Runebergin päivä

| Tagit: , , | Aiheet: Huomiot, Jumittelu, Kirjat | Kirjoittaja:
Johan Ludvig Runeberg (Kuva: Karl Warburg)
Johan Ludvig Runeberg (Kuva: Karl Warburg)

Kävelin tänään kaupungilla ja panin merkille joka paikassa vellovat siniristiliput. Osoittautui, että oli Runebergin päivä, joten päätin juhlistaa tapausta nauttimalla miehen nimikkotorttua. (Joka ei sivumennen sanoen ole leivonnaisena mitenkään erityinen, mutta voihan sellaisen nyt kerran vuodessa syödä.)

Torttua mussuttaessani aloin miettiä, että itse asiassa minulla ei ollut kovinkaan hyvää käsitystä siitä, kuka Runeberg oikeastaan oli. Vastaavista hahmoista tunnen huomattavasti paremmin esim. Mikael Agricolan, Elias Lönnrotin ja Aleksis Kiven vaiheet. Mitä Runeberg teki ansaitakseen vuosittaisen paraatiliputuksen ja oman tortun? Siltä istumalta mieleeni tuli lähinnä sanonta ”puhuu kuin ruuneperi”. Ehkä Runeberg heitti vain niin kovaa läppää, että vielä toistasataa vuotta myöhemminkin vedetään lippua salkoon?

Tarkistin asian ja sain selville seuraavaa: Johan Ludvig Runebergia (1804-1877) pidetään yleisesti Suomen kansallisrunoilijana. Hänen tunnetuin teoksensa on Vänrikki Stoolin tarinat, jonka avausrunosta Maamme sävellettiin myöhemmin Suomen kansallislaulu.

Piru vie. Kyllähän minä nyt tuon tiesin. Tavallaan.

Ehkä tämä sinänsä kiusallinen tietämättömyyden hetkeni kielii osaltaan siitä, että meillä suomalaisilla on nykyisin kovin kapea ote omaan kulttuurihistoriaamme. Koululaitos yrittää luonnollisesti porata sitä kalloihimme, mutta omista kouluajoistanikin on jo parikymmentä vuotta – siinä ajassa ehtii unohtaa kaikenlaista (mm. sen miten lasketaan jakokulmassa). Runeberg tai Vänrikki Stoolin tarinat jäävät leijumaan vain irrallisina niminä, ne eivät ankkuroidu mihinkään.

Minä en ole koskaan lukenut Vänrikki Stoolin tarinoita. Tiedän, että teos liittyy Suomen sotaan, ja että siinä seurataan ainakin Sven Duvfa -nimisen hahmon törmäilyjä (jotka ovat ymmärtääkseni jotenkin humoristisia). Kansallisista kulmakivistä en ole myöskään lukenut Seitsemää veljestä enkä Kalevalaa – lukuunottamatta koulussa ääneentankattuja katkelmia. Kirjallisilla kansallisaarteilla olisi varmasti annettavaa yhä tänäkin päivänä, mutta niiden teksti resonoi melko huonosti nykyihmisen biorytmien kanssa. Hyvin harva ikäiseni (tai nuorempi) suomalainen on tainnut oikeasti lukea näitä merkittävällä tavalla kulttuuriimme vaikuttaneita kirjoja.

Enkä tiedä onko tämä nyt loppujen lopuksi niin kamala asia. Miksi minun oikeastaan edes pitäisi tuntea Vänrikki Stoolin tarinat? Kulttuurihistoriamme täsmällinen tunteminen olisi tietysti ehdottomasti plussaa, muttei lopulta sen enempää: Kalevalan raivokas lukeminen kannesta kanteen ei takaa kenenkään taivaspaikkaa. Myös meidän aikamme tuottaa omat klassikkonsa, jotka sitten tulevat sukupolvet hiljalleen unohtavat teosten menettäessä ajan aallokossa kosketuspintansa. Näin sen pitääkin mennä, historia kulkee vain yhteen suuntaan. Merkittävimmät teokset jäävät kuitenkin kellumaan historian pintaan jäävuorina, joiden huiput hohtavat yleissivistävänä tietona kauas tulevaisuuteen. Pinnan alle jäävien osien kartoittamisen pitäisi silti olla pikemminkin intohimoisten harrastajien ja spesialistien tehtävä kuin kansalaisvelvollisuus.

Myönnetään – en enää itsekään ymmärrä kirjoituksen pointtia. Tämä lähti menemään kummalliseen suuntaan jossain viidennen kappaleen tietämillä.

Yritän vielä kerran:

Oma suhteeni Runebergiin on siis se, että syön kerran vuodessa torttua. Voin tästä huolimatta tunnustaa hänen, Agricolan, Lönnrotin, Kiven ja kumppaneiden tekemän pioneerityön tärkeyden: he ovat aikanaan olleet suomalaisen kulttuurin ja kielen tienraivaajia – heidän harteillaan seisten minäkin kirjoitan tätä blogia.

Onhan se varmaankin liputuksen paikka.

No niin – nythän se loppui kivasti!


Kommentit

  1. Huh, luulin olevani ainoa, joka ei enää muista, kuinka lasketaan jakokulmassa!

  2. En muista minäkään jakokulmaa. Kertolasku allekkainkin tuottaa ylitsekäymättömiä ongelmia.

    Anssille suosittelen Ehon leipomon Runebergin torttua. Sen kosteutusaste on erittäin kohdillaan (tai ainakin oli n. 10 vuotta sitten, kun viimeksi maistoin).

  3. Feizerilla on minun makunystyjeni mukaan parhaa tortut. Maku on toki maistajan suussa joten Runebergin päivän odotukseen voi hankkia lisää sisältöä testaamalla eri valmistajien tekeleitä. Lisäkivaa saa kokeilemalla, että mahtuuko torttu yhdellä kertaa kitusiin.

  4. Toinenkin ääni Ehon tortuille, tänään herkuttelin! 😛

  5. Runebergintorttu on liiankin hyvää – kaikki ne 4-5 versiota, joita lähikaupoissa on tarjolla.

    Minusta Anssin kirjoituksessa oli hyvä pointti ja se on se, että liputuspäiviä voisi vähän päivittää. Kaikki kunnia Runebergille, Agricoalle, Snellmannille, Leinolle ja Kivella sekä kaikille, joiden elämää he ovat sykähdyttäneet, mutta minulle he eivät merkitse mitään (paitsi satunnaista huonoa omaatuntoa siitä, etten tunne heidän puuhiaan paremmin). Tästä herää kysymys, milloin nykysukupolvet saavat omat, itselleen relevantit liputuspäivät. Jos mietin oman elämäni niitä hetkiä, joilla on ollut merkitystä laajemmallekin joukolle ihmisiä, niin mieleen tulevat (satunnaisessa järjestyksessä)esim. Keke Rosbergin maailmanmestaruus, Berliinin muurin murtuminen, Lordin Euroviisuvoitto ja se päivä, jolloin korkeakouluni mikrotukihenkilö asensi koneeseeni Mosaic-nimisen nettiselaimen. Voisinko saada jonkun näistä oman sukupolveni liputuspäiväksi. Sitten kun kaikki 365 päivää on varattu, voitaisiin alkaa deletoimaan vanhemmasta päästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.