Verbaalimaistiaiset

Kirjoitin ennen Anssi Kela -albumin julkaisua blogiini verbaalimaistiaiset jokaisesta levyn kymmenestä kappaleesta. Tältä sivulta nuo kappaleiden taustoja valaisevat kirjoitukset löytyvät samassa järjestyksessä kuin levyn raidat.

♠    ♠    ♠

MAITOHAPOILLA

Maitohapoilla on levyn tuoreimpia kappaleita, se syntyi albumin äänitysten aikana. Kaivoin biisiä tehdessäni juuriani entistä syvemmältä. Revin esiin Michael Jacksonin, jonka Off The Wall -albumi oli aikanaan ensimmäinen koskaan ostamani levy. Tietysti myös Thriller oli samoihin aikoihin hyvin merkittävä äänite. Michael Jackson oli niin kova, että tuhlasin viikkorahani sanomalehtipaperilta maistuviin Michael Jackson -keräilypurukumeihin ja käänsin koulun välitunneilla toisen käden talvirukkasen nurinpäin, koska sen valkoinen vuoraus muistutti minusta Jacksonin kuuluisaa paljettihanskaa. Tätä taustaa vasten ei ehkä olekaan niin ihmeellistä, että huomasin Maitohapoilla -biisiä luonnostellessani sen poljennon alkavan muistuttaa kovasti Thrillerin avausraitaa, Wanna Be Startin’ Somethingia (tai samasta puusta veistettyä, Lionel Richien Can’t Slow Downia). Linn-rumpukoneen piiskaama soundimaailma tuntui kodikkaalta ja veti minua puoleensa. Päätin antautua sille.

Teksti kertoo henkilöstä, jonka mitta on tullut täyteen. Tapahtuu valaistumisen hetki, jolloin hän ymmärtää, että on itse asiassa jo alitajuisesti tiennyt pidemmän aikaa mitä pitää tehdä: entinen on jätettävä taakse ja täytyy heittäytyä tuntemattomaan. Siirtymä on vaikea ja ahdistavakin, mutta päätöksen tekeminen on silti valtava helpotus.

Laulu ei sinänsä määrittele millaisesta tilanteesta on kyse. Kertosäkeistön viimeinen rivi ”oon jo päättänyt jättää sut” viittaisi sellaisenaan ihmissuhteen loppumiseen, mutta itse näen, että Maitohapoilla voi olla symbolinen laulu monelle muullekin asialle. Se voi liittyä vaikkapa burn outiin ja päätökseen hypätä työssään kokonaan toisenlaiselle raiteelle. Tai sitten se voi kertoa esimerkiksi varusmiehestä, joka on päättänyt vaihtaa asepalveluksen sivariin. Ja voihan se myös viitata levylaulajaan, joka on päättänyt vaihtaa radikaalisti tyyliään ja uransa suuntaa…

Maitohapoilla on joka tapauksessa täydellinen avausraita uudelle levylle. Se ottaa välittömästi luulot pois ja summaa albumin meiningin jo ensimmäisen tahdin aikana. Biisi on happotesti: jos ensireaktiosi on kahdenkymmenen sekunnin jälkeen hyi saatana, niin luultavasti loppulevykään ei tule olemaan mieleesi. Albumin miksannut Jyrki Tuovinen kertoi hänen studiollaan käyneestä rumpalista, joka oli kuullut tätä kappaletta. Reaktio oli kuulemma ollut kippurassa nauru. Kun oltiin päästy lopukkeeseen, jossa tribaalihenkinen kuoro tamppaa rytmiä ja hokee uu-a hhu zabadabaddu, niin rumpali oli hihitykseltään saanut ähkäistyä: ”Niin siistiä! EI KUKAAN TEE OIKEASTI TÄLLAISTA!”

Ja näin sanoessaan hän tiivisti tavallaan koko levyn pointin.

♠    ♠    ♠

LEVOTON TYTTÖ

Levoton tyttö sattui olemaan juuri se biisi, jota aloin viime kesänä ensimmäisenä äänittää. Tästä kaikki siis alkoi, kappale määritteli vahvasti sessioiden suuntaa. On hassua, että biisistä tuli lopulta ensimmäinen single, koska valitsin sen äänitysten alkupisteeksi nimenomaan siksi, etten uskonut kappaleesta tulevan missään tapauksessa sinkkua. Olin hankkinut levyntekoa varten uutta kalustoa, jonka käyttöä piti harjoitella. Halusin aloittaa turvallisesti biisistä, jonka ajattelin olevan merkitykseltään muita vähäisempi.

