Tyttöjen ja poikien välisestä erosta

| Aiheet: Musiikki | Kirjoittaja:

Mervi Vuorela kirjoitti provosoivasti Ylen sivuilla, että naisbändit ovat huonoja. Kolumni sytytti ainakin oman Facebookini tuleen: muusikoiden ja musiikinharrastajien keskuudesta kumpusi syvää suivaannusta. Vuorelan mielipide tuomittiin ja alettiin listata hienoja naisartisteja ja -muusikoita.

Faktaa on kuitenkin se, että naiset ovat pahasti aliedustettuina muusikoiden ammattikunnassa. Epäsuhta on askarruttanut minuakin vuosien varrella, joten ehkä nyt on sopiva aika tuumailla asiaa hiukan ääneen.

Ensin rajaus: kirjoitan seuraavassa rock- ja pop-musiikista, tekstini ei päde klassiseen musiikkiin. En myöskään kirjoita laulamisesta, keskityn pelkästään soittamiseen.

Kaiken järjen mukaan maailmassa pitäisi olla suunnilleen saman verran hyviä mies- ja naismuusikoita. Ei ole mitään fyysistä estettä sille, miksei nainen voisi olla ihan yhtä hyvä kitaristi, basisti, rumpali tai kosketinsoittaja kuin mieskin. Ja monet ovatkin, esimerkkinä oman bändini Saara Metsberg — todella kova ammattilainen. Saaran kanssa soitellessa ei ole koskaan tullut mieleen, että ihan hyvä naiseksi. Nyt kun tarkemmin ajattelen, niin en edes mieti häntä naismuusikkona. Hän on Muusikko, isolla ämmällä (pun intended). Kuitenkin näitä saara metsbergejä on kovin vähän. Miksi?

Vuorelan kirjoitus usutti Elina Iida Sofia Hirvosen laatimaan vastineen, jossa hän esittää, että syy löytyy miehisestä pop-kulttuurista, jossa naisia ei oteta vakavasti. Hirvosella on monta hyvää pointtia, mutta enpä silti oikein tiedä…

Haluan sukeltaa syvemmälle. Siihen hetkeen, jolloin ihminen tietää, että hänen kohtalonaan on olla muusikko.

Muistan hyvin esipuberteettiin ajoittuneet musiikinkuuntelusessiot kavereiden kanssa. Sulkeuduimme koulupäivän jälkeen tuntikausiksi jonkun meistä huoneeseen ja laitoimme levyn tai kasetin soimaan. Mitä seuraavaksi tapahtui, on mielestäni tärkeää: emme pelkästään kuunnelleet musaa — me pilkoimme sen palasiksi. Kuuntelimme korvat höröllä, mitä eri soittimet tekivät. Vaahtosimme Geddy Leen bassoraidoista, yritimme tunnistaa Dave Murrayn ja Adrian Smithin soolot toisistaan. Kun Jon Lord soitti, niin pöydänreunat muuttuivat sormiemme alla valkoisiksi ja mustiksi koskettimiksi. Rumpuraidat — tai vähintään keskeiset fillit — huidottiin ilmaan (vasenkätisesti, jos rumpali oli Ian Paice). Myös ilmakitarat olivat ahkerassa käytössä, joitakin Eddie Van Halenin sooloja saatettiin tosin soittaa myös tennismailalla. Musiikki oli joka tapauksessa tärkeämpää kuin mikään muu. Välituntikeskusteluja värittivät kiistat siitä, kuka on paras rumpali. Tai kitaristi. Tai basisti. Tai kosketinsoittaja. Siinä tytötkin jäivät vähemmälle huomiolle.

Tuollaisista pojista tulee muusikoita. En tietenkään väitä, että edellä kuvailemani on ainoa tapa päätyä soittajaksi. Suurin osa tuntemistani muusikoista on kuitenkin myrkyttänyt varhaisnuoruutensa niin tehokkaasti musiikilla, että kun on vihdoin päässyt käsiksi ensimmäiseen oikeaan sähkökitaraan tai rumpusettiin, niin uppoutuminen siihen on ollut totaalista.

Kysymykseni kuuluukin: käyttäytyvätkö tytöt samalla tavoin? Huitovatko hekin porukassa ilmaan Rushin YYZ:n tahtiin?

Tytöt ja naiset — oikaiskaa minua välittömästi jos olen väärässä. Luulen nimittäin, että sukupuolten välillä on se merkittävä ero, etteivät tytöt ole ilmarumpaleita.

Miksi eivät? En tiedä. En kuitenkaan laittaisi sitä pelkästään naisia polkevan kulttuurin piikkiin. Se on ehkä naisia karsiva tekijä myöhemmässä vaiheessa, mutta ei vielä silloin, kun siemen kylvetään. En usko, että mikään tai kukaan estää kolmetoistavuotiasta tyttöä marssimasta levykauppaan, ostamasta Led Zeppelinin levyä ja pyörittämästä Rock And Rollin alkua niin pitkään, että saa läpsyteltyä Bonhamin intron aksentit  pöydän kanteen jetsulleen oikein. Monet tytöt kyllä harrastavat musiikkia, mutta pelkkä soittoharrastus ei riitä — muusikoksi kasvamiseen vaaditaan liki epätervettä kiinnostusta musiikkiin, soittajiin, soittotekniikoihin, soittimiin, soundeihin ja laitteisiin. Ja jotenkin minusta tuntuu, että ratkaisevassa iässä tyttöjen mielissä pyörii muita asioita. He ovat toisin sanoen fiksumpia.

