eniten ääniä saanutta rallia ynnätään biisilistoihin.

Kiertueen päräyttävästä lavarakennelmasta onkin jo ölisty mediassa ja kyllähän se kieltämättä olikin melkoinen hässäkkä. Ennen keikkaa jättiläismäistä hämähäkkiä muistuttavaa settiä katsellessa tuli vain mieleen, että onkohan sillä musiikilla enää edes niin väliä – kunhan kansalla riittää pällisteltävää.

Ironista olikin, että keikan alku viivästyi puolella tunnilla, kun lavan yllä riippuvaa, täyden kehän muodostavaa miljoonan tuuman jättiscreeniä ei saatu toimimaan. Ei kuvaa – ei musaa. Näinhän se nykyisin menee.

Lopulta ledit saatiin virtoihin ja illan orkesteri saapasteli lavalle. Ensimmäinen huomio kiinnittyi näin rokkipoliisina tietysti soundeihin: taas kerran ärsyttävän huonot. Olen nähnyt Stadikalla lukuisia konsertteja eikä yksikään niistä ole ollut mitään varsinaista korvaherkkua. Edgen kitara oli miksauksessa selvässä pääroolissa, Bonon laulukin jäi usein sen varjoon. Adam Claytonin basso oli läsnä komotuksena rintakehässä – mitään selvää siitä ei kuitenkaan saanut – ja Larry Mullenin rummuista löi läpi vain pingispallolta kuulostanut virveli. Puuroinen on kliseinen termi soundeista puhuttaessa, mutta kuvaa hyvin päivän äänimaisemaa.

En tiedä olisiko tällaisen megaspektaakkelin edes mahdollista soundata oikeasti hyvältä. Ehkä hyvän äänen välittäminen samanaikaisesti kymmenilletuhansille kuulijoille on yksinkertaisesti mahdoton tehtävä? (Tulkoon myös mainituksi, että Facebookissa on jo esitetty ammattilaisten toimesta eriäviäkin mielipiteitä ja nimenomaan kehuttu soundeja. Ehkä vain satuin jonkinlaiseen katveeseen, huonoon feng shuihin.)

Niin tai näin, soundit eivät siis miellyttäneet. Niihin oli kuitenkin tyytyminen, joten hyväksyin tilanteen ja keskityin muihin asioihin.

Huomasin seuraavani läpi konsertin enimmäkseen Edgen työskentelyä. Mieshän on tunnetusti nero – ilman muuta merkittävimpiä vielä kehissä olevia kitaristeja. Tämä oli minulle ensimmäinen näkemäni U2-keikka ja huomasin iloitsevani ennenkaikkea siitä, että sain vihdoinkin kokea Edgen livenä. Mahtavaa, uraauurtavaa soittoa. Olikohan se nyt ollut New Year’s Dayn soolo, jota kuunnellessa tuli koettua oikein vanhan liiton ahaa-elämys: tällaisia kitarasoolojen pitäisi aina olla – ääniä tulee harvakseltaan, mutta jokaisen takana on ajatusta ja harkintaa. Hyödyllinen oppitunti ilmaisun tiivistämisen tärkeydestä. (Tästä suora leikkaus huomiselle omalle keikalleni, jolla tilutan taas yhdessä soolossa otelaudan jokaisesta laatikosta. Jotenkin se vain aina lähtee käsistä…)

Seuraava huomio: Bono vetää hyvin. Useimmilla ikääntyvillä artisteilla lauluääni alkaa vuosikymmenien rock’n'roll-elämän johdosta rispaantua, yleensä kato tapahtuu nimenomaan sieltä rekisterin yläpäästä. 50-vuotias Bono kuitenkin kiekui edelleen samaan malliin kuin 80-luvullakin, jopa sävykkäämmin. Nähdäkseni vanhatkin biisit vedettiin edelleen alkuperäisistä sävellajeista.

Entä sitten se paljon puhuttu lavashow? Olihan se komeaa nähtävää, ei siinä mitään. Mieleen nousi kuitenkin toinen keikka samalla paikalla, Bruce Springsteen vuonna 2008.  Pomon kattaus oli tietynlainen antiteesi U2:n suuruudenhulluudelle: lavalla oli silloin vain musta taustakangas ja sivuilla pari screeniä – ei mitään muuta. Siinä missä U2:n spektaakkeli oli turboahdettu tykitys kaikille aisteille, luotti Springsteen pelkkään musiikkiin ja mielestäni vei voiton esityksen spontaaniudessa ja puhtaassa rock’n'rollin ilossa mitattuna. U2:n massiivisen tekniikan luulisi olevan yhtyeelle myös jonkinlainen rasite: kun ruuduille lyödään pyörimään miljoonan taalan tietokoneanimaatiot, niin silloin myös mennään niiden ehdoilla. Suurinta osaa yleisöstähän tämä ei tietenkään haittaa, päinvastoin. Ajattelenkin tätä asiaa kieroutuneesti esittäjän vinkkelistä, jättimäinen koneisto muuttuu helposti palloksi jalassa. (Vaikka mistäs minä siitä mitään tiedän – minun maailmassani pyrotekniikkaa on se, kun roudari tulee lavalle, pieraisee ja sytyttää tulitikun.)

Täysin älyntöntähän Springsteenia ja U2:sta on edes verrata toisiina – Bono on Bono ja Pomo on Pomo. Tulipahan kuitenkin jättiläishämähäkkiä katsellessa mieleen myös se toinen ääripää. Asioita voi tehdä niin monilla eri tavoilla.

Ja olihan U2:n konsertissa huolellisesta synkronisoinnista huolimatta myös lukuisia ilahduttavan spontaaneiltakin vaikuttavia hetkiä. En myöskään aistinut yhtyeestä minkäänlaista leipiintymistä tai muuta yleistä tulehtuneisuutta. Hämähäkin jalkojen välissä oli yksi maailman parhaista rock-yhtyeistä. Ei kysyttävää.