Kävi kuitenkin niin kuin levytyksissä monesti käy: toukasta tuli perhonen.

Levoton tyttö on peräisin parin vuoden takaa. Innostuin tuolloin Janelle Monáen Tightrope -kappaleesta ja päätin tehdä biisin samanlaisella, menevällä poljennolla. Sovitus rakentui lopulta toistuvan, vähän funkahtavankin bassokuvion ympärille, jonka päälle soitin syntikan koto -tyyppisellä soundilla jokseenkin barokkiselta haiskahtavan kosketinriffin. Kieltämättä omituinen yhdistelmä paperilla.

Biisissä oli alunperin täysin erilainen kertosäkeistö. Se kuitenkin alkoi äänitysten aikana ärsyttää, joten päätin heivata kertovärssyn yli laidan ja kirjoitin tilalle kokonaan uuden. Tuli parempi. Uudessa kertosäkeistöissä AOR-vaikutteet lyövät kättä säkeistöjen funkahtavien elementtien kanssa. Erityisesti kitararaidat ovat pitkälti aorisoituja. Pyrin tämän albumin sessioissa muutenkin rikkomaan tavan, jolla yleensä erityisesti särökitararaitoja soitetaan: siinä missä kitaristit tavallisesti hakeutuvat alarekisteriin, niin minä kiipesinkin kaulalla ylöspäin. Musiikkiin jää enemmän ilmaa.

Kappaleen sovituksen laadin siten, että biisi kasvaa edetessään; mukaan tulee koko ajan uusia elementtejä. Loppuhuipennus käynnistyy ennen viimeistä kertosäkeistöä kuultavassa rumpuvälikkeessä, jolloin itse Phil Collins astuu huoneeseen. Mestarin jalanjäljissä laatimani pahuksenmoiset tomifillipirskeet saattelevat kappaleen kauniiseen iltaan.

Mainittakoon myös, että yksi Levottomassa tytössä käyttämäni perkussioinstrumentti on oma läähätykseni. Siihen inspiraation tarjosi äänityksiä jatkuvasti terrorisoinut, raskaasti huohottanut Armi-koira.

Sanoituspuoli lähti liikkeelle erään kaverini pyynnöstä: tee kappale, joka kertoo levottomasta tytöstä. Minähän tein. Teksti kertoo tyypillisestä parisuhdepulmasta: toinen haluaisi sitoutua ja toinen ei – monelle tuttu tilanne. Lyriikan koukku on erilaisessa turhassa tiedossa, jota biisin levoton tyttö viljelee. Sain tähän idean nähtyäni lehdessä uutisotsikon: ”Kauriit nuolevat autoja öisin”. Tuo takertui päähän ja päätyi lopulta miltei sellaisenaan biisiin. Kaivelin tekstiä kirjoittaessani netistä lisää kaikenlaista epämääräistä dataa: avaruudessa ei pysty itkemään, Elvis oli oikeasti vaaleatukkainen, kissat eivät maista makeaa… Tällainen pieni tutkimustyö oli hauska tapa lähestyä sanoittamista. Minulla ei ole aavistustakaan siitä pitävätkö tekstissä esitetyt väitteet oikeasti paikkaansa – tämä on biisi, ei mikään tieteellinen julkaisu. Levoton tyttö ainakin uskoo niihin.

Miten kokonaisuutta sitten kuvaisi? Mihin vertaisi?

Sanotaan vaikka niin, että Levottomassa tytössä Janelle Monáe, Hall & Oates, Phil Collins ja Billy Idol kohtaavat toisensa ja kilistävät shampanjalaseja.

♠    ♠    ♠

KAATUA KUIN PUU

Kaatua kuin puu on härskeintä mitä olen koskaan tehnyt. Kappale on kuvaus tyypistä, joka diggaa bailata aivan erkkinä. Sain innoituksen tekstiin Palefacen Syntyny rellestää -biisistä. Kaatua kuin puu onkin riimittelyltään nyökkäys suomiräpin suuntaan. Albumilla se muodostaa Superkuu -biisin kanssa parivaljakon, jonka puitteissa kokeilin hieman uudistaa lyyristä ilmaisuani. Vanha koira yrittää oppia uusia temppuja.

