Kulttuuripuntari
Jukka Kärkkäinen & J-P Passi: Kovasikajuttu (elokuva)
Neljän kehitysvammaisen kaveruksen muodostamasta Pertti Kurikan Nimipäivät -yhtyeestä tehty elokuva on nimensä veroinen: punk-bändin seikkailuja seuraava dokumentti on yksi parhaista koskaan näkemistäni musiikkielokuvista. Se on siloittelematon, oivaltava ja tajuntaa avartava näkökulma kehitysvammaisten arkeen hyvine ja huonoine hetkineen. Lisäksi leffa on hillittömän hauska.
Pertti Kurikan Nimipäivät on varmasti Suomen aidoin bändi. Oli virkistävää nähdä dokumentti, jossa kukaan ei teeskentele sekuntiakaan. Bändin jäsenet ovat huikeita hahmoja: vaatteiden saumoja tutkiva Pertti, paikoitellen filosofiseksi heittäytyvä Kari, silmät kiinni metsän huminaa fiilistelevä Toni ja muiden komenteluun taipuvainen Keskustapuolueen kannattaja, Sami. Elokuvateatterista poistuessani yritin miettiä kuka heistä on oma suosikkini, mutten pystynyt päättämään: jokainen on niin jykevä persoonallisuus. Järisyttävin havainto oli kuitenkin se, etten huomannut Pertti Kurikan Nimipäivien toiminnan juurikaan poikkeavan minun ja bändini arjesta tien päällä. Kromosomien määrä voi ehkä olla eri, mutta meininki on lopulta aivan sama.
Elokuvakokemuksen jälkeen päällimmäinen ajatukseni oli, että onpa hyvä, kun keskuudessamme on näin mainioita ja ihmeellisiä hahmoja. Kehitysvammaisuutta ei pidä pelätä, me ns. normaalit ihmiset olemme yleensä paljon pelottavampia – ja myös enemmän epänormaaleja. Käykää katsomassa Kovasikajuttu. Voi olla, että poistutte teatterista hiukan eri ihmisinä kuin sinne mennessänne. Kuten Pertti Kurikan Nimipäivien solisti, Kari Aalto sen sanoo: ”Se [elokuva] kannattaa käydä kattomassa ja miettii et kannattaako kehareita vihata vai kannattaako niitä rakastaa ja kunnioittaa.”
Pyhäpäivä (säv. ja san. Pertti Kurikka)
Oli sunnuntai
Kävin kirkossa
Sain kahvia
Kävin paskalla
♠ ♠ ♠
Riikka Kämppi & Jussi Lähde: Sydänten presidentti (kirja)
Olen jäävi arvostelemaan tätä kirjaa, koska esiinnyn itse sen sivuilla – löytyypä niiltä hiukan omaakin tekstiäni. Haluan kuitenkin nostaa teoksen esille, sillä Riikka Kämppi ja Jussi Lähde ovat tehneet arvokasta työtä taltioidessaan tulevien polvien luettavaksi lyhyen ajanjakson, jolloin Suomessa tapahtui jotain merkittävää. Kyse ei ollut siitä, että Sauli Niinistö voitti vaalit ylivoimaisesti, vaan siitä, että kansanvalta palautui hetkeksi takaisin kansalle. Sadat ja tuhannet ihmiset ympäri Suomea päättivät ohittaa puolueet, kampanjat ja valmiit organisaatiot ja ryhtyä itse toimimaan. Lopulta joukko kasvoi yli miljoonan suuruiseksi, maahan syntyi uudenlainen aktivismin kulttuuri ja positiivisen tekemisen henki.
Sydänten presidentti niputtaa tämän kaiken mielenkiintoisella tavalla, se valaisee taustat ja päästää lukijan kurkistamaan kulissien taakse. Kyseessä on käsikirja, joka luultavasti luetaan hiirenkorville jo syksyn kuntavaalien ehdokkaiden käsissä. Se on myös hyvin kirjoitettu: teksti on sen verran vetävää, että vaikka kyseessä on politiikasta kertova kirja, niin lukija ei silti ala kasvaa sammalta.