Toki rohkaisevien esimerkkien puute on yhtenä tekijänä yhtälössä. Uskoisin kuitenkin, että sen vaikutusta yliarvioidaan: tuntuisi tyttöjä väheksyvältä ajatella, että kiinnostus soittamiseen voisi roihahtaa vasta, kun näkee naisen bändissä. Ainakin itse inspiroidun ja vaikutun sekä miesten että naisten tekemistä jutuista.

Korostan sitä, että saatan olla tämän pohdintani kanssa täysin skutsissa — edellä esittämäni on puhdasta mutua. Väittäisin kuitenkin naissoittajien vähyyden selittyvän pohjimmiltaan sillä, että sukupuolet on joissakin asioissa piuhoitettu hiukan eri tavalla. Ehkä innostuminen soittamisesta, soittimista ja laitteista on vain yksinkertaisesti ominaisempaa pojille kuin tytöille — vähän samanlaista kuin kiinnostus vaikkapa autoja kohtaan.

Pyydän: älkää tulkitko edellistä kappaletta niin, että väittäisin miesten olevan luonnostaan parempia soittajia. Sitä en tarkoita. On olemassa aivan riittävästi esimerkkejä loistavista naismuusikoista, jotta väite miesten ylivertaisuudesta musiikin alueella voidaan tulittaa helposti alas. Toteanpahan vain, että kun rock-musiikkia esitetään nyt jo seitsemättä vuosikymmentä, niin on omituista, että eturivin naismuusikko on edelleen poikkeus eikä sääntö. Kun ajattelee millä tavoin naisten rooli on samassa ajassa muuttunut muualla yhteiskunnassa, niin tulee mieleen, ettei musiikkibisneksen miehinen hegemonia olisi mitenkään voinut estää, jos joukko päättäväisiä naisia olisi lähtenyt rynnimään voimalla soittajien eliittiin. Kuitenkaan näin ei ole kuudessa vuosikymmenessä tapahtunut. Voisiko syy siis olla sittenkin jossain muualla kuin vallitsevissa rakenteissa? Olisiko vain niin, että loppujen lopuksi yllättävän harvan nuoren tytön unelmana on soittaa bändissä?

Minä en ole koskaan kuullut tilanteesta, jossa erinomaista muusikkoa syrjittäisiin väärän sukupuolen vuoksi. Tämä on puhtaasti subjektiivinen kokemukseni — en sano, etteikö tuollaista syrjintää tapahtuisi. Bändissä soittaminen ei muutenkaan ole kilpailu, vaan jotain sellaista jossa kaikki tukevat toisiaan. Jokainen haluaa soittaa hyvän soittajan kanssa, riippumatta siitä millaiset vehkeet tämän housuista löytyy. Onneksi minulla on bändissäni Saara Metsbergin kaltainen muusikko, joka tekee minustakin paremman kuuloisen.

LISÄYS SEURAAVANA AAMUNA:

Saamistani Twitter-kommenteista päätellen tämä aihe on hyvin tulenarka. Siksi lisään vielä seuraavat disclaimerit:

  • Kirjoitukseni sävyn oli tarkoitus olla pohdiskeleva, haen itsekin vastauksia. Aihe kiinnostaa myös isänä ja kasvattajana.
  • Mietiskelen tekstissä mahdollisia biologisia käyttäytymiseroja tyttöjen ja poikien välillä. Tuo on vain yksi näkökulma. Se ei sulje pois sitä, etteikö myös kasvatuksella, roolimalleilla ja kulttuurilla ole vaikutusta siihen millaisia meistä tulee. Totta kai on.
  • En ole lukenut aiheeseen liittyviä tutkimuksia, kirjoitukseni lepää puhtaalla fiilispohjalla. Haluan lisää tietoa ja sitä saadessani olen täysin valmis pyörtämään yllä esittämät arvuutteluni. Jos on vakuuttavaa tutkimustietoa siitä, että kaikki käyttäytymisemme on pelkästään malleista opittua, niin uskottava se on.
  • Musahommissa ei muusikon sukupuolella pitäisi olla mitään merkitystä. Yritin korostaa tätä myös tekstissäni, mutta väännetään vielä kerran rautakangesta.

Kommentit

  1. Samaa juttua olen miettinyt shakin harrastajana, että miksi naispelaajia on niin vähän. Tulin tulokseen, että ehkä tekee elämässä paremmin kuin leikkiä puupalikoilla päivät pitkät, vaikka se kuinka antoisaa onkin, jokskin täysin hyödytöntä arkielämän kannalta. Naiset ovat siis fiksumpia, jokskaan en todellakaan kadu hetkeäkään shakki-innostustani, itselle sen antama suunnaton nautinto on paljon tärkeämpi kuin joku oikeasti hyödyllinen ajanviete. Varmaan aivan sama juttu musiikin suhteen.
    Toki itsekin musiikin hyperkuluttajana koen, että elämä ilman musiikkia ei olisi elämisen arvoista.

  2. ”Väittäisin kuitenkin naissoittajien vähyyden selittyvän pohjimmiltaan sillä, että sukupuolet on joissakin asioissa piuhoitettu hiukan eri tavalla.” < Komppaan! Sama "mutu" täällä koskien juuri tuota useimmiten hieman toisistaan eroavaa piuhoitusta.

    Mainio kannanotto!

  3. Hyvä oivallus ja kirjoitus!
    Kun muistelen itseäni ja kavereitani 10-14 iässä, jolloin minäkin kiinnostuin todella musiikista, niin ei tyttökavereita koululuokissa tai muualla kiinnostanut soittaminen tai musiikin opettelu ja analysointi koskaan.