Hienoja yksittäisiä hetkiä, jotka jäivät mieleen:

• Until The End Of The Worldin lopussa Bono ja Edge olivat lavan eri laidoilla olevilla silloilla, jotka alkoivat liikkua toisiaan kohden. Miehet ojensivat kätensä ja kurkottivat toisiaan kohden, mutta juuri kun sormenpäät olivat osumassa toisiinsa, sillat muuttivakin taas suuntaa eivätkä kädet kohdanneet. Kelpo arkipäivän draamaa.
• Onen aikana katsomossa kytkettiin valoja kännyköihin. Se näytti stadionin kentälle aivan tähtitaivaalta ja katsoessani ylös oikealle taivaalle tähdet toistuivat myös siellä. Kaunis hetki.
• Where The Streets Have No Namen intro. Jos olisin ollut raskaana, niin olisin luultavasti synnyttänyt Edgen alkaessa soittaa jylhän kosketinmaton päälle legendaarista delaykitaraansa. Yksi kaikkien aikojen väkevimpiä keikkakokemuksia, tippa ei ollut kaukana linssistä.
• Until The End Of The Worldin kitarariffi. Eräs kovimpia.

Konsertin tuskastuttavin hetki oli puolestaan se, kun kovalevyt alkoivat varoittamatta tuutata ns. konejytkettä ja stadikalla olikin äkkiä pystyssä täydet teknohipat. Hyhhyh. Pitäisi tietysti suvaita monenlaista, mutta kun kaikkea ei voi vain sietää. Onneksi koettelemus kesti vain biisin verran, sen jälkeen palattiin normaaliin epistolaan.

Settilista jätti myös sikäli toivomisen varaa, että olin toivonut hartaasti kuulevani The Unforgettable Firen, yhden ihmiskunnan historian parhaimmista biiseistä. Se tietysti soitetaan huomenna, kun en ole enää itse paikalla. MLK oli sen sijaan mukava yllätys. Osa uusista biiseistä jätti hyvinkin kylmäksi.

U2:n yhteydessä puhutaan tietysti aina myös Bonon maailmanparantamisesta, termi jeesustelu liitetään yleensä samoihin lauseisiin. Maailmaa säädettiin paremmaksi myös Helsingissä, esimerkiksi kappale Walk On omistettiin Burman kotiarestissa elävälle johtajalle, Aung San Suu Kyille ja kappaleen lopussa lavalle kiikutettiin Amnesty Internationalin logolla varustettuja kynttilöitä. Vaikka Burman ihmisoikeustilanteen nostaminen esiin rock-konsertissa Helsingissä tuntuukin hiukan kaukaa haetulta, niin minusta siinä ei kuitenkaan ole mitään pahaa, että maailman suurin rock-bändi käyttää asemaansa heittääkseen kohdevaloa myös maailman synkimpiin nurkkiin. Ainakin minun ensimmäinen kosketukseni Amnesty Internationaliin tapahtui 80-luvulla nähdessäni U2:n levyn takakannessa tekstin Join Amnesty International. En ollut tuolloin kuullutkaan moisesta ja otin selvää mistä oli kysymys. Järjestö onkin luultavasti saanut huomattavan määrän jäseniä pelkästään U2:n myötävaikutuksella.

Faktaa on se, että Bono ja U2 ovat vuosien varrella tehneet valtavan määrän hyvää, keräämällä rahaa ja herättämällä huomiota. Joitakin tämä jostain syystä ärsyttää, en ymmärrä miksi. Jos menestyvä rock-tähti käyttää aikaansa ja energiaansa musiikin lisäksi myös erilaisiin hyviin tarkoituksiin, niin se on sitten ilmeisesti joltakin pois? Onko hyväksyttävää hyväntekeväisyyttä vain hiljainen ja anonyymi toiminta? Sellainen ei ainakaan loukkaa ketään.

Niin, oli siis tarkoitus luonnehtia konserttia nopeasti muutamalla virkkeellä. Nyt huomaan Jopon livenneen jälleen kauas nokkosiin. Lähdenpä nukkumaan, sitä ennen kuitenkin summaan vielä kaiken Stadionilla kokemani seuraavin sanankääntein:

U2 oli kova. Vahvaa osaamista, mutta kokemuksena ei silti parasta ikinä. Ajoittain keikka sytytti, ajoittain sammutti. Kaiken suureellisuus häiritsi – onhan se vähän hassua jos konsertista päällimmäisenä jäävät mieleen ulkomusiikilliset seikat. U2:n ei asemassaan tarvitse enää todistaa kellekään mitään, se näkyy tietynlaisen vimman puuttumisena. (Pystyykö vimmaa ylipäätään yhdistämään mihinkään maailman suurimpaan? Tukala yhtälö.)

Jos lavalla olisi ollut seuraavan videon U2, niin olisin luultavasti ajautunut hihhulitilaan:

Kyse on siis W.A.S.P. -nimisestä hevibändistä, joka oli hamassa nuoruudessani hetken aikaa varsin suosittu. Yhtyeen maine rakentui pitkälti shokeeraavan lavashown varaan: W.A.S.P.in keikoilla juotiin verta, kidutettiin vähäpukeisia naisia ja viskeltiin yleisön sekaan raakaa lihaa – siis perinteistä hyvää meininkiä. Nukkumaanmennessä minua alkoi askarruttaa nimenomaan tuon raa’an lihan kohtalo. Kun lavalta katsomoon jytkähti lihanjötkäle, niin mitä pihvin käsiinsä saanut yleisön edustaja sillä teki?

