Nettikauppa

Haku

Yhteisö

Löytöretki & meriseikkailu Tallinnaan 26.2. – 27.2.2014

Satunnaisgeneraattori

"Kommentti # 2000"

Urheilusankari

| Tagit: , , | Aiheet: Jumittelu | Kirjoittaja:

Urheilu ei ole koskaan ollut minun lajini. Olen aina ollut ruipelonpuoleinen runopoika, fyysinen pullistelu ei ole tuntunut tarpeelliselta. Lihaksia en ole ikinä omistanut, ja kun nyt oikein mietin, niin en kyllä keksi missä olisin niitä pian jo 37 vuoden mittaisella taipaleellani tarvinnutkaan. Ehkä taannoiset muutot olisivat isommilla muskeleilla sujuneet hiukan pienemmin pinnistyksin, mutta sujuivat ne näinkin – taidan siis edelleen jättää kuntosalilla ähistelyn muille.

Koululiikunnasta minulla on vain lähinnä traumaattisia muistoja. Esimerkiksi hiihtokilpailusta ala-asteella:

Oli kaunis talvipäivä. En enää muista tarkkaa ajankohtaa, sanotaan vaikka, että elettiin vuotta 1981. Kauniaisten Mäntymäen ala-asteella vietettiin joka tapauksessa talviurheilupäivää. Koko koulu mobilisoitiin hiihtoladulle, jokainen sai numerolapun rintaansa ja käskyn lähteä kiertämään parin kilometrin mittainen latu sekundaattoreiden tahtiin. Innostuin valtavasti: ihan oikea hiihtokilpailu! Päätin pistää peliin koko osaamiseni. Rynnistin ladulle perinteisellä tyylillä, luisteluhiihdosta ei tuolloin oltu vielä kuultukaan. Räkä poskella ja henkiset mustikkakeitot rinnuksilla annoin kaikkeni hiihtourheilun alttarille – vedin itseni ns. rajoille. Maalilinjan ylitettyäni lysähdin hankeen huohottamaan.

Tulokset julistettiin myöhemmin koululla. Olin suoritukseeni tyytyväinen, arvelin sijoittuneeni kärkipäähän. Ilmoitustaulun ympärillä oli mahtava kuhina, lopulta kanslisti toi hartaasti odotetut lopputulokset ja kiinnitti ne nastoilla tauluun. Pönkesin itseni kyynärpäitä käyttämällä lapsivallin eturiviin ja tarkensin katseeni papereihin. Meitä kilpailijoita ei oltu jaettu sen kummemmin ikäryhmittäin kuin luokittainkaan. Oli vain kaksi listaa: toisessa oli paremmuusjärjestyksessä koko koulun pojat ja toisessa tytöt.

Aloin tavata poikien nimiä, alkaen tietysti listan huipulta. Oli tapahtunut jonkinlainen virhe – katseeni painui riveillä yhä alemmas ja alemmas, mutta en löytänyt omaa nimeäni. Se oli varmasti jäänyt vahingossa merkitsemättä. Pohjalla oli enää muutama nimi, olin jo lähdössä opettajainhuoneeseen reklamoimaan. Silloin silmäni takertuivat kirjaimiin tutussa järjestyksessä: minun nimeni! Se oli aivan paperin alareunassa, koko listan viimeisenä.

Tämä traaginen tarina summaakin melko nasevasti suhteeni liikuntaan ja urheiluun: yritys on kova, mutta sitä ei palkita. En vain ole liikunnallisesti lahjakas. Liikuntatuntien pallopeleissä olin aina viimeisten joukkueisiin valittujen joukossa. Mieleeni on myös tatuoitu pari hilpeää testitulosta: yläasteen luistelutestissä sain yhden pisteen eteenpäinluistelusta (kaikki muut osiot reputin) ja lukion kuntotestissä tulokseni notkeudessa oli pyöreä nolla (skaala oli nollasta sataan, en ymmärrä miten nollatulos oli ylipäätään mahdollinen).

Lahjattomuudestani huolimatta liikunta kuitenkin kiinnosti minua lapsena. Isäni sanoi minulle kerran, että hänen mielestään minulla oli hyvä juoksutyyli – minusta voisi tulla vaikka juoksija. Tallensin nämä sanat sydämeeni ja tutkiskelin niitä.

Kaksitoistavuotiaana liityin Kauniaisten Panttereihin ja aloin pelata koripalloa. Olin ylpeä sinisestä pelipaidastani ja Panttereiden logolla varustetusta Adidaksen varustekassista. Numeroni oli kuusi, sama kuin Keke Rosbergilla. Ensimmäinen virallinen pelini oli tietysti todellinen tapaus: vierasottelu espoolaista joukkuetta vastaan. Vanhempani istuivat katsomossa jännittämässä. He pääsivätkin näkemään poikansa tositoimissa: istuin koko ottelun ajan peliasussani vaihtopenkillä ja join kokonaisen litran Spritea. Hävisimme pelin.

Toisen pelin kulku oli täsmälleen samanlainen. Kolmas ottelu pelattiin Helsingin Kisahallissa, se on piirtynyt muistiini koripalloilijanurani tähtihetkenä: joukkueemme oli lohduttomassa, kymmenien pisteiden tappioasemassa. Peliä oli jäljellä enää pari minuuttia, kun valmentaja yllättäen kumartui puoleeni: hän osoitti vastustajan parasta pistemiestä ja sanoi, että minun pitäisi roikkua tässä kuin iilimato – kyseinen pelaaja ei saisi tehdä enää ainuttakaan koria. Minulla oli jo aika kova pissahätä kaikesta juomastani Spritesta johtuen, mutta nousin kuitenkin pystyyn, paukautin päättäväisesti shortsieni kuminauhaa ja juoksin kentälle.

Onnistuin tehtävässäni vähintäänkin kohtuullisesti: vartioimani pelaaja teki viimeisten minuuttien aikana enää ainoastaan neljä koria.

Pian tämän pelin jälkeen perheemme muutti Kauniaisista Vihtiin ja Pantterit jäivät. Kuulin jälkeenpäin, että heti lähtöni jälkeen joukkueelle oli avautunut todellinen voittoputki.

Löysin oman lajini vasta kymmenen vuotta myöhemmin. Ajettuani ensimmäiset kierrokset mikroautolla, tajusin heti, että tämä on minun juttuni – tässä minä olen hyvä.

Uskonkin, että meistä jokainen on hyvä jossain. Kun puhutaan urheilusta ja liikunnasta, niin erilaisten lajien kirjo on vain niin massiivinen, ettei kaikkea pääse koskaan kokeilemaan. Minäkin saatan olla maailman etevimpiä boule lyonnaisen pelaajia, mistä sen tietää?

♠    ♠    ♠

Vetäydyn nyt muutamaksi päiväksi paikkaan, minne nettipiuhat eivät yllä. Hyvää juhannusta kaikille lukijoilleni – pidetään sitten soutuveneissä ne sepalukset kiinni!


  • Viimeksi kommentoitu

  • Kaikki kirjoitukset

    • 2014 (5)
    • 2013 (97)
    • 2012 (20)
    • 2011 (99)
    • 2010 (135)
    • 2009 (212)
    • 2008 (10)
  • Kommentoiduimmat kirjoitukset

  • Aiheet

    Arkisto