    Me osa pojista lainasimme levyjä kirjastosta ja kuuntelimme niitä hartaasti. Opettelimme rummut pulpetin tai mihin tahansa tasoon taputtelemalla ja lopulta rakensimme pahvilaatikkorummut. Jos joku oppi jonkun riffin kitaralla, niin se opetettiin kaikille musiikkiluokan soittimien avulla, sekä piirtämällä otteet ruutupaperille. Lopulta rakensimme itse ensimmäiset lankkukitaramme jne jne.

    Pelkkiä poikia oli se porukka, aivan kuin polkupyörätemppuiluissamme ja myöhemmin mopovirittelyssä ym. Tytöt teki sinä aikana jotain ihan muuta, piirtelivät poppari-ihanteidensa kuvia tms. joita myös tietenkin kehuimme.

    Eli aivan samat kokemukset Anssin kanssa; piuhoitukset ovat tuossa iässä erillaiset tytöissä ja pojissa.

  4. Näin asian näen, kun nyt luen. En viitsinyt aiemmin kommentoida, kun arvasin, että joku fiksu sen tekee hyvin. 25 vuotta nuorten bändisoiton maikkana vahvistaa tuon esipuberteetin merkityksen siinä, ketkä todella voivat löytää ammattinsa rock-muusikkoina.

  5. Väittäisin, että kyse ei niinkään ole sukupuolten välisistä eroista ”piuhoituksesssa”, eli siis biologisista eroista, vaan enemmänkin sosiaalisista tekijöistä. Yhteisön poikiin ja miehiin kohdistamat odotukset suosivat enemmän musiikkifanitusta ja muusikonurasta haaveilua kuin tyttöjen vastaavat.

    Tästähän päästään kivasti jokseenkiin freudilaiseen käsitykseen miessukupuolen aggressiivisesta roolista ja naisen passiivisuudesta. Mitä musiikkiin tulee, tämä ilmennee siten, että pojat ihailevat muusikkoja siksi, että haluavat itsekin olla rokkitähtiä ja soittaa yhtä hyvin. Tyttöjen ihailu taas on ”osallistuvan” ihailun sijaan ikään kuin vastaanottavaa, se keskittyy enemmänkin muusikkojen persoonaan ja näiden idolisoimiseen. Itse kuitenkin väittäisin, että nämä erot selittyvät juurikin vakiintuneilla rooleilla, eivätkä niinkään psykologisilla eroilla sukupuolten välillä, vaikka niilläkin saattaa olla osansa.

    Koska tytöt kasvavat syntymästään lähtien vallitseviin normeihin, harvan tytön mielestä on millään muotoa tavoiteltavaa tulla maailman parhaaksi kitarasankariksi tai soittaa rumpuja grindcore- pumpussa. Kyse ei siis ole pelkästään siitä, että vanhemmat ja muut kanssaeläjät tukahduttaisivat moiset haaveet ”poikamaisina”.

    Ja rocktähteys on miehistä, koska siihen liittyvät (näin stereotypioiden maailmassa) läheisesti jonkinlainen mahtailu, rällästys, naiset ja seikkailu. Ja nämä asiat liitetään rocktähteyteen, koska murskaava enemmistö kuuluisista rocktähdistä on/on ollut miehiä. Ja tämä siksi, että rocktähteys on miehistä. Ja rocktähteys on miehistä, koska…

    Normithan pitkälti toteuttavat itseään. Vähän kuin muusikko, heh heh!

  6. Soittajat saa naisia -> Naisilla ei niin suurta tarvetta ryhtyä soittajaksi…

  7. Samaa mieltä kanssasi, mutta mielestäni tuo on vain kolikon toinen puoli ja selittää pelkän heräämisen. Musikaalisen heräämisen jälkeen pojat löytävät yleensä bändin samanmielisten ystäviensä parista ja parempiensa kanssa soittaminen on nopein tie kehittyä instrumenttinsa kanssa. Tytöiltä tuo ensimmäinen bändi taitaa jäädä useammin väliin, kun valtaosa bändeistä taitaa syrjiä (usein tahtomattaan) vastakkaista sukupuolta. Tytöillä taitaa olla useammin kohtalona jäädä soittelemaan omaksi ilokseen kotosalla, jonka seurauksena koko touhu siirtyy pikkuhiljaa taka-alalle emmekä koskaan edes kuule näistä omaksi ilokseen soittelijoista.

  8. Vierastan lauseita tytöt tekevät sitä, tytöt tekevät tätä….Esim itse olen viettänyt kymmeniä ellei satoja tunteja lapsuudesta hakaten kattiloita tai esim tyynyjä tai mitä vaan joka voisi simuloida rumpuja. Myös tennismailat oli kovasti muussa kuin tavanomaisessa käytössä. Leikin silti myös esim nukeilla. Omalla tielläni muusikoksi oli ratkaisevassa roolissa teini-iässä hieman vanhemmat ja kokeneemmat miespuoliset soittajat jotka ottivat ennakkoluulottomasti mut mukaan bändikuvioihin. Jouduin huikeisiin venymishaasteisiin jo bänditouhujen alussa. Siitä että olen naispuolinen rock-pop muusikko on ollut varmaan sekä etua että haittaa. Alkutaipaleella enemmän ehkä haittaa, ja mitä pidemmälle mentiin, ehkä etua. Mun mielestä tuo teini-ikä on juuri ratkaisevaa siinä että tuleeko kevyen musan muusikko vai ei. Löytyykö kavereita joiden kanssa touhuta musan parissa. Kestää aikansa ennen kuin naispuolinen muusikkous on niin yleistä että löytyy naispuolisia kaverisoittajia, ja kaikki eivät ole niin onnekkaita kuin itse olin, että teini-iässä löytyisi ennakkoluulottomia miespuolisia kavereita jotka ottaisivat naispuolisen messiin.