Musiikillisesti Kaatua kuin puu oli aluksi hyvin erilainen levyversioon verrattuna. Bändin kanssa soittelin sitä joillakin vuoden 2011 keikoillakin, poljento muistutti tuolloin lähinnä letkajenkkaa. Ei muistuta enää. Nyt kappaleen perustana on hyvin yksinkertainen bassoriffi, jonka mallikappaleena oli Queenin Another One Bites To Dust. Yksinkertaistin sovituksen äärimmilleen: basso jauhaa käytännössä biisin alusta loppuun vain tuota yhtä, E:stä menevää riffiä, jonka päälle syntikkamatot maalailevat harmonioita. Kertosäkeistöissä mitään ei jätetä sattuman varaan, vaan ne tampataan kuulijan tajuntaan korostamalla raivokkaasti joka toisen tahdin kolmea ensimmäistä iskua. Kappale ei ole mitään varsinaista melodian juhlaa, tehot otetaan irti muualta.

Hassua miten biisit muuttuvat prosessin aikana. Muistan nimittäin, että lähdin alunperin tekemään tästä kappaleesta Clashin London Callingin tapaista. Lopputulos on kaikkea muuta. Sitä saa mitä tulee.

Biisi pitää sisällään albumin ainoan kitarasoolon. Se on luonnollisesti teoksen tyylin mukainen: yliampuva. Yritin aluksi äänittää improvisoidun soolon, mutta niistä tuli liian tavanomaisia. Päätin siis säveltää soolon ja tehdä siitä hiukan raflaavamman. Soolossa matkustellaan maailmasta toiseen: se alkaa perinteisellä blues-pohjaisella väännöllä, mutta siirtyy neljän tahdin jälkeen kuvioon, joka tuo ainakin itselleni mieleen jotain Irlantiin viittaavaa. Pieni irkku-osuus päättyy huiluäänillä toistamaani biisin syntikkateemaan. Siitä ampaistaankin johonkin aivan muualle: soittelen hetken skaaloja etiopialaisen musiikin suurvisiirin, Mulatu Astatqén, jalanjäljissä. Ja jälleen johonkin aivan muualle: nopeampi tilutus-osio, joka lainaa Ravelin Boleroa. Lopuksi vien kitarapalan kauniiseen iltaan Steve Lukather -tyyppisellä lickillä. Soitin soolon luonnollisesti Van Halen -kitarallani ja olen lopputulokseen varsin tyytyväinen. Jos levylle tulee vain yksi soolo, niin sen on syytä olla päräyttävä.

Biisin valmistuttua en ollut aivan varma miten siihen pitäisi suhtautua. Oliko se pahinta mahdollista urpoutta vai suurta neroutta? Lopulta päätin sen olevan vähän kumpaakin ja laitoin kappaleen albumille.

♠    ♠    ♠

MITEN SYDÄMET TOIMII?

Uuden levyn kakkossinkku, Miten sydämet toimii?, kävi läpi monta kasvojenkohotusta ja uudistumisleikkiä ennen päätymistään levylle: alunperin Neil Young -tyyppisestä akustisesta balladista kuoriutui lopulta Duran Duran -henkinen menopala.

Laulun pohjalla on tositarina. Kuuntelin kerran kaverini kertomaa pitkää raporttia epäonnisesta ihmissuhteesta ja rakkaudesta, joka ei suostunut kuolemaan, vaikka olosuhteet olivatkin repäisseet rakastavaiset elämään ja perustamaan perheitä eri mantereille. Tarinaa kuunnellessani uusi laulu pyrähti lentoon silmieni edessä ja alkoi kieppua kiusoitellen ympärilläni. Kävin hakemassa lauluntekijän haavini ja ryhdyin pyydystämään kaunista biisiperhosta.

En varastanut kaverini tarinaa sellaisenaan, vaan peukaloin joitakin yksityiskohtia sopimaan paremmin omiin tarkoituksiini. Kertosäkeistön tekstittämistä lähestyin ikisuosikkini Foreignerin I Wanna Know What Love Is -kappaleen kautta. Halusin Foreignerin biisin tavoin pohdiskella rakkauden olemusta: mitä se on, miksi se syntyy? Pian olinkin kirjoittanut rivit ”Miten sydämet toimii? / Tietääkö kukaan? / Kuinka ne toisensa poimii? /  Saman rytminkö mukaan?” Joskus biisejä tehdessään tietää osuneensa johonkin. Nyt minulla oli sellainen fiilis. Tässä kertosäkeessä oli jotain.