Erilaisia vaihtoehtoja:

• Söi sen saman tien raakana – tätä W.A.S.P.in laulaja, Blackie Lawless, olisi luultavasti toivonut.
• Vei lihan kotiinsa ja valmisti siitä ruokaa.
• Vei lihan kotiinsa ja säilytti sen muistona mahtavasta keikasta. Ehkä yritti saada siihen Blackien nimmarin.
• Ojensi eineen vaivihkaa vierustoverilleen ja pyyhki kätensä edessään olevan farkkuliiviin.
• Linkosi kyljyksen takaisin lavalle.

Veikkaisin, että viimeksi mainittua tapahtui paljon. W.A.S.P.in keikkojen jälkeen lava ja salin lattia olivat varmaankin kuin Harmageddonin jäljiltä, maksettiinkohan keikkapaikkojen siivoojille erityistä W.A.S.P. -lisää? Vai laitettiinkohan uransa alkuaikoina bändin pojat itse siivoamaan omat sotkunsa? Näin kävi aikanaan Nummelan työväentalolla järjestetyssä bändikatselumuksessa: nuorten poikien hevibändi oli käynyt ennen keikkaa ostamassa ruokakaupasta palttuverta ja läträsi sitä ympäri lavaa. Esitys keskeytettiin siihen paikkaan ja yleisö sai seurata kuinka pimeyden ruhtinaat konttasivat lavalla kuuraamassa veriroiskeita koivulavasteista.

Koska aihepiiri tuntuu kiinnostavan myös ihmisiä, jotka eivät tunne syvällisesti musiikkialan käytäntöjä, niin ajattelin heittää kiukaalle vielä pienet jälkilöylyt. Julkaisen seuraavassa YLEn toimittajalle lähettämäni sähköpostin, jossa vastaan hänen kysymyksiinsä parin havainnollisen esimerkin avulla. Sähköpostin sisältö löytyy lähes sellaisenaan yllä linkkaamastani YLEn jutusta, halusin kuitenkin vielä nostaa asian esiin myös täällä. Toivottavasti antamani esimerkit tuovat konkreettista lisävaloa keikkapalkkiokeskusteluun.

♠    ♠    ♠

Kannattaako keikkailu tällä hetkellä Suomessa? Elääkö sillä?

Hyvin harva suomalainen artisti elää pelkästään keikkailulla. Iskelmäpuolella tällaisia solisteja varmasti on, mutta siellä keikkailukulttuuri onkin hieman toisenlainen. Pelkästään rokkikeikkoja tekemällä leipä olisi kyllä aika ohutta öylättiä.

Suomen keikkamarkkinoiden suppeus on yksi ongelma. Kovassa nosteessa oleva artisti tai bändi saattaa hetkellisesti pystyäkin tekemään keikoilla jonkinlaista tienestiä, mutta varteenotettavat keikkapaikat on kierretty nopeasti ja suosittukin artisti kulahtaa jos esiintyy vuoden sisällä viisi kertaa samassa paikassa. Itse huomasin tämän konkreettisesti Nummelan jälkeisellä kiertueella, jolle sattui juuri tällaisia “viisi kertaa vuodessa” -tyyppisiä paikkoja: parilla ensimmäisellä kerralla paikat olivat nuijalla lyötyjä, kolmannet kerrat eivät olleet enää loppuunmyytyjä, neljänsillä ja viidensillä keikoilla saleissa alkoikin jo olla autiota tilaa.

Tämä tarkoittaa siis sitä, että Suomen kokoisessa maassa ei ole järkevää olla jatkuvasti tien päällä, vaikka sitä haluaisikin. Kysyntää ei ole riittävästi tarjontaan nähden.

Toinen ongelma on arkipäiväkeikkojen puute. Ennen keikkoja saattoi olla pitkin viikkoa, mutta naurettavan myöhäiset soittoajat ovat ajaneet alan tilanteeseen, jossa keikkoja järjestetään pääsääntöisesti enää viikonloppuisin. Tämä tarkoittaa siis sitä, että vaikka tekisi keikkoja vuoden ympäri, joka ikisenä viikonloppuna, niin niitä olisi kuitenkin vain 104 – perjantait ja lauantait. Jos vuodessa on maksimissaankin tarjolla noin vähän työpäiviä, niin liksojen pitää olla aika kovia, että niillä pystyisi elämään. Korostan, että nykyisin erittäin harva artisti tekee yli sataa keikkaa vuodessa.

Monilla alaa tuntemattomilla onkin virheellinen käsitys siitä, että kyllähän aktiivinen artisti voisi vääntää keikkaa vaikka vuoden jokaisena päivänä. Ei se ole ihan niin yksinkertaista.

Voitko paljastaa esimerkin jostain omasta keikkaliksastasi (miten se jakautuu ja mitä jää käteen)?

Ohjelmatoimistosta kaivettiin pyynnöstäni esiin esimerkkejä vuosien takaisia erittelyjä tilityksistä, en mainitse mistä keikoista on kyse. Palkkiot ja kulut ovat kuitenkin todellisia, muutamia vuosia sitten tehdyiltä keikoilta.

ESIMERKKI 1:

Kaksi keikkaa peräkkäisinä päivinä, palkkiot 5200 ja 4500 euroa. Bruttopalkka kahdelta keikalta siis yhteensä 9700 euroa.

Tästä ohjelmatoimisto ottaa aluksi 15 %, eli 1455 euroa. Sen jälkeen maksetaan seuraavat kulut:

• Päivärahat: 12 x 29 €
• Teknikoiden palkat: 6 x 200 €
• Finnair: 904 €
• Bussivuokra: 600 €
• Bensat: 117 €
• VR: 73 €
• Taksi: 104 €

Näiden jälkeen jäljellä on 4899 euroa. Tämä jaetaan viiteen osaan itseni ja bändin kesken.

