Olisi kiinnostavaa kuulla esimerkkejä näistä tapauksista. Faijan haamu lienee yksi sellainen?

Tämä on tietysti totta.

“Mun mielestä myös se lähtökohta (josta kerroit esimerkin), että kriitikko ottaa periaatteekseen, että ei ”hauku” ketään, koska tietää miltä se tuntuu, on heikolla pohjalla.”

Kertomani esimerkki oli siinä mielessä huono, että se perustuu kuulopuheeseen: en henkilökohtaisesti tunne tätä toimittajaa, olen vain kuullut jutun. Tarina saattoi tarkemmin ajatellen mennä niinkin, että hän lopetti kokonaan arvosteluiden tekemisen.

Pointti oli kuitenkin se, ettei tämä kyseinen toimittaja ollut aikaisemmin arvosteluja kirjoittaessaan arvannut miltä julkisen kritiikin kohteena oleminen oikeasti tuntuu.

“Jos levy saa huonot arvostelut, niin voihan olla, että kriitikko on oikeassa ja se oma levy ei olekaan niin hyvä, kuin on itse rakkaasta ja läheiseksi muodostuneesta levystään ajatellut.”

Tämä on juuri se ongelma, johon ensimmäisessä vastauksessani viittasin sanoessani, ettei artisti itse voi suhtautua kritiikkiin kovin rationaalisesti. Minun mielestäni jokainen levyttämäni biisi on ihan mahtava – vaikka samalla tiedostan jonkinlaisella järjen tasolla, ettei tämä tietenkään pidä täysin paikkaansa.

Hyvin perustellun negatiivisen kritiikin voi aina allekirjoittaa ja siksi onkin tärkeää, että tällaisen palautteen antajia on koko ajan mukana teoksen teko- ja julkaisuprosessissa. Näiden luottokriitikoiden palautteen perusteella olen välillä tehnyt isojakin muutoksia musiikissani. Sen sijaan en muista yhdenkään lehdessä julkaistun kritiikin koskaan vaikuttaneen tekemisiini.

Se, että tekisi musiikkia miellyttääkseen kriitikoita, on huomattavasti surullisempaa kuin se, että tekisi sitä miellyttääkseen suurta yleisöä.

Monia levyarvostelijoita vaivaa myös henkinen laiskuus eli ei viitsitä paneutua asiaan, vaikka aikaa olisikin. Joistakin arvioista havaitsee, että arvostelu on pääasiassa tapahtunut niin, että kriitikko on katsonut mitä muut lehdet/saitit ovat kirjoittaneet levystä ja sitten tehnyt niistä muokaten koosteen – muulla tavoin ei esim. lauseiden identtisyys ole selitettävissä. Joskus tosin ne identtiset lauseet on poimittu levy-yhtiön esittelyprujusta, mikä ei sekään ole kovin ammattimaista.

Idea siitä, että pyrittäisiin samaan kaksi ”täysin ristiriitaista arvostelua” on mielestäni siltä osin huono, että kun arvostelu pyydetään joltakulta, niin ei pitäisi olla ennakkokäsitystä siitä, millainen arvostelu tulee olemaan. Eli kun pyydetään jotakuta arvostelemaan levy, niin häneltä ei saa ”tilata” mielipiteiltään tietynlaista arvostelua. Mutta toki kahden ”eri lähtökohdista ponnistavan arvostelijan” kritiikit voisivat olla kiinnostavaa luettavaa. Sellainen menettely kertoo myös siitä, että kyseinen media ja ko. kriitikot ovat panostaneet asiaan hieman tavallista enemmän.

(Muistan lukeneeni jostain, että Dylanin Blood on the Tracksista julkaistiin Rolling Stone -lehdessä aikoinaan samassa numerossa 12 eri arvostelua.)

Mun mielestä myös se lähtökohta (josta kerroit esimerkin), että kriitikko ottaa periaatteekseen, että ei ”hauku” ketään, koska tietää miltä se tuntuu, on heikolla pohjalla. Jos levy (tai sen tekstit tms.) on kriitikon mielestä huono, niin kyllähän se pitää arvostelussa sanoa – sitä edellyttää jo kriitikon objektiivisuus. Negatiivisen mielipiteen voi toki ilmaista monin tavoin, repivästä rakentavaan.

(Yksi kirjailija on sanonut, että jokaisen kriitikon ”koulutukseen” pitäisi kuulua se, että kriitikon oma tuotos haukutaan.)

Kiireen ja henkisen laiskuuden ohella kritiikin ongelmia on, että jotkut arvostelijat eivät pysy roolissaan, vaan haluavat tehdä itsestään tähden, tai ainakin pelätyn ja puhutun kriitikon. Helpoin tapa siihen on, että levy lytätään ilkein ja värikkäin sanoin.

(Saman koulukunnan edustajiin luen kuuluviksi mattieskohytöset ja jyrkionneksienmuistasensukunimeä, joiden journalistiset pääansiot muotoutuvat nälvimisestä tyyliin se-ja-se piti kutsuilla kuohuviinilasia kädessä väärin. Joskus tietysti julkkiksia pitääkin pudottaa jalustaltaan, mutta eväät siihen ovat näillä toimittajilla usein niin vähissä.)