Kokonaisuutena laulu ei kuitenkaan asettunut uraansa. Ensimmäinen versio oli hidas, esitin biisiä slovarina bändini kanssa muutaman kerran vuoden 2011 kiertueella. Pidin kappaleesta, mutta se ei lähtenyt kunnolla liitoon. Ratkaiseva käänne tapahtui seuraavan vuoden huhtikuussa esiintyessäni Tarinankertojat-klubin vieraana. Päätin esittää biisin tuolla keikalla ja soitin sen treeneissä klubin housebandille. Rumpalina toiminut Anssi Nykänen keskeytti esitykseni välittömästi: ”Mitä varten sä soitat sitä noin hitaasti? Tostahan sais perkele ihan mahtavaa Manassasta, jos vedettäis se tuplatempolla!” Tuplaamista kokeiltiin – biisi toimi heti huomattavasti paremmin. Kiitos Anssi!

Sitten tuli kappaleen levyttämisen aika. Olin tuossa vaiheessa äänittänyt jo yli puolet muusta albumin materiaalista, joten minulla oli hyvä käsitys siitä miltä levy tulisi kuulostamaan. Vaikka kappale olikin toiminut hyvin Manassas -henkisenä 70-luvun alun pehmorokkina, niin tiedostin, että tälle albumille vuosikymmen olisi väärä. Miten sydämet toimii? piti kasarisoida.

Biisin raahaaminen 80-luvulle kävikin suhteellisen helposti: Paul Youngin Come Back And Stay yhdistettynä Duran Duranin Planet Earthiin teki tempun. Laadin myös c-osan, jota kappaleen ensimmäisessä versiossa ei ollut. Säkeistöjen laulut muodostuivat kuitenkin ongelmaksi: nyt kun biisi oli tempoltaan nopeampi, niin laulumelodiat tuntuivat menevän liian matalasta rekisteristä, ne kuulostivat voimattomilta. Rivien rytmityksessäkin oli vikaa. Sanoja oli liian vähän, säkeistöt junnasivat paikallaan.

Oli tehtävä päätöksiä. Biisi oli nyt periaatteessa ihan ok. Sellaisenaan siitä olisi saanut kelpo albumiraidan, singleksi rallista ei olisi kuitenkaan ollut. Kertosäkeistö tuntui vain liian hyvältä heitettäväksi hukkaan – se huusi olevansa sinkkubiisi. Niinpä päätin, että tämä juttu viedään nyt loppuun saakka. Aloin kirjoittaa säkeistöjä uusiksi.

Jo kertaalleen iskostuneen laulumelodian muuttaminen oli todella vaikeaa, pähkäilin sitä useamman päivän. Lopulta sain aikaiseksi uuden version. Biisi kuulosti jo paremmalta, mutta tiesin, ettei pallo ollut vielä maalissa: laulu olisi voinut olla vieläkin timanttisempi. Otin siis vielä kerran puhtaan valkoisen paperin ja aloin kirjoittaa uudestaan ensimmäisestä rivistä lähtien. Tämä kolmas versio oli vihdoin kunnon laakalyönti aikaisempien näpyjen sijaan. Laulumelodia kulki nyt korkeammalta ja teksti rullasi rytmikkäämmin. Totesin ilokseni, että ihan kivasta kappaleesta oli tullut selvää sinkkuainesta.

Yleensä jutut kannattaa tehdä kunnolla.

♠    ♠    ♠

SUPERKUU

Pystyn vain hyvin harvan biisin kohdalla muistamaan täsmällisesti sen hetken, jolloin idea sukelsi korvien väliin. Inspiraatio Superkuusta tavoitti tajuntani 5. toukokuuta 2012, yhdentoista aikaan illalla. Ajelin yksinäni Turunväylällä kohti Espoon keskuksessa odottavaa soolokeikkaa, kun Laajalahden kohdalla vilkaisin vasemmalle ja tajusin, että veden yllä riippui mahtavan kokoinen täysikuu. Olin aikaisemmin samana päivänä lukenut lehdestä, että kyseessä oli ns. superkuu: ilmiö, jossa kuu käväisee radallaan lähimpänä maapalloa ja näyttää 16 prosenttia suuremmalta kuin ollessaan kauimmaisimmassa pisteessään. Hienoltahan se vaikutti. Katselin kuuta.