Oma osuuteni tuosta 9700 euron bruttopalkkiosta on siis lopulta 980 euroa. Tästä maksan luonnollisesti vielä verot sekä työeläke- ja vakuutusmaksut.

ESIMERKKI 2:

Yksittäinen keikka, palkkio 5000 euroa.

Ohjelmatoimiston osuus 15 %, eli 750 euroa. Kulut:

• Päivärahat: 7 x 30 €
• Teknikoiden palkat: 2 x 200 €
• Majoitus: 354 €
• Bensat: 40 €
• PA/valolaitteiston vuokra: 531 €
• Taksit: 127 €

Kulujen jälkeen jää 2597 euroa, joka jaetaan bändin kesken viiteen osaan.

Minulle jää 519 euroa, josta pulitan jälleen verot ja muut maksut.

Nämä esimerkit ovat keskenään hyvin erilaiset, mutta niistä saa jonkinlaisen käsityksen siitä millaisia kuluja keikkailuun käytännössä kohdistuu. Artistin taskuun päätyy joka tapauksessa lopulta vain pieni osa alkuperäisestä bruttopalkkiosta.

♠    ♠    ♠

Pari lisäkommenttia:

Hoksasin vasta ylläolevan vastauksen lähetettyäni, etteivät päivärahat tietenkään ole kuluja – nehän päätyvät takaisin meidän taskuihimme. Kuluiksi niistä voidaan laskea vain teknikkojen osuudet.

Jotkut kulut ovat sellaisia, että niitä maksellaan isommissa erissä, ei jokaisen yksittäisen keikan kohdalla. Esimerkiksi tuossa jälkimmäisessä esimerkissä pistää silmään se, ettei siinä ole lainkaan bussivuokraa – sitä on varmaankin maksettu isompana könttänä jonkun myöhemmän keikan palkkioista. Samoin voi olla esim. taksikuittien kanssa: niitä on voitu toimittaa ohjelmatoimistoon pidemmän ajan kuluessa ja isompi kuittinivaska on sitten maksettu juuri näistä liksoista.

Esimerkeistä kuitenkin selvinnee, ettei kulujen laskemiseen voida soveltaa minkäänlaista vakiokaavaa, ne vaihtelevat suuresti keikasta toiseen. Joku keikka saattaa olla sellainen, että kuluja ole juuri lainkaan, heti seuraavalla taas artisti maksaa kaikesta mahdollisesta.

♠    ♠    ♠

Juna

Viime viikonloppuna piipahdin keikalla Alahärmän Power Parkissa, matkustin junalla. Tampereelle asti samassa vaunussa istui kolme jatkuvasti höpöttävää seniorikansalaista. Suurin osa heidän kuuluvalla äänellä tuottamastaan informaatiosta oli erilaisten asioiden päivittelyä, mm. viereisellä raiteella nähty Kiitolinjan kontteja kuljettanut tavarajuna kirvoitti päänpyörityksiä ja “voivoivoi” -huokauksen. Pidin kuitenkin siitä, kun he vuokra-asuntojen hintoja ja siivotonta kuntoa päivitellessään käyttivät termiä huoneusto. Siinäpä sana, jota kuulee nykyisin valitettavan harvoin.

Vain silloin seniorikööri meni hiljaiseksi, kun vaunumme läpi vaelsi ulkomaalainen perhe: isä, äiti ja kaksi lasta. En tiedä mistä päin olivat kotoisin, vaikuttivat päällisin puolin muslimeilta. Rouva ei ollut sonnustautunut huntuun, mutta hänellä oli päänsä peittona musta huivi. Vanhusten päät kääntyivät perheen kulun mukana, kaulat venyivät. Hiljaisuus rikkoutui ulkomaalaisten lopulta poistuttua seuraavaan vaunuun. Yksi eläkeläisistä tuhahti: “Mustalaisia!”

Sitten vaunuun tuli mies, jolla oli ainoana matkatavaranaan moottorisaha. Hän nosti sahan hattuhyllylle ja istahti suoraan takanani olleelle penkille. Hetkeä myöhemmin aloin aistia oikein kirpsakkaa hienhajua. Syytin tästä tietysti moottorisahamiestä ja manailin mielessäni, että tarvitsiko sen nyt tulla siihen myrkyttämään tunnelmat. Seinäjoen asemalla metsuri hyppäsi sahoineen ulos. Haju kuitenkin jäi. Nuuhkaisin omia kainaloitani – avot! Loppumatkan istuinkin kädet tiiviisti kyljissäni kiinni.

VR:n lippujen hinnat eivät ole erityisen huokeita. Olisikin mukavaa saada rahalle vastinetta esimerkiksi kunnollisen ilmastoinnin muodossa.

(Oivalsin muuten juuri olevani itse vähintäänkin yhtä kova päivittelijä ja valittaja kuin tuo mainittu luumusukkajengikin – avaudun asioista vain eri paikassa, internetin suurella yleisönosastolla. Hähhää.)

♠    ♠    ♠

Mökkeilystä

Vietin muutaman päivän kesämökillä. Siellä tuli lähinnä mieleen, että mitähän järkeä koko mökkeilytouhussa loppujen lopuksi on? Aluksi pakataan puoli päivää jotta mukaan tulee varmasti kaikkea mitä saattaa parin päivän aikana tarvita. Ruokaostoksiakin tehdään, kaikkea tulee ostettua vähän liikaa, ihan varmuuden vuoksi. Kassalla Mauri Pekkarisen mittaisen kuitin loppusumma on vähintään sataseitsemänkymppiä. Sitten painavien laukkujen, kassien ja kapsäkkien kanssa sulloudutaan autoon ja ajetaan sillä ainakin pari tuntia korven suuntaan, juhannuksena tietysti ryömitään infernaalisessa ruuhkassa. Perillä pyöritään ahtaissa tiloissa hyttysten imeskeltävänä ja huomataan, että jotain tärkeää unohtui sittenkin kotiin. Mökkiin on sentään vedetty sähköt, ei kuitenkaan juoksevaa vettä. Kaikki askareet ovat työläämpiä kuin kotona.