♠ ♠ ♠
Toot Toot: Toot Toot (levy)
Timo Kämäräinen on tunnetusti mestaruussarjatason kitaristi. Nyt hän on perustanut rumpali Olli Krogeruksen kanssa yhtyeen, jonka kokoonpanoon kuuluvat vain he kaksi: kitara ja rummut. Paperilla tällainen ratkaisu ei vaikuttanut erityisen kiinnostavalta, taisin odottaa jonkinlaista White Stripes -henkistä rouhimista (en sivumennen sanoen ole koskaan ymmärtänyt White Stripesin hyvyyttä). Kuulemani Mr. B -kappale kuitenkin usutti minut levykauppaan: biisi olikin melodinen ja polveili kiintoisalla tavalla. Kotimaisista kollegoista vertailukohdaksi tuli mieleen Von Hertzen Brothers.
Albumikokonaisuuden kuultuani täytyy todeta, että Von Hertzen -rinnastus menee lopulta hiukan metsään. Myös Toot Toot viljelee proge-elementtejä esim. äkkiväärien tahtilajin vaihdosten muodossa, mutta soundimaailmaltaan bändi nojaa enemmän grungen ja garagen suuntaan – hienoista melodisista koukuista kuitenkaan tinkimättä. Avausraita Why You Lock (Yourself In A Safety Box?) jyräyttää levyn käyntiin metallisella otteella, joka muistuttaa alkuaikojen Soundgardenia. Bändin pienestä koosta huolimatta sointi on muhkea, Kämäräinen hoitaa kitarallaan myös basistin tontin. Uutisena tulee se, että hän on varsin pystyvä laulaja. Krogerus ja Kämäräinen malttavat onneksi olla liikaa alleviivaamatta soitannollista erinomaisuuttaan – päällimmäisenä mieleen jäävät biisit, eivät tekninen taituruus. Se kuitenkin muhii pinnan alla: vaaditaan kovaa soittotaitoa ommella hyvin niukoista elementeistä näin värikäs tilkkutäkki.
Sangen hyvä levy – lupaava päänavaus! Jään odottamaan mielenkiinnolla jatkoa.
♠ ♠ ♠
Anthrax: Worship Music (levy)
Anthrax (suom. pernarutto) on minulle erittäin merkityksellinen yhtye. 80-luvulla lyömätön albumikaksikko Spreading The Disease ja Among the Living antoivat aivokuoreen miljoonan voltin latingin. Anthrax tuli tuolloin nähtyä myös pariin kertaan livenä, erityisesti vuoden 1989 Giants of Rock -festivaalia kelpaa muistella vielä vanhainkodin lepositeissä. Osaan edelleen tarvittaessa soittaa kaikki Among The Livingin kappaleet.
Bändi julkaisi hiljattain uuden levyn, vieläpä vanhan kunnon Joey Belladonnan kanssa. Päätin päivittää tilanteen ja marssin levyostoksille.
Ei olisi kannattanut. Tylsää sanoa näin, mutta vanhassa vara parempi. Levyn alkupuoli on vielä lupaava: The Devil You Know ja Fight ’Em ’Til You Can’t ovat klassista Anthraxia. Ne saavat nyökkäilemään hyväksyvästi, mutta nyökyttely ei kuitenkaan lavene moshaukseksi (vaikka tukkaakin olisi). Sitten albumi lässähtää. Odotan kuulevani napakkaa melodista trashia, mutta Anthrax tarjoileekin jaanaavaa post-grungea, joka voisi hyvin olla kotonaan Nickelbackin levyllä. In The End vielä menettelee, mutta lukuunottamatta näitä mainittuja biisejä, ei Worship Music lähde liitoon. Olisin halunnut hirveästi tykätä levystä, mutta en vain pääse fiiliksiin. Onko minusta tullut vanha, vaiko Anthraxista? Luultavasti molemmista.
Viimeksi kommentoitu