Se katseli minua.

Soitin keikan. Kun sen jälkeen kävelin takaisin autolleni, niin näin taas tuon taivaalla loistavan pylpyrän ja ulvahdin ääneen: ”Aa-uu, taivaalla roikkuu superkuu!”

Idea oli siinä. Itse biisi kuitenkin seurasi perässä vasta kuukausia myöhemmin. Olin jo käynnistänyt levyn äänitykset eikä Superkuu ollut agendalla. Tuo ulvomisjuttu kuitenkin härnäsi tajuntaa, se nousi pintaan päivittäin ja vaati päästä biisiin. Lopulta taivuin ja keskeytin äänitykset tehdäkseni uuden laulun.

Prosessi ei ollut helpoimmasta päästä, vaan vaikeimmasta. Ensiksi piti yrittää keksiä mihin koko hemmetin superkuu ylipäätään liittyi? Mistä biisi kertoisi?

Päätin kirjoittaa jonkinlaisesta kuuta ulvovasta jengistä. Aika pian huomasin riimitteleväni laitapuolen kulkijoista. Se tuntui kiehtovalta, joten etenin siihen suuntaan. Millaista olisi olla osa nuotiotulen äärellä rellestävien kodittomien porukkaa? Mitä täytyy tapahtua, että elämä luisuu sellaiseen jamaan?

Biisien kanssa käy usein juuri näin: minä en vie niitä, vaan ne nappaavat minut mukaansa johonkin täysin odottamattomaan.

Kuuntelin samoihin aikoihin paljon hiphop-musiikkia, suomalaista ja amerikkalaista. Sillä oli suora ja välitön vaikutus tähän kappaleeseen: biisistä tuli oikeastaan jonkinlaista räppiä. En lähestynyt laulua melodian kautta, vaan hain tekstiin tietynlaista rytmiä ja flowta. Päätin myös olla itselleni ankara riimien suhteen: vähän-sinne-päin -tyyppinen rimmailu ei kelvannut, nyt tekstitin tamperelaisen koulukunnan mukaan. Paitsi että rikoin rivien rytmiikalla ja painotuksilla tuotakin etikettiä: riimit esiintyvät välillä yllättävissä paikoissa, vaikkapa keskellä rivejä.

Käytin tekstiin melkoisesti aikaa ja olenkin siihen erittäin tyytyväinen – yksi parhaista sanoituksistani. Siihen tuli myös jonkin verran kielellistä leikittelyä, jota en normaalisti harrasta. Teksti on humoristinen olematta kuitenkaan vitsi, pyrkimyksenäni oli tarkastella kohteitani lämmöllä. Pidin myös nerokkaana ratkaisua lainata muutamia rivejä Puolalaisesta nuotiolaulusta: tämän kappaleen nuotiopiiriläiset kun eivät ole mitään varsinaisia partiopoikia.

Superkuun musiikillinen toteutus olikin sitten kokonaan toinen nujakkansa. Jos tekstittäminen oli vaikeaa, niin biisin säveltäminen ja tuotanto olivat silkkaa kidutusta. Sihti ei meinannut löytyä, ei sitten millään. Koetin asetella biisiä moniin eri muotoihin, mutta se kuulosti niissä kaikissa ihan paskalta. Turhauduin.

Ratkaisun tarjosi lopulta Marvin Gaye, jonka Trouble Man -elokuvaan tekemään soundtrackiin ihastuin parikymmentä vuotta sitten; erityisesti T Plays It Cool -instrumentaali on todella kovaa ja tinkimätöntä kamaa. Arvostan suuresti biisin rumpuluuppia, joka on vuonna 1972 ollut todella vallankumouksellinen tuotannollinen ratkaisu: tuohon aikaan ei ollut samplereita, luuppi tehtiin saksimalla ja teippaamalla fyysistä nauhaa. Huimaa touhua.