On kuitenkin niin ihanan rauhallista – näinhän mökillä kuuluu ajatella.

Mutta on minulla kotonakin ihan riittävän rauhallista. On myös kaikki arjen käyttöesineet käden ulottuvilla, niitä ei tarvitse raahata satoja kilometrejä ja sitten naarata laukkujen pohjilta. Kotona on saunakin. Ja grilli. Järveä ei ole, mutta en minä sitä suuremmin kaipaakaan – en ole hanakka uimaan enkä kalasta. Pystyn rentoutumaan helposti kotisohvalla tai pihalla riippumatossa, ei minun tarvitse päästä metsään saadakseni akkuni latinkiin. Yöunetkin ovat ylivoimaisesti parhaita omassa sängyssä.

Miksi siis pitäisi vaivaa nähden vääntäytyä luonnon armoille?

Minä asun omakotitalossa, hiljaisella alueella. Ehkä haikailisinkin mökille jos majailisin hikisessä keskustayksiössä. Tässä elämäntilanteessa kuitenkin ainoa syy kesämökille vetäytymiseen on sen tarjoama mahdollisuus viettää rauhassa aikaa muiden ihmisten kanssa. Mökki on parhaimmillaan lyömätön sosiaalinen foorumi.

Sanotaan nyt vaikka niin, että hyvässä seurassa olen valmis painamaan villaisella kaiken mökkeilyyn liittyvän perkeleellisen säädön ja liittymään ruuhkaan.

♠    ♠    ♠

Sammakko

Myöhään eilisiltana päästin Armin pihalle laatimaan pissaa. Katselin portailta kuinka koira suuntasi aluksi juomaämpärilleen, nappasi sen vierestä jotain suuhunsa ja alkoi mäystää. Ihmettelin, että mitähän se nyt löysi, palasin sisään vetämään kengät jalkaan ja menin katsomaan.

Armin suu kävi edelleen päästyäni sen luokse. Kumarruin alas ja huomasin, että koiran suupielestä roikkui sammakon koipi. Samassa Armi sylkäisikin makupalansa nurmikolle: se oli kämmenen kokoinen rupikonna. Hämmästyksekseni konna oli edelleen hengissä ja lähti pomppimaan poispäin. Armin tila sen sijaan huolestutti: koira kakoi ja sen suusta alkoi puskea paksua valkoista vaahtoa, kuin korkatusta shampanjapullosta.

Armi kävi hieman ryypiskelemässä ämpäristään ja vaahdon erittyminen loppui. Koira näytti päällisin puolin normaalilta, mutta minua arvelutti. Menin sisään hakemaan netistä tietoa rupikonnien myrkyllisyydestä ja vaarallisuudesta koirille. Löytämäni informaatio oli hyvin ristiriitaista: jollakin keskustelupalstalla väitettiin koiran kuolleen rupikonnan myrkkyyn, toisaalla taas vakuutettiin, ettei sammakon syöminen vaikuta millään lailla. Rupikonna kuitenkin on myrkyllinen, siitä tuntui vallitsevan konsensus.

Kilautin päivystävälle eläinklinikalle, jossa kehotettiin huuhtelemaan Armin suuta juoksevassa vedessä 5-10 minuutin ajan. Koska koira ei ollut niellyt sammakkoa, niin suurempaa hätää ei pitänyt olla. Tein työtä käskettyä. Kävimme Armin kanssa levolle, heräsin kuitenkin tasaisin väliajoin tarkistamaan koiran kuosin.

Yö meni hyvin eikä nyt seuraavana päivänäkään ole ollut minkäänlaisia myrkytyksen oireita. Oli siis tuuria.

Aika jänniä nuo kuitenkin ovat, kun kaikkea mahdollista pitää syödä!

Päivitys kolme tuntia myöhemmin:

Kaikkea tosiaan pitää maistaa: nyt kulinaristin suuhun meni ampiainen. Armi vinkaisi ja kieli alkoi saman tien turvota. Koira luikki pimeän verannan nurkkaan ja näytti erittäin kärsivältä, siellä se istui silmät ummessa hengittäen hädintuskin kuuluvasti, turvonnut kieli suupielestä pilkistäen. Talossa ei tietenkään ollut kyypakkausta, joten kipaisin naapuriin josta tiesin sellaisen löytyvän. Tabletin antamisessa olikin haastetta: Armin paisunut kieli oli täysin poissa pelistä, pilleri jäi sen päälle vain pyörimään ja putosi yhä uudestaan suusta pois. Muussasin lääkkeen pieneen määrään vettä, mutta talossa ei myöskään ollut ruiskua, jolla mikstuuran olisi voinut tykittää suoraan kurkkuun. Yritin kikkailla troppia sitten teelusikalla koiran kitaan, mutta suurin osa taisi päätyä lattialle.

Eläinlääkärin päivystyksessä sanottiin, ettei hätää ole niin kauan kuin hengitys vain kulkee. Nyt Armi on maannut jonkin aikaa verannalla hengittäen aivan normaalisti. Eiköhän tuo taas tuosta.

Koiranpentu onkin nyt käynyt vuorokauden sisällä elämänkoulua ja makumatkailua oikein vaikeimman kautta. Jotenkin minusta kuitenkin tuntuu, ettei tästäkään opittu yhtään mitään. Mitään ei muuteta! Näillä mennään! Kaikki syödään!

♠    ♠    ♠

Spam

Tänään tämän blogin historiassa ylitettiin hieman ikävä merkkipaalu: tänne lähetetyn roskapostin määrä nimittäin ylitti ensimmäistä kertaa lukijoiden postaamien kommenttien lukumäärän. Kommentteja on nyt postattu 4 510 kappaletta, roskapostia olen puolestaan saanut 4 524 viestin verran.

Onneksi spammifiltteri toimii hyvin, vain muutama roskaviesti on livahtanut seulan läpi. Filtteri tosin erehtyy aina välillä suodattamaan myös teidän postaamianne kommentteja. Minun täytyy siis haravoida paskakasa säännöllisesti ja hyväksyä käsin sellaiset viestit, jotka eivät ole spammia. Tämän vuoksi kommenttinne eivät aina välttämättä ilmesty heti näkyviin.

Jätevuoren tonkiminen on luonnollisesti ärsyttävää puuhaa, varsinkin kun spammia tulee nykyisellään jatkuvalla syötöllä. Suurin osa roskapostista on täysin käsittämätöntä uubadaabaa, esimerkiksi hetki sitten filtteriin jumittui tällaista asiaa:

GfmY7N wuiaxjahupke,[url=http:://sfpxzdixxubz.com/]sfpxzdixxubz[/url], [link=http:://tezqbefyooqz.com/]tezqbefyooqz[/link], http:://viwgcqljjgyr.com/

Kysynpähän vaan: mitä hyötyä tuollaisesta viestistä on kenellekään? Miksi netti pitää vasiten tukkia paskalla? Voitaisiinko roskapostin masinoijiin soveltaa iranilaista oikeuskäsitystä?

Disco kumpusi 70-luvulla New Yorkin ja Philadelphian homopiireistä funkin ja soulin äpärälapsena. Se oli bilekansan vastaisku ryppyotsaiselle rock-musiikille ja aikakauden tanssinvastaiselle ilmapiirille, kyse oli puhtaasta hippamusasta. Tyylilajille ominaiset elementit (mm. suora rumpukomppi, oktaavibassottelu, nakutteleva funk-kitara, nopeat jousijuoksutukset) muodostivat pian kaavan, jota ryhdyttiin kilvan kopioimaan – merkittävä osa discosta kuulostaakin siltä kuin eri solisteja olisi laulatettu samojen pohjien päälle. Discokuumeen piikki osui vuosien 1977 ja 1980 väliin. Lyhyt kultakausi taikoi esiin runsaasti yhden hitin ihmeitä, jotka painuivat pohjaan yhtä nopeasti kuin olivat pulpahtaneet pinnallekin – suurin osa täysin syystäkin.

Omasta mielestäni kunnollinen vanhan liiton discojytä on rautaa. Se on silti musiikintyylinä kaksipiippuinen tussari: toinen piipuista sylkee pelkkää asiaa, toinen puolestaan niljaista ektoplasman sivutuotetta. Parhaimmillaan discomusa on äärimmilleen elämänilossa marinoitua, raivokasta täsmäpommitusta. Huonoimmillaan se taas voi olla esimerkiksi kuumottavaa tusinayökerhoviihdettä, jonka päälle on vain tökerösti liimattu 70-luvulla viiden minuutin ajan trendikkäältä tuntunut komppi.

Alan tarjonta oli joka tapauksessa aikanaan niin valtavaa, että helmienkalastus on todellista työtä – suurin osa simpukoista kun osoittautuu tyhjiksi. Kahlasin kuitenkin tätä listaa varten läpi merkittävän määrän artisteja ja biisejä, lähtökohtana oli välttää räikeimpiä itsestäänselvyyksiä, siksi tältä listalta puuttuvatkin esimerkiksi Bee Gees, Earth Wind & Fire, Irene Cara tai Gloria Gaynor. Jokainen edellämainituista on genrensä keskeisiä nimiä, päätin kuitenkin kaivella esiin hiukan vähemmälle huomiolle jääneitä kappaleita.

Mielestäni sainkin aikaiseksi melko pätevän katsauksen peilipallon ytimeen. Mikäli et nauti tästä listasta, niin kehotan tilaamaan Disco Sucks -t-paidan.

Vedä siis tanssikalsarit jalkaan ja valmistaudu pistämään katrilliksi – bileet Spotifyssa räjäytetään tulille tästä:
WE´RE GONNA STOMP ALL NIGHT!

♠    ♠    ♠

The Miracles: Love Machine (Pt. 1)

Luulot pois heti kättelyssä – lista käynnistyy äkäisesti kunnon apinamiehen mylvähdyksellä. Lauluyhtye The Miracles perustettiin jo 50-luvun puolella. Se loi maineensa seuraavalla vuosikymmenellä Motown-levymerkillä Smokie Robinsonin toimiessa ryhmän pääasiallisena solistina. Todella tykki Love Machine on vuoden 1976 City Of Angels -albumilta ja enteilee pari vuotta myöhemmin maailmanlaajuisesti puhjenutta discoinfektiota. Tässä vaiheessa Robinson oli jo jättänyt yhtyeen, solistina kappaleessa toimii Billy Griffin. Biisi meni Billboardin Hot 100 -listan kärkeen ja on Miraclesin uran parhaiten myynyt single.

The Brothers Johnson: Stomp!