Toisaalta myös artistin/kirjailijan/tms. pitää aina kritiikkejä lukiessaan katsoa peiliin. Jos levy saa huonot arvostelut, niin voihan olla, että kriitikko on oikeassa ja se oma levy ei olekaan niin hyvä, kuin on itse rakkaasta ja läheiseksi muodostuneesta levystään ajatellut. Hyvällä kriitikolla voi olla asiaan objektiivisempi näkökulma, ja hänen ajatuksistaan pystyy vastaanottavainen taitelija oppimaan ja viisastumaan. (em. kappale käsittelee asiaa yleisellä tasolla, en viittaa mihinkään tiettyihin levyihin tms.)

Samaten fanit loukkaantuvat usein arvosteluista, joissa oman suosikkiartistin ihku uutuuslevy ei saakaan suitsutusta. Samaa ilmiötä on se, kun se Suomen “loistava” euroviisu yleensä jää hännille eivätkä muunmaalaiset ymmärrä hyvästä musiikista yhtään mitään.

Kiinnostava kysymys on (jota jo edelläkin sivuttiin), että missä määrin kriitikon tulee kritiikkiä tehdessään miettiä, mitä artisti ajattelee kritiikistä. Tavallaan ei lainkaan, koska sellainen ajattelu rajoittaa kriitikon objektiivisuutta ja rehellisyyttä. Toisaalta pitää toki ottaa huomioon inhimillinen kohtuus.

Tässä tuli myös mieleen, kuinka kauttaaltaan myönteisiä arvioita Nummela-albumi aikoinaan sai. Mutta sitten kun levy myi hieman liikaa, niin eipä se enää ollutkaan niin hyvä.

Ihmisiä ovat siis niin kriitikot kuin kritiikin kohteena olevat. Taiteilijan tehtävänä on tehdä niin hyvä teos kuin mahdollista, ja kriitikon tehtävänä on objektiivisesti arvioida, kuinka siinä on onnistuttu.

Jep.

Välillä tuntuu hiukan kohtuuttomalta, että näkee jonkun asian eteen valtavasti vaivaa esimerkiksi vuoden ajan – ja sitten se kuitataan nopeasti parilla huolimattomalla lauseella. En tarkoita tällä sitä, että levyarvosteluiden pitäisi olla mitään novelleja, mutta toisinaan arvosteluista huokuva täydellinen välinpitämättömyys on ikävää luettavaa. Artistin tekemään työtä voisi yrittää kunnioittaa edes sen verran, että levyn kuuntelisi esim. kerran ajatuksen kanssa alusta loppuun. Huolimaton levyarvostelu ärsyttää aina – vaikka se olisi positiivinenkin.

Kun puhutaan kuitenkin makuasioista, niin mielestäni ihan kokeilemisen arvoinen juttu jollekin lehdelle tai saitille olisi julkaista jokaisesta levystä aina kaksi keskenään täysin ristiriitaista arvostelua eri lähtökohdista ponnistavien arvostelijoiden kirjoittamina. Luultavasti tätä on jossain kokeiltukin.

Kuulin joitakin aikoja sitten tarinan eräästä kotimaisesta toimittajasta ja -kriitikosta, jonka nimi jääköön tässä yhteydessä mainitsematta. Kyseinen toimittaja oli laatinut sanoituksia eräälle ensilevynsä julkaiseelle yhtyeelle. Levyarvostelussa sitten toinen kriitikko oli haukkunut tekstit. Vaikka nimeltä mainitsemattoman toimittajan nimeä ei arvostelussa edes oltu mainittu, hän oli silti loukkaantunut syvästi ja sanoi, ettei enää ikinä itse hauku kritiikeissään ketään, kun nyt kerran tietää miltä se oikeasti tuntuu.

Yleisemmällä tasolla ottaa armottomasti päähän koko netin ja lehdistön arvosteluperinne ja “kriitikot”. Kehutaan tai lytätään jonkun tekemä työ ilman, että kerrotaan arvostelijasta mitään. Kaikille arvostelupalstoille tulisi sisällyttää arvostelijan perusteellinen esittely! Esimerkki tuosta yläpuolelta: Kuka on Antti Marttinen? 22-vuotias raskaan rokin ystävä Vantaalta vai 53-vuotias Mike Oldfield -diggari Tampereelta? Onko paatunut grunge-fani laitettu arvostelemaan Anssi Kelan levy? Onko arvostelijalla mitään perspektiiviä arvioida juuri tämän artistin levyä?

Miten lukija voi muodostaa mielipiteensä arviosta jos hän ei tiedä arvioijasta mitään? Nuo arvosteluthan ovat aina yhden ihmisen mielipiteitä, mitään yleispätevää mittanauhaa levyn hyvyyden tai huonouden määrittämiseksi ei ole olemassa.

Arvostelijoiden pitäisi laittaa sen verran itsensä peliin, että edes kertoisivat keitä he ovat. Sen jälkeen arvion lukija voisi muodostaa mielipiteensä siitä, voiko arvio olla tehty sellaisesta näkökulmasta, että sitä kannattaa ottaa vähääkään tosissaan.

Jos Anssi satut tämän joskus lukemaan, kerropa, miten sinä suhtaudut “kriitikoihin”, jotka levyjäsi kehuvat/lyttäävät.