Päätin astella Marvinin jalanjäljissä ja ohjelmoin Addictive Drumsilla luupin, joka muistuttaa neljän tahdin välein toistuvine filleineen hiukan T Plays It Coolin rytmiraitaa. Kun sain sen svengaamaan, niin palaset alkoivat vihdoin putoilla paikalleen. Soitin seuraavaksi funkahtavan bassoraidan, josta tein myös neljän tahdin luupin. Päälle näppäilin folk-tyyppisen akustisen kitaran, joka periaatteessa oli peräisin täysin eri maailmasta kuin basso ja rummut, mutta se kuitenkin ylevöitti rytmiraidan. Kun kuuntelin näitä kolmea elementtiä, niin tajusin, että tämähän oli jo tässä – biisin a-osiin ei tarvittu mitään muuta. B-osia varten soitin vain erilaisen bassokuvion ja kaivoin esiin vanhan Roland JX-3P -syntikkani, jonka Juicy Funk -soundista tuli luumuhillo joulutorttuun. Kertosäkeistöissä toistuviin a-osiin paukutin hiukan rytmikkäitä taputuksia ja maalailin mausteeksi toisella JX-3P:n klassikkosoundilla, Pulsarilla. Pohjat olivatkin siinä. Sitten vain laulelin päälle ja totesin, että vihdoinkin tuli hyvä.

Alkuperäisenä ajatuksena oli muuten käyttää kappaleessa vierailevaa rap-laulajaa. Ne matalahkolla äänellä kähisemäni on meillä metsässä nuotiopiiri -osuudet äänitin vain yhdellä otolla demoksi. Tarkoituksena oli, että joku tulisi räpäyttämään ne ns. oikeasti. Tiedustelin ensin Eevil Stöötä: hän kieltäytyi. Sitten kysyin Palefacea: hän tykkäsi biisistä, mutta olisi halunnut muuttaa joitakin riimejä – sitten miehestä ei enää kuulunut mitään. Korvatkin olivat jo tässä vaiheessa ehtineet tottua demorupatuksiini, joten päätin jättää ne.

Superkuu on albumin yksinkertaisin raita, jonka vääntäminen yrityksineen ja erehdyksineen nieli kuitenkin ehkä eniten aikaa. Helpon tekeminen on helvetin vaikeaa.

♠    ♠    ♠

LEVYHYLLY PELASTAA

Levyhylly pelastaa on tulevan levyn kannalta keskeinen kappale. Ilman sitä albumista olisi voinut tulla hyvin erilainen.

Tein biisin marraskuussa 2011. Muistan, että aluksi kappale muistutti melodialtaan ja tunnelmaltaan melkoisesti Bonon ja kumppaneiden Miss SarajevoaBiisien evoluutio hiihtelee kuitenkin yleensä mielenkiintoisia latuja: lopullisessa muodossaan Levyhylly pelastaa ei muistuta enää lainkaan lähtökohtaansa. Usein prosessi kulkee juuri noin: sitä lähtee tekemään mielestään jopa räikeää plagiaattia jostain tunnetusta kappaleesta, mutta lopputuloksesta tuleekin jotain ihan muuta.

Tein biisistä demon GarageBandilla ja olin itsekin yllättänyt siitä mitä kuulin: demosta tuli erittäin 80-lukuhenkinen syntikkapop, jossa kitara piipahti vain pienessä cameoroolissa. Se poikkesi täydellisesti mistään mitä olin tehnyt ennen. Olin ihmeissäni. Mitä minä tällaisella kappaleella tekisin?

Kun puolisen vuotta myöhemmin aloin äänittää levyä, niin kaivoin tekemäni demon esiin. Se kuulosti minusta hyvältä. Mieleen tulivat Eurythmicsin Sweet Dreams ja Kim Carnesin Bette Davis Eyes. Kappale kuulosti muiden demojeni rinnalla niin erilaiselta ja raikkaalta, että päätin edetä toistenkin kappaleiden kanssa samaan suuntaan. Rohkeasti 80-lukua ja syntikoita kohti! Levyhylly pelastaa muodosti siis peruskiven, jonka päälle ryhdyin muuraamaan albumia.

Aloin taltioida biisistä virallista versiota, mutta huomasin nopeasti, että alkuperäisessä demossa moni asia oli jo ihan jetsulleen. Niinpä kopioin esim. syntikkaraidat suoraan demolta, en soittanut niitä uudestaan. Levyhylly pelastaa onkin kaikista albumin kappaleista se, joka on levytysprosessin mutkissa muuttunut vähiten. Alkuperäinen visio oli vahva.

Teksti käsittelee yksinäisyyttä. Sankarimme kärvistelee neljän seinän ja muistojensa muodostamassa vankilassa. On hänen syntymäpäivänsä, mutta kukaan ei saavu juhlimaan. Ainoa todellinen ystävä on levyhylly: se tietää maahan poljetut haaveet ja sydänten murheet, se auttaa niiden kantamisessa. Kappaleen loppuhuipennus on tietynlainen rukous, jossa musiikilta pyydetään voimaa.