Stomp! on yksi kaikkien aikojen kovimmista discobiiseistä, itseoikeutettu valinta tälle listalle. Johnsonin veljekset ovat kitaristi/laulaja George ja basisti Louis. Jälkimmäinen on eräs suurista idoleistani: harjoittelin hamassa nuoruudessani bassonsoittoa mm. tämän kappaleen tahtiin. Vuoden 1980 Light Up The Night -albumilta irroitettu ralli on joka suhteessa priimatavaraa, tuottajan jakkaralla istui itse Quincy Jones (meriittejä mm. Michael Jacksonin levyillä). Stomp! oli parhaimmillaan Hot 100 -listalla sijalla seitsemän, kappale oli hitti myös Britanniassa. Ehdottomasti parasta biisissä on Louis Johnsonin kuninkaallinen peukkubassosoolo. Harmillisesti Spotifyssa kappaleesta on tarjolla ainoastaan single-edit, joka on pari minuuttia albumiversiota lyhyempi. Pyhäinhäväistyksenä myös bassosooloa on hiukan leikattu – periaatteessa jihadin julistamisen paikka.

McFadden & Whitehead: Ain’t No Stoppin’ Us Now

Philadelphian Gene McFadden ja John Whitehead olivat laulunkirjoitustiimi, he työskentelivät mm. Jackson 5:n, James Brownin, Stevie Wonderin, Gladys Knightin ja Gloria Gaynorin kanssa. Vuonna 1979 he julkaisivat oman debyyttialbuminsa, jolle olivat kynäilleet tämän mahtavan kappaleen. Arvostan erityisesti Jimmy Williamsin soittamia härskejä bassolinjoja (basso on discomusiikissa keskeinen instrumentti). Ain’t No Stoppin’ Us Now oli Amerikassa Hot 100 -listan kolmastoista, Britanniassa viides. Kappale jäi McFaddenin ja Whiteheadin suurimmaksi hitiksi – molemmat ovat sittemmin valitettavasti jo siirtyneet autuaammille tanssilattioille.

Patrice Rushen: Forget Me Nots

Vuoden 1982 Forget Me Nots on laulaja-lauluntekijän ja kosketinsoittajan, Patrice Rushenin, ainoa Top 40 -hitti (sija 23). Viisitoista vuotta myöhemmin kappale kuitenkin nousi maailmanlaajuiseksi ykköshitiksi Will Smithin tehtyä siitä uusioversion nimellä Men In Black. Tämänkin biisin kulmakivi on täysin vastustamaton bassogroove, soittajana sessioässä Freddie Washington, joka on luomansa bassolinjan ansiosta merkitty myös yhdeksi kappaleen säveltäjistä. Patrice Rushen on sittemmin ansioitunut tv- ja filmisäveltäjänä.

Pointer Sisters: We’ve Got The Power

Jos Patrice Rushen oli yhden hitin ihme, niin Pointer Sistersillä iskusävelmiä sitä vastoin riittää. Valitsin tälle listalle kuitenkin tuntemattomamman albumiraidan vuoden 1980 Special Things -levyltä. Musiikillisesti tämä on mitä klassisinta discoa oktaavibassotteluineen ja kiukkuisine jousivetoineen. Eeppinen kertosäkeistö kuitenkin kohottaa kappaleen pelkkien discokliseiden yläpuolelle. Harvinaisen väkevä kertovärssy – sen kuullessaan tulee tarve juoda mitalikahvit.

Michael Jackson: Get On The Floor

Michael Jackson oli edustettuna jo edellisellä listalla, mutta oli pakkovalinta myös tähän katselmukseen. Rajusti svengaava Get On The Floor on albumiraita vuoden 1979 Off The Wallilta. Kyseinen Quincy Jonesin fiinisti tuottama albumi on minulle erityisen rakas, sillä se on ensimmäinen koskaan ostamani levy – eivätkä siihen säästämäni viikkorahat totisesti menneet hukkaan. Taas kerran pääosaa esittää solistin ohella basisti – ja kukas muu siellä lätkyttää kuin Louis Johnson! Johnson on nerokkaan peukuttelunsa johdosta merkitty myös kappaleen toiseksi tekijäksi, toinen on itse Michael Jackson. Basisteille discon lyhyt kulta-aika olikin mahtava ajanjakso: silloin basisti oli kuningas ja kitaristi pelkkä statisti.

Chic: Est-Ce Que Cést Chic

Discosta puhuttaessa Chic-yhtyeen nimi on vähintääkin mainittava. Kitaristi Nile Rodgersin ja basisti Bernard Edwardsin perustama bändi oli musiikintyylinsä keskeisiä vaikuttajia. Myöhemmin molemmat diilasivat tuottajan roolissa tavaramerkiksi muodostamaansa soundia muidenkin artistien käyttöön, mm. Diana Ross, David Bowie, Duran Duran ja Madonna saivat kaikki levyilleen ripauksen Chic-discohilettä. Est-Ce Que Cést Chic on yhtyeen vuoden 1977 debyyttialbumilta Chic. Bändin soundi jalostui huippuunsa vasta seuraavalla levyllä, jolla oli jättihitti Le Freak. Minusta tässä ensimmäisen levyn albumiraidassa on kuitenkin jotain hemmetin viehättävää. Se ei ole mikään varsinainen tanssilattian täyttäjä, kappaleella on pikemminkin rauhoittava vaikutus.

Manhattan Transfer: Twilight Zone/Twilight Tone

Tämä valinta on hyvä esimerkki siitä miten discovirus tartutti myös muiden tyylisuuntien edustajat, ja miten suosittua poljentoa yhdisteltiin surutta lähes kaikkeen mahdolliseen. Manhattan Transfer on vuonna 1972 perustettu jazzlauluyhtye, vuoden 1979 Extensions -albumillaan he päättivät kokeilla siipiään myös discokompin parissa. Kokeilu olikin varsin onnistunut sillä Twilight Zone/Twilight Tone -kappale oli yhtyeen ensimmäinen myös pop-listoille kohonnut single, Hot 100 -listan sijalla 30. Kappaleessa versioidaan tv-sarja Twilight Zonen (suom. Hämärän rajamailla) tunnusmusiikkia. Discon funk-juurista ei ole tässä vaiheessa enää paljoakaan jäljellä, biisi on vain opportunistista kelkkaan hyppäämistä. Silti lopputulos on mielestäni mainio, sävelmä on sen verran hyvä. Suhtautumiseeni saattaa tosin vaikuttaa se, että minulla kappaleeseen liittyy nostalgisia tunteita: isälläni oli aikanaan kasetilla koko Extensions -levy ja minä kelailin tätä biisiä edestakaisin, vein sen koulussa musiikintunnilla järjestettyyn levyraatiinkin. Raadin lopputulosta en enää muista.

Donna Summer: Could It Be Magic

Discolistaa ei voisi koostaa ilman Donna Summeria, The Queen Of Discoa. Summer nousi 70-luvulla tietoisuuteen yhdistettyään voimansa tuottajakaksikon Giorgio Moroder ja Pete Bellotte kanssa. Yhteistyön ensimmäinen hedelmä, kappale Love To Love You Baby, oli vuonna 1976 massiivinen hitti ja herätti runsaasti pahennusta Donna Summerin lauluraidalle simuloimien seksiäännähtelyjen vuoksi. Voihketta kuullaan myös tällä, myöhemmin samana vuonna julkaistulla singlellä, joka oli osa Donna Summerin A Love Trilogy -albumia. Could It Be Magic ei kuitenkaan ollut edeltäjänsä veroinen hitti, vaikka nousikin US Dance -listan kolmanneksi. Donna Summerin suurimmat menestykset olivat silti vasta tulossa, vuonna 1979 julkaistun Bad Girls -albumin muodossa. Could It Be Magic on versio Barry Manilowin biisistä, myöhemmin myös Take That levytti siitä oman tulkintansa.

Heatwave: Boogie Nights

Heatwave oli melko kansainvälinen yhtye: sen jäsenet tulivat Amerikasta, Britannista, Jamaikalta ja Tsekkoslovakiasta. Bändi ei koskaan noussut merkittävään suosioon ja onkin luultavasti yksi maailman huono-onnisimmista ryhmistä: basisti Mario Mantesea puukotettiin siten että hän halvaantui, laulaja Johnnie Wilder Jr. puolestaan halvaantui auto-onnettomuudessa. Boogie Nights on Heatwaven debyyttisingle vuodelta 1976 – ajalta jolloin kukaan ei ollut vielä halvaantunut. Se pomppasi Hot 100 -listan kakkoseksi ja jäi bändin suurimmaksi hitiksi. Kappaleen kirjoitti kosketinsoittaja Rod Temperton, joka tuli myöhemmin tunnetuksi Michael Jacksonin hovikirjoittajana (mm. Rock With You ja Thriller ovat Tempertonin käsialaa, myös The Brothers Johnsonin Stomp! irtosi hänen kynästään).

♠    ♠    ♠

Tällaiset ovat minun suositukseni discon maailmaan. Listan puristaminen vain kymmeneen kappaleeseen oli työn ja tuskan takana, rannalle jäi paljon mahtavaa kamaa. Kaikkia hyviä biisejä ei myöskään löydy Spotifysta. Eniten kismitti Hall & Oatesin Portable Radio -kappaleen puute – se on sen verran raju teos, että olisi mahtunut tarvittaessa kevyesti vaikkapa Top 5 -listallekin. Suosittelenkin sen hankkimista iTunesista.

Laittakaa myös lisää toiveita uusista Top 10 -listoista. Seuraavan listan laadin jostain teidän ehdotuksestanne.

Aiemmat oppimäärät:

YACHT ROCK

Pimeyttä kesti monia vuosia. Vanhempani päättivät, ettei huusholliin ostettu uutta televisiota. Taisteluplaneetta Galacticat, Ritari Ässät ja formulakisat piti käydä väijymässä kavereiden kodeissa.

Tv pääsi vihdoin pannasta jouluna 1984. Isä osti tuolloin itselleen Commodore 64 -tietokoneen tehdäkseen sillä musiikkia (minun nähdäkseni hän kuitenkin pelasi sillä lähinnä shakkia). Tuon ajan tietokoneita käytettiin television kautta, joten sellainenkin oli hankittava: vaatimaton mustavalkoinen matkatelkkari.

Me lapset hihkuimme riemusta. Vanhemmat kuitenkin löivät jäitä hattuihin – jatkuva television tuijottaminen ei ollut hyväksi, niinpä sen katsomiselle luotiin pelisäännöt: uutisia ja luonto-ohjelmia sai katsella vapaasti, niiden lisäksi kukin lapsista sai valita viikossa yhden sarjan. Elokuvista piti neuvotella porukoiden kanssa, en muista asetettiinko urheilulle rajoitteita.

Nämä pakotteet pysyivät joka tapauksessa voimassa ehkä kuukauden.

Äitini oli television kovaäänisin vastustaja – hän ei olisi halunnut mokomaa rakkinetta myrkyttämään kotimme kulturellia ilmapiiriä. Melko pian äiti kuitenkin jäi koukkuun Dallasiin. Sarjan menevän tunnuskappaleen kajahtaessa ilmoille ryhmittäydyimme veljeni kanssa äitini seuraksi ruudun ääreen. Isä puolestaan vastusti Dallasia henkeen ja vereen eikä osallistunut roskasarjana pitämänsä ohjelman katsomiseen. Sen sijaan hän vaelsi ympäri taloa ja röyhtäili. Äidin protestoidessa tätä kansanomaista käytöstä isä ilmoitti, että jos me kerran katsoimme Dallasia, niin hänellä oli lupa röyhtäillä.

Minusta tuo oli ihan kohtuullinen vaatimus. Win-win situation.

♠    ♠    ♠

Tämän kirjoitussarjan edelliset osat:

Osa 1: Jännityksen mestari
Osa 2: Auto