  9. Miscan kommentti on tosi hyvä. Veikkaan, ettei meille tarjotuilla sukupuolirooleilla ole välttämättä suurta vaikutusta siihen alkuperäiseen kipinään haluta soittaa esim. bassoa. Mutta ne astuvat vahvemmin peliin siinä vaiheessa, kun tyttö on hankkinut ensimmäisen bassonsa ja alkaa ihmetellä, että kenenkäs kanssa minä tätä soittaisin? Tuollaisessa tilanteessa tyttö jää ilman muuta poikaa helpommin yksin. Hänen täytyy tuntea todella suurta kutsumusta puskeakseen sitkeästi eteenpäin.

    Tämä puoli jäi kirjoituksessani huomiotta. En siis ole sitä mieltä, että tytöt ja pojat olisivat lähtökohtaisesti täysin tasavertaisessa asemassa. Bändin kasaaminen tai sellaiseen pääseminen on pojille helpompaa.

  10. Luin vasta edellisen kommenttini jälkeen Marian hienon kommentin, joka tukee Miscalle vastaukseksi kirjoittamaani.

    Oskarin linkki oli sen sijaan surullista luettavaa. Maailmassa on liikaa kusipäitä. Kuten kirjoituksessani mainitsin: en lainkaan epäile, etteikö juuri tuollaista tapahtuisi. Varmasti Suomessakin. Itse en sellaiseen ole onneksi koskaan törmännyt. Ylipäätään ajatus siitä, että ihminen olisi lähtökohtaisesti toista huonompi vain sukupuolensa vuoksi, on minulle tosi vieras. Ymmärrän kyllä hyvin millaisia haasteita naiset joutuvat kohtaamaan astuessaan miesten reviirille. Lähipiirissäni on tällaisia rohkeita naisia.

  11. Tunnen paljon hyviä soittajia, sekä miehiä että naisia, ja on mahdotonta sanoa, kummat ovat musikaalisempia tai jollain muulla tavalla taitavampia. Sanoisinkin, että pääsääntöisesti miehet ja naiset ovat muusiikoina vain erilaisia, ja ehkä näistä tietynlaisista ”muoteista” syntyy itseään ruokkiva ennustus: tytöt soittavat klassista musiikkia ja laulavat, pojat taas soittavat rokkia, progea ja jazzia (klasarimiehiä on kyllä myös todella paljon). Tämä on mielestäni perusasetelma, mutta totta kai rajoja rikotaan.

    Ehkä se tärkein syy, miksi tytöt eivät nakúttele rupmpusooloja pöydän reunaan on kuitenkin, että tytöt ovat fiksumpia kuin pojat ja tajuavat jättää sen uppoavan laivan, jossa pojat ovat tennismailakitaroineen ja kurkkupurkkirumpuineen.

    Mainitkaapas muuten jokin progea soittava tyttöbändi, itselläni ei tule mieleen ainuttakaan.

  12. Lisäsin nukutun yön jälkeen kirjoitukseni perään vielä pienen disclaimerin. Huomaan, että aihe on hyvin tulenarka ja pelkään, että tekstini ymmärretään väärin.

  13. Olen opettanut peruskouluikäisiä jo yli 30 vuotta. Se, mitä nyt tässä kirjoitan, ei perustu mihinkään tutkimukseen, vaan on samaa filosofiaa, jota Konsta Pylkkänen toteutti Huovisen kirjassa. Siis tieteellinen arvo liikkuu kutakuinkin nollatasolla.

    Kouluvuosieni aikana olen kohdannut useita tosi hyviä soittajia ja ilokseni viime vuosina myös tytöt ovat innostuneet rumpuihin, kitaraan ja bassoon. Veikkaan tältä hataralta pohjalta, että tyttöbändejä on tulossa koko ajan enemmän. Kenties hitaasti, mutta tulossa kuitenkin.

    Yksi sellainen selkeä ongelma suorastaan pistää silmään (auts). Pianisteista iso osa on tyttöjä. Heillä on hyvät ja koulutetut opettajat ja varhaisessa oppimisvaiheessa teknisesti vaativat Bachin inventiot ja vaikkapa Fur Elise soivat komeasti, mutta laitapas sointumerkein varustettu nuotti eteen. Vapaata, sointumerkkien tai korvan kanssa opittua soitantaa ei opeteta vieläkään kunnolla. Ei ole montakaan hetkeä siitä, kun hyvä pianisti sanoi minulle, ettei osaa soittaa noita haitarinsoittajan merkkejä. Siis hän oikeasti luuli, että pianisti ei niillä tee mitään.

    Anssi kertoi tuossa, kuinka he nuoruudessaan purkivat biisejä paloihin ja miettivät, kuinka niitä soitetaan ja pyrkivät tosissaan soittamaan samalla tavalla. Ei nuoteilla, vaan korvan avulla. En perusta mihinkään tieteelliseen väitteeseen, mutta luulen minäkin, että ero syntyy tässä kohtaa. Hyvän popin ja rockin tekemisessä nuotit on pääosin unohdettava ja pitää uskaltaa antaa virran viedä. Musiikkioppilaitosten kautta saadaan teknisesti taitavia soittajia – soittajasta itsestään ja hänen piiristään on kiinni se, kykeneekö hän siirtämään taitonsa vapaasti etenevään bändityöhön. Tehdäänkö atomianalyysia tyttöjen porukoissa – en tiedä? Pojissa näen enemmän uskallusta kokeilla erilaisia sooloja. Onko niin, että keskimäärin ottaen tytöt eivät uskalla kokeilla esim. pianolla tai kitaralla jotain omaa sooloa, koska siitä ei ole soitto-open kanssa puhuttu tai sitä ei ole kokeiltu. Kuinka paljon tytöt tutustuvat omaan soittimeensa ”rämpytysmetodilla” – en tiedä?

    Voisin jopa kuvitella, että tytöillä on parhaimmillaan erittäin hyviä mahdollisuuksia kehittyä hyviksi bändisoittajiksi ja biisien tekijöiksi, koska kyseinen työ vaatii pitkäjänteisyyttä ja uskallusta. Näissä jutuissa tytöt eivät eroa pojista lainkaan. Jossakin kohtaa se ero tapahtuu ja jos tietäisin sen, olisin luultavasti hieman viisaampi.

  14. Hyvä kirjoitus. Mietin näin ”tyttönä” itseäni nuoren muusikon alkuna. Lapsena soittelin korvakuulolta pianolla joululauluja naapurissa, josta alkoivat pianotunnit, kuorolaulut ja laulunopiskelu. Musiikki on ollut minulle aina suuri osa elämää, mutta en ole koskaan ollut kiinnostunut, ainakaan tarpeeksi, pilkkomaan kuuntelemaani palasiksi. Minulle tärkeintä on ollut tuntea muusikin tunne. Tuntea kokonaisuus. Analyyttinen käsitteleminen on ollut vierasta. Olen seurannut naapurin pojan rock-soolojen opiskelua kitaralla, mutten itse ole koskaan nuorena kokenut asiaa samalla tavalla.
    Ehkä olisi pitänyt keskittyä enemmän musiikin tekniseen puoleen, niin minustakin olisi tullut se haaveilemani muusikko. 🙂

  15. Niin ja se täytyy myöntää, että seitsemän vuotta klassista pianoa ooiskelleena. Osaan soittaa soinnut mutta siinäpä se. Lopetin musiikkiopisto-opiskelun liian myöhään, koska koko into soittamiseen katosi vuosiksi. Tosin laulaminen onkin aina ollut se luontevampi keino ilmaista itseäni.

  16. Täytyy laittaa omakin lusikkani tähän soppaan, kun yhteiskunnallista näkökulmaa en ole vielä kommenteissa nähnyt. Omana disclaimerina täytyy heti sanoa, että analyysini perustuu omaan kokemukseen ja aivoreseptoreiden satunnaisiin tiedon murusiin.

    Varmasti Anssi on oikeassa, että meidän nuoruudessa juuri teini-iässä musiikkiin innostuminen manifestoitui erilailla. Pojat rokkasivat ja me tytöt enemmän fanitimme. Itsekin pianokaanonia joskus pimputellessa, tärkeintä oli nuotit ja niissä pysyminen. Koulussa tärkeintä oli oppia tekemään asiat oikein normin mukaan, kieliä opeteltiin tankkaamalla kielioppia, ei keskustelua harjoittelemalla.

    Nykylapsia kannustetaan eri tavoin, yksilöllisemmin, riippumatta sukupuolen normeista ja jokaisen vahvuudet huomioon ottaen. Tulevaisuudessa tilanne on varmasti toinen ja osaltaan jo onkin. Viime vuosina jokaiselta perheelliseltä naisartistilta on haastattelussa kysytty kulkeeko perhe keikoilla mukana vai ei.Miten perhe-elämä yhdistetään muusikkouteen. Miesmuusikoilta tätä en ole kuullut tiedusteltavan.

    Muistan Virve Rostin haastattelua kuunnellessani, että hän kertoi turvaverkon olleen tärkeä, jotta ammatti artistina on onnistunut. Isovanhemmat ja puoliso ovat osallistunut kiitettävästi lasten hoitoon. Nyt isovanhemmat eivät välttämättä asua lähellä, joten puolison ja yhteiskunnan rooli korostuu naisen muusikon uran mahdollistajana.
    Nykyään myös isiä on enemmän hoitovapaalla/kotona lasten kanssa. Yrityksissä asenteet isien hoitovapaalle jäämistä kohtaan ovat muuttuneet positiivisemmiksi, eikä isälle näytetä niin herkästi ovea hoitovapaan myöntämisen sijaan. Useita miehisiä aloja vaivaava nykyään tiukka työllisyystilanne, joka ei helpota asiaa.

    Pitääkö naisyhtyeen jäsenten luopua perhehaaveista vai onnistuuko perhettä haluavien yhdistää nämä kaksi? Ottaen huomioon, että perhe on naismuusikon toiveissa. Perheen perustamisen jälkeen kiertäminen ei ole varmasti helppoa, ainakaan jos kaikkien naisyhtyeen lapset, miehet ja kumminkaimat matkustavat mukana. Kulki perhe mukana tai ei, ihmisten pitäisi myös työelämässä olla yhä kauemmin. Mahdollisuudet erilaisiin joustoihin, vapaisiin ja työ-ajan vaihteluihin ovat lisääntyneet, mutta kehitettävää niissä vielä on paljon. Tietysti kiertäminen on erilaista Suomen mittakaavassa, rundilla ei olla viikosta, vuodesta toiseen. Nyt kun keikat ovat pääsääntöisesti viikonloppuisin.

    Naisilla on myös yhteiskunnassa enemmän vastuuta ei vain lapsistaan, mutta vanhemmistaan, perheen ja yhteisön pyörittämisestä. Tai sitä meiltä naisilta ainakin odotetaan. Jokaisen naisenkin aika on rajallista. Vaatii todellista kurinalaisuutta, aikataulutusta ja läheisiä, jotta aikaa jää opetella, harjoitella, luoda musiikkia. Uudet biisit eivät synny välttämättä virka-aikaan.

    Naisen mahdollisuudet toteuttaa uraa muusikkona ovat olleet ja ovat nyt haasteelliset. Monen on aiemmin tarvinnut valita täyspäiväisen muusikkouden ja perheen välillä. Tämä sama pätee naisiin lähes kaikilla aloilla. Jokaisen yritysjohtajan, uraa tekevän perheellisen naisen takaa löytyy uran mahdollistava lähipiiri. Tilanne on mielestäni kuitenkin helpottumaan päin. Haluammehan me jokaiselle tasa-arvoiset mahdollisuudet sukupuoleen katsomatta toteutta omia unelmiaan ja kykyjään.

  17. Kumpa kaikki olisivatkin niin avarakatseisia kuin sinä Anssi. Jo se, että sattuu syntymään naiseksi, tuntuu musiikkipiireissä monelle olevan ongelma.

  18. En tosiaan ole mikään tutkija, joten itselläkin menee aika mutulla.

    Mutta tutkimukset tuntuvat osoittavan kerta toisensa jälkeen, että tyttöjä ohjataan enemmän siisteiksi ja kilteiksi, kun taas poikia tekeviksi. Kuinka paljon esimerkiksi tyttöä torutaan jos tämä yrittää rummuttaa joka pintaa? Kuinka paljon tulee sitä, että kun poika löytää rytmin, niin sanotaan hyvä, meneepäs tahdilla, kun taas tytölle sanotaan, että istu kiltisti?

    Lisäksi, jos lapsi osoittaa musiikillista suuntautumista, niin tytöille useimmin tarjotaan klassisia soittimia ja tunteja, nuorillekin. Heitä jopa pakotetaan siihen kunnes into sammuu. Kuinka monelle pojalle tehdään samoin? Kuinka paljon helpommin pojalle ostetaan kitara tai basso rämpytettäväksi, kun taas tytölle kustannetaan pianotunnit tai viulu?

    Voihan toki olla, että miehissä ja naisissa on jotain biologisia eroja, jotka saavat heidät kiinnostumaan eri tavalla asioista. Itse uskon kuitenkin enemmän juuri siihen sosiaaliseen kulttuuriin joka nyt on vallalla.

    Olisi kyllä mielenkiintoista nähdä jotain oikeita tutkimuksiakin tilanteesta, niitä ei vaan taida ihan hirveästi löytyä (saa linkata kyllä).

  19. Pidin siitä mitä Anssi kirjoitti ja ajattelen samoin. Mutta jos mennään alkuperäiseen kirjoitukseen: mikäli muistan oikein, kyse oli ”miksi naisBÄNDIT ovat huonoja” ? Vastasin yhteen fb keskusteluun, että mielestäni kirjoittajalla oli pointti. Ei ole montaakaan varteenotettavaa naisbändiä ollut tai olevaa. Kauneus on tietenkin katsojan korvassa ! Loistavia naissoittajia on pop- ja rockhistoriassa pilvinpimein.
    Ja jos mennään Anssin kirjoitukseen, eli niihin ekojen bändien syntyhetkiin, niin tytöille ei taida olla niin tyyppillistä ryhmäytyä teini-iässä 3-5 tyypin porukoiksi, ja vaikka olisikin, niin siihen vielä lisättynä kaikkien jäsenten sairautta hipova kiinnostus musiikista ja soittamisesta bändissä. Mielestäni Anssi on asian ytimessä kun otti puheeksi tuon herkän iän. Toivon, että kukaan ei nyt ajattele minua sovistina tai provosoidu. Tarkoitukseni ei ole se, vaan mielestäni tytöt ja pojat, miehet ja naiset ovat erilaisia ja se voi osaltaan selittää miksi naisbändejä on vähän ja niitä hyviä on sitten tosi vähän. Mikä se nyt sitten onkaan se hyvyyden mittari; se on mielestäni jo sitten toinen keskustelu.

  20. Eikö ole aika perseestä se, että nykyään kaikesta loukkaannutaan! Anssin tekstin pointit oli hyviä, mutta loukkaantumiskulttuurin takia puolet tekstistä oli ”älkää vaan loukkaantuko” selitystä. Suvaitsevaisuudesta puhutaan nykyään enemmän kuin koskaan, mutta harva uskaltaa edes sanoa mielipidettään ääneen. Tossa Anssin jutussa ei edes ollut mitään radikaalia.

  21. Maybe, there is some chauvinism, although in recent years it has declined. In 1990-92, I was not taken to band (heavy metal), just because I’m a girl. They didn’t even want to listen how I can play and sing. The answer was: ”That’s not cool. Heavy metal band should be male and harsh” 🙂

  22. Ajattelin tulla tänne hyödyntämään omaa kotipsykologiaani, vaikka tämä kyseinen keskustelu on selvästi jo käyty. Mutta Anssin teksti herätti myös minussa kiinnostusta pohtimaan asiaa tarkemmin, kun tänään sen luin. Olen itse nimittäin käynyt peruskoulussa musiikkiluokan, vaikkei minusta muusikkoa tullutkaan. Monista muista luokkalaisistani sen sijaan tuli, ja luokalla oli kolme kertaa enemmän tyttöjä kuin poikia. Joistakin luokkalaisistani tuli kuoronjohtajia, musiikinopettajia, eräs heistä muutti Englantiin toteuttamaan rockbändiään ja eräs piti juuri Musiikkitalossa ensimmäisen pianokonserttinsa… voisin jatkaa tätä enemmänkin, mutta korostaakseni juttua haluaisin todeta, että nämä edellä mainitut ovat kaikki naisia.

    En osaa sanoa sukupuolista ihmeellistä eroa käyttäytymisessä, kun kaikki luokallani olleet olivat kiinnostuneita musiikista ala- ja yläasteella yhtä paljon. Sen sijaan rinnakkaisluokat paheksuivat aina meidän luokkaa, koska olimme avoimia rellestäjiä, jotka teimme jatkuvasti omatoimisesti musiikkia, musikaaleja ja muita esityksiä sukupuolesta riippumatta. Kaikki olivat täysillä mukana, ketään ei kiusattu, koska olimme samanhenkisiä ja meitä oli noin 30 ihmistä samalla luokalla. Musiikkiluokalle piti pyrkiä ja sieltä porukka jatkoi sitten eteenpäin – musiikkilukioon jatkoivat sitten ne, joista sitten tulikin muusikoita.

    Me kaikki ainakin imimme sitä musiikkia ja analysoimme sitä ihan yhtä paljon riippumatta oliko kyseessä tyttö vai poika. Joten sen takia en allekirjoita sitä, että tytöt olisi jotenkin piuhoitettu eri tavalla kuin pojat. Mutta olen samaa mieltä, että teinivaiheessa sen joko huomaa, onko sitä paloa vai ei.

    Ymmärrän, ettei kaikkialla ole mahdollista harrastaa musiikkia niin kuin pk-seudulla. Paikoissa, joissa ei ole musiikkiluokkaa, musiikin palo esiintyy varmaankin eri tavalla eri ihmisissä ja silloin stereotyyppiset sukupuoliroolit korostuu. Ihmisen käyttäytyminen ei perustu pelkästään sukupuoleen, vaan aika suuri merkitys on yhteiskunnan odotuksilla. Ja se ulottuukin jo paljon syvemmälle kuin pelkästään musiikkiin ja muusikoksi syntymiseen – sukupuoleen liittyvät odotukset syötetään meihin jo pieninä vauvoina.

    Luin juuri tutkimuksesta, joka toteutettiin Ruotsissa. Siinä vauva puettiin siniseen ja vuoroin vaaleanpunaiseen – testattaville ei kerrottu ko. vauvan sukupuolta. Vauva oli siis sama vauva testitilanteessa, jossa katsottiin testattavien reagointia. Vauvan ollessa puettu siniseen huoneen testihenkilöt puhuttelivat vauvaa ”onpas potra, väkevä, vahva poika” ja vuorostaan ollessa puettuna vaaleanpunaiseen ”onpas siro, nätti, ihana tyttö”. Kaikki tämä sukupuolishitti alkaa siis jo vauvaiästä.

    Samoin kouluissa, kun tosiaan Anssi K:n kaltaiset pojat soittavat sormet verillä kitaralla nothing-else-matterssia , niin en usko, että sitä hyväksyttäisiin tyttöjen maailmassa. Kouluissa poikien huonot numerot – vitoset ja kutoset kuitattiin kommentilla: pojat-on-poikii, mutta auta armias, jos tyttö saa huonon numeron niin opettajat soittelevat jo kotiinkin. Sitä ei siedetä, koska tyttöjen pitää tehdä työtä ja olla kilttejä. Eikä missään tapauksessa poikatyttöjä, yäk.

    Sitten, kun pohtii muusikoiden uraa, niin tytöt joutuvat siinäkin aikalaisen suurennuslasin alle (samoin niin kuin politiikassa), kun pitää näyttää hyvältä – ei saa kasvattaa rokkitukkaa vai oletteko koskaan nähneet ei-huoliteltua-naismuusikkoa? Naismuusikon pitää olla hyvännäköinen pärjätäkseen populaarikulttuurissa – sellainen jennivartiainen, joka on sinut oman kroppansa kanssa, ylpeä siitä, vähän (tai ehkä aikapaljonkin) naapurintytön näköinen ja mieluiten sellainen en-tiedä-että-olen-hyvännäköinen-niin-pärjään-sattumalta-myös-hyvin Iltiksen Miss Popstar-kilpailussa. Vai oletteko koskaan nähneet Suomessa pärjännyttä Anssi Kelan näköistä ”antaa hiusten kasvaa” muusikkoa tai Arttu Wiskarin näköistä rillipäätä? Pitää vähintään olla avangardistinen PMMP:n tyylinen punkkari. Se on hyväksyttävää.

    Sitten voidaan miettiä asiaa myös toisinpäin. Katri Helena lauloi Vain elämää -sarjassa Erinin ”Vanha nainen hunningolla”, jonka sanat menevät: ”Ja mä mietin, kuinka mä ratsastin, kuinka autossa jo liikkuvassa sua halusin.” Tämän kappaleen laulaminen ei olisi ollut hyväksyttävää, jos joku vanha miespuolinen iskelmälaulaja (Frederik) olisi noilla sanoilla laulanut ko. kappaleen. Se olisi ollut sovinismia. Tai vaikka se Jari Sillanpää – sehän vasta olisikin ollut hyvä esitys! Suomi on naisten maa, täällä ratkaisevista asioista päättää naiset, kun tuokin hyväksyttiin ja vielä isojen aplodejen kera.

    Ollaan me silti tultu pitkälle tasa-arvossa, mikä on ihailtavaa, että ehkä parempi näin. Kuitenkin, kun miettii, että vielä 60-luvulla nainen ei saanut mennä ilman miesseuralaista ravintolaan, ja sinkkunainen avioituessaan joutui sanoutumaan irti työstä, jos hänellä oli virka. Ja tämä naisen tasa-arvo vain paranee, kun suuret ikäluokat, jotka vielä nuoruuden elivät tuossa edellä mainitussa maailmassa, kuolevat sukupuuttoon.

    Kun matkustaa etelään lomalle, niin eiköhän suomalaisen naisen kimpussa ole monta miestä, mutta silti uskallan väittää, että tasa-arvosta siellä ollaan paljon jäljessä. Itselläni on omakohtaisia kokemuksia, kun kävin etelän matkan lomalla hotellin aulassa valittamassa sähköisen avaimeni toimintaa (se ei toiminut) niin saman tien hotellin väki oli flirttailemassa yksinäiselle naiselle. Kauheaa toimintaa, kun halusin ihan oikeasti vain saada sen avaimen kuntoon. Silloin mietin, että vaikkei täällä Suomessa mies aina saa naista tuntemaan naiseksi niin ainakin tasa-arvo on parempi, vaikka se naisen euro edelleen onkin sen 80 senttiä miehen euroon nähden. Ajansaatossa luulisi tuon korjaantuvan paremmaksi.

    Niin se vain on, että rock-muusikon ura on aikalailla miehinen ammatti. Näitä stereotypioita kovasti koetetaan avata, mutta ei niitä helposti saa auki. Mutta en todellakaan kannata mitään perusnaiskiintiöasioita, enemmän se on epätasa-arvoa, jos korostetaan, että jonkun tietyn ammatin valintaan on valittu nainen pelkästään siksi, että hän on nainen. Sama koskee ihan muusikon uraa. Asioiden pitää kulkea omalla painollaan ja näistä sukupuolirooleista jo vauvaiässä pitäisi päästä eroon. Jokaisella tulisi olla mahdollisuus kiinnostua omista jutuistaan, eikä siten, että ne syötetään jo tarhaiässä. Kannustaisin siis sen leikkijunan tai rumpujen ostamista kolmevuotiaalle tytölle sen iänikuisen barbin sijaan.

    Pahoittelut, että ajauduin jokseenkin vähän kauemmas ko. aiheesta, mutta annoin ajatusten nyt virrata alkuperäisen tekstin innoittamana. Kiitos siitä myös.

  23. Mielestäni olet hienosti ottanut kantaa asiaan, joka kuulostaa aika uskomattomalta Mervi Vuorelan suusta. Jos menisimme syvemmälle ja unohdettaisiin kaikki muu mikä ympärillä on. Otetaan kitara, nuotit ja nainen. Nainen olisi ammattilainen siinä missä kuka tahansa mieskin, mutta onneksi maailmassa on niin paljon erilaisia vaihtoehtoja, mistä kukin voi valita mieleisensä kohteen.
    Jos nainen alkaa rakastamaan sitä mitä tekee ja uskoo siihen, niin mikään ei ole mahdotonta! Toisin sanoen en nää estettä etteikö kuka tahansa nainen voisi olla huikea kitaristi, basisti tai mikä tahansa.
    Kun ottaa huomioon mitä meille on annettu, valmiudet lapsen kasvatukseen jo sikiöstä alkaen ja rakkaus häntä kohtaan on niin valtava että me alamme mukautua niin että lapsella olisi kaikki hyvin. Jätämme kaiken pahan pois elämästä, lapsen vuoksi. Uskomme että jos olemme käyttäytyneet pahasti niin se näkyy siinä mitä rakastamme eniten eli lapsessa. Miehet ei voi koskaan tulla täysin ymmärtämään tätä, koska hehän tunnetusti eivät voi synnyttää. Naiset ajatellaan että kitara on meidän lapsemme ja maailma on ystävä jolle me halutaan näyttää se. Kun uskomme tähän haluamme tehdä kaikkemme ettei mikään tulisi väliin ja viettäisimme päivät kitaran parissa. Rakkaus on kaikista suurin.

  24. Tuo huomio musiikin kuuntelusta ja pilkkomisesta palasiin pisti heti silmään. Itse olen vain toistaitoinen harrastelijabasisti, mutta rytmejä on tullut hakattua pöydän kulmaan jo ennen kuin omia muistikuvia on päässyt syntymään. Lisäksi musiikin kuuntelussa on itsellä ja musiikkia harrastavilla kavereilla ollut nimenomaan tapana pilkkoa biisejä palasiin ja kuunnella yhdellä kerralla bassoa ja seuraavalla rumpuja ja niin edelleen. Nykyisin tulee kuunneltua jopa laulustemmojen miksausta. Lisäksi miehisesti U2:n keikalta bongataan ensin basistin bassokamat, edgen kitarat ja lopulta UE:n korvanapit ja Sennhaiserin langattomat lähettimet, eli tekniikka on iso osa jopa livemusiikin kuuntelua.

    Tämä kaikki tuo mieleen erään toisen ”miehisen” harrastuksen, viskien maistelun. Kun viskiharrastaja maistelee viskiä, se pilkotaan palasiin jossa väri, tuoksu, maku ja jälkimaku saavat kaikki oman huomionsa. Joku toinen juo viskinsä vain nautiskellen hyvästä mausta kokonaisuutena ja suurin osa vain alkoholina. Sama pätee musiikin kuunteluun, osa kuuntelee sitä vaan taustalla radiosta tai ilmaisesta spotifystä, monet nauttivat hyvästä musiikista sen kummemmin miettimättä ja pieni osa sitten analysoi loputtomasti kuulemaansa. Jostain syystä tällainen analyyttinen lähestymistapa tuntuu olevan yleisempää miesten keskuudessa. En toistaiseksi ole kohdannut yhtään naista joka olisi vakavalla naamalla kuunnellut, kun aikuiset miehet nuuskivat lasejaan löytäen sieltä päärynää, toffeeta, märkää turvetta tai tuoretta nahkaa…

    Ehkä me vaan ollaan erilaisia ja samalla aika monella tapaa samanlaisia.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.