Levyhylly pelastaa on siis melko melankolinen laulu. Samalla siinä on kuitenkin mielestäni jotain kohottavaa, kyse on myös jonkinlaisesta musiikin ylistyslaulusta. Me tarvitsemme musiikkia.

♠    ♠    ♠

KEVÄT TULEE

Kevät tulee on vanhin uuden albumin kappaleista. Sen luomiskertomus poikkeaa hiukan tavallisesta.

Tein biisin alkuperäisen version oltuani vieraana NRJ:n suorassa radiolähetyksessä 16. maaliskuuta vuonna 2010. Minulla oli kitara mukanani ja aloitin ohjelman uhoamalla tekeväni uuden laulun kolmetuntisen lähetyksen aikana – sen päätteeksi esittäisin aikaansaannokseni. Pyysin kuulijoilta ideoita sanoitusta varten. Studion puhelin alkoikin heti hälyttää ihmisten tunkiessa linjoille ehdottelemaan aiheita. Ensimmäinen soittaja pyysi tekemään laulun keväästä. Kuulijoiden tarjoamat aiheet olivat pääosin asioita, jotka olivat tuolloin tapetilla: Turun Myllysillan notkahtaminen, Beckhamin polvileikkaus, ahtaajien lakko… Kirjoitin niitä muistilapulle.

Studion vieressä oli tyhjä huone. Sulkeuduin sinne aina juontojen välillä kitaran, kynän ja paperin kanssa. Tajusin haukanneeni todella suuren palan. Minulla ei oikeasti ollut ensimmäistäkään ideaa: en ollut varustautunut aihiolla, johon voisin helposti dumpata kuulijoilta saamiani syöttöjä. Oli vain pelottavan tyhjä paperi, päässä ei ainuttakaan säveltä. Mitä olin mennyt tekemään?

Mutta kuten aina, niin alussa oli nytkin sana. Kevät. Lähdin siitä liikkeelle. Kevät tulee.

Se oli kenties elämäni hektisin kolmetuntinen. Biisinkirjoittamisen lisäksi piti osallistua myös lähetyksen tekemiseen. Ravasin studion ja tyhjän huoneeni väliä. Pulssi oli korkealla. Roiskin sanoja paperille ja yritin rämpytellä niihin kitaralla jotain tolkkua. Aina kun sain aikaiseksi pari riviä, niin minua tultiinkin jo kiskomaan mikrofonin ääreen. Mainosten ja hittimusiikin aikana ryntäsin takaisin kammiooni kuuntelemaan puhelimeni sanelimesta mitä olin edellisen tauon aikana sinne ynissyt. Ei ollut aikaa kursailla: käytin aina ensimmäiset ideat ja menin eteenpäin. Pakkaa sekoitti vielä se, että olin lupautunut esittämään lähetyksessä akustisesti pari vanhempaa biisiäni. Tunnelmasta toiseen pomppiminen oli haastavaa.

Minä kuitenkin tein sen: Kevät tulee -nimisen kappaleen. Tekstissä ei ollut mitään erityisen suurta ajatusta: Beckamin polvea en sinne sentään laittanut, mutta notkollaan oleva silta ja tyhjät satamat olivat paikallaan. Esitin biisin lähetyksen päätteeksi ja ajattelin, että tulipahan tehtyä lisää täytettä pöytälaatikkoon.

Illalla kotona kuitenkin tapailin kappaletta uudestaan. Kyllä siinä jotain oli. Ryhdyin muokkaamaan sanoitusta, oikomaan sen pahimpia kömpelyyksiä.

Lopulta Kevät tulee päätyi keikoille. Se osoittautui bändin kanssa soitettuna varsin energiseksi numeroksi. En kuitenkaan vieläkään ollut tyytyväinen tekstiin. Vaikka se olikin nyt paljon sujuvampi kuin alkuperäinen kiireessä kirjoitettu, niin minua vaivasi sanoituksen epämääräisyys: en oikeastaan itsekään tiennyt mistä se kertoi.

Niinpä roudasin rakennustelineet vielä kolmannen kerran biisin ympärille. Kertosäkeistöt olivat hyvät, ne olivat itse asiassa osuneet jo radiossa kohdalleen. Säkeistöt pistin uusiksi, jätin vain pari vanhaa riviä. Kappaleessa alkoi vihdoin olla järkeä: Kevät tulee on nyt laulu ihmisestä, joka on ajautunut seinää vasten. Kappale kuvaa räjähdysherkän tilanteen, jossa syrjään joutuminen ja näköalattomuus ovat bensaa kyteviin liekkeihin. Jotain on purkautumassa. Olen valmis mihin vaan, päähenkilömme miettii.

Musiikillisesti Kevät tulee on yhdistelmä uutta ja vanhaa. Säkeistöjen konevetoinen rytmiikka nyrjähtelee ja tempoilee korostaen päähenkilön levottomuutta. Kertosäkeistöt ovat puolestaan perinteisempää, kitaravetoista rokkia. Levyä tehdessä minulla oli monien kappaleiden kohdalla selkeitä referenssibiisejä: lauluja, jotka näyttivät suuntaa omalle tekemiselle. Kevät tulee on kuitenkin referenssivapaa biisi. Ei tule mieleen selkeää yksittäistä kappaletta, johon voisin sitä verrata, tai joka olisi toiminut esikuvana. Laulun tekoprosessi oli niin epätavallinen: pienessä NRJ:n huoneessa ei ehtinyt fiilistellä muiden tekemää musiikkia ja miettiä, että yritänpä itsekin tehdä jotain tällaista. Sitä otti vain kitarasta satunnaiset soinnut ja päätti, että tämä menee näin.

♠    ♠    ♠

ILMAN SUA

Esimerkki siitä miten pienestä biisi saattaa lähteä liikkeelle: keskustelin Facebookissa Aki Yrjänän kanssa. En enää muista aihetta, luultavasti pallottelimme vain jonninjoutavia sukkeluuksia, kuten ihmisillä on Facebookissa tapana. Yksi kommenteista (saattoi olla minun, saattoi olla Akin) joka tapauksessa kuului: ”Joka päivä on torstai”. Heti, kun näin nuo sanat kommenttikentässä, niin tuli sellainen fiilis, että tuossa lepää biisi. Tein muistiinpanon puhelimeeni.

Vierähti yli vuosi ennen kuin sanat löysivät paikkansa. Katselin työhuoneeni ikkunasta kuinka naapurin kissa kiipesi pihallani olevaan omenapuuhun. Otin palan paperia ja kirjoitin: ”Kissa kiipee omenapuuhun”. Ensimmäinen rivi. Aloin kirjoittaa laulua miehestä, joka nujerrettuna nuolee riippumatossa haavojaan kykenemättä mihinkään muuhun kuin kissan ja pilvien tarkkailemiseen. Joutilaisuutta, joka ei perustu omaan valintaan, vaan siihen, että päälle on langennut jotain niin raskasta, ettei voi liikkua. Tila, jossa jokainen päivä tuntuu torstailta. Tarkemmin ajateltuani korjasin torstain tiistaiksi. Se on pahempi kuin torstai, joka pitää jo sisällään pienen lupauksen viikonlopun saapumisesta. Tiistai on viikon ankein päivä. Maanantaikin on sentään aina uuden alku, Aku Ankka tulee puolestaan keskiviikkona. Tiistaina ei ole mitään.

Jätin tarkoituksella mainitsematta mikä on ajanut kertojamme tällaiseen lähes katatoniseen tilaan. Onko kyseessä vain parisuhteen päättyminen, vai jotain vielä traagisempaa? En halunnut kirjoittaa sitä sen tarkemmin, olotilan kuvailu sai riittää. Varmasti useimmat tietävät millaista tunnelmaa tarkoitan: sellaista mistä nouseminen ei tunnu mahdolliselta, mutta jotenkin silti aina ponnistamme takaisin jaloillemme.

Musiikillisesti Ilman sua oli levyn haastavimpia tekeleitä. Alunperin biisissä oli täysin erilainen kertosäkeistö, se muistutti hiukan The Jacksonsin Can You Feel It ja Sugababesin Overload -kappaleita. Sama poljento kuuluu edelleen taustalla, mutta remontoin melodiat ja soinnut täysin uusiksi. Hylkäsin vanhan kertovärssyn, koska se ei tuntunut riittävän tarttuvalta. Kierrätin sen kuitenkin biisin instrumentaalivälikkeeseen: tuon täysin (omena)puun takaa tulevan Morricone -henkisen osan soinnutus ja melