Kävelin tänään kaupungilla ja panin merkille joka paikassa vellovat siniristiliput. Osoittautui, että oli Runebergin päivä, joten päätin juhlistaa tapausta nauttimalla miehen nimikkotorttua. (Joka ei sivumennen sanoen ole leivonnaisena mitenkään erityinen, mutta voihan sellaisen nyt kerran vuodessa syödä.)

Torttua mussuttaessani aloin miettiä, että itse asiassa minulla ei ollut kovinkaan hyvää käsitystä siitä, kuka Runeberg oikeastaan oli. Vastaavista hahmoista tunnen huomattavasti paremmin esim. Mikael Agricolan, Elias Lönnrotin ja Aleksis Kiven vaiheet. Mitä Runeberg teki ansaitakseen vuosittaisen paraatiliputuksen ja oman tortun? Siltä istumalta mieleeni tuli lähinnä sanonta ”puhuu kuin ruuneperi”. Ehkä Runeberg heitti vain niin kovaa läppää, että vielä toistasataa vuotta myöhemminkin vedetään lippua salkoon?

Tarkistin asian ja sain selville seuraavaa: Johan Ludvig Runebergia (1804-1877) pidetään yleisesti Suomen kansallisrunoilijana. Hänen tunnetuin teoksensa on Vänrikki Stoolin tarinat, jonka avausrunosta Maamme sävellettiin myöhemmin Suomen kansallislaulu.

Piru vie. Kyllähän minä nyt tuon tiesin. Tavallaan.

Ehkä tämä sinänsä kiusallinen tietämättömyyden hetkeni kielii osaltaan siitä, että meillä suomalaisilla on nykyisin kovin kapea ote omaan kulttuurihistoriaamme. Koululaitos yrittää luonnollisesti porata sitä kalloihimme, mutta omista kouluajoistanikin on jo parikymmentä vuotta – siinä ajassa ehtii unohtaa kaikenlaista (mm. sen miten lasketaan jakokulmassa). Runeberg tai Vänrikki Stoolin tarinat jäävät leijumaan vain irrallisina niminä, ne eivät ankkuroidu mihinkään.

Minä en ole koskaan lukenut Vänrikki Stoolin tarinoita. Tiedän, että teos liittyy Suomen sotaan, ja että siinä seurataan ainakin Sven Duvfa -nimisen hahmon törmäilyjä (jotka ovat ymmärtääkseni jotenkin humoristisia). Kansallisista kulmakivistä en ole myöskään lukenut Seitsemää veljestä enkä Kalevalaa – lukuunottamatta koulussa ääneentankattuja katkelmia. Kirjallisilla kansallisaarteilla olisi varmasti annettavaa yhä tänäkin päivänä, mutta niiden teksti resonoi melko huonosti nykyihmisen biorytmien kanssa. Hyvin harva ikäiseni (tai nuorempi) suomalainen on tainnut oikeasti lukea näitä merkittävällä tavalla kulttuuriimme vaikuttaneita kirjoja.

Enkä tiedä onko tämä nyt loppujen lopuksi niin kamala asia. Miksi minun oikeastaan edes pitäisi tuntea Vänrikki Stoolin tarinat? Kulttuurihistoriamme täsmällinen tunteminen olisi tietysti ehdottomasti plussaa, muttei lopulta sen enempää: Kalevalan raivokas lukeminen kannesta kanteen ei takaa kenenkään taivaspaikkaa. Myös meidän aikamme tuottaa omat klassikkonsa, jotka sitten tulevat sukupolvet hiljalleen unohtavat teosten menettäessä ajan aallokossa kosketuspintansa. Näin sen pitääkin mennä, historia kulkee vain yhteen suuntaan. Merkittävimmät teokset jäävät kuitenkin kellumaan historian pintaan jäävuorina, joiden huiput hohtavat yleissivistävänä tietona kauas tulevaisuuteen. Pinnan alle jäävien osien kartoittamisen pitäisi silti olla pikemminkin intohimoisten harrastajien ja spesialistien tehtävä kuin kansalaisvelvollisuus.

Myönnetään – en enää itsekään ymmärrä kirjoituksen pointtia. Tämä lähti menemään kummalliseen suuntaan jossain viidennen kappaleen tietämillä.

Yritän vielä kerran:

Oma suhteeni Runebergiin on siis se, että syön kerran vuodessa torttua. Voin tästä huolimatta tunnustaa hänen, Agricolan, Lönnrotin, Kiven ja kumppaneiden tekemän pioneerityön tärkeyden: he ovat aikanaan olleet suomalaisen kulttuurin ja kielen tienraivaajia – heidän harteillaan seisten minäkin kirjoitan tätä blogia.

Onhan se varmaankin liputuksen paikka.

No niin – nythän se loppui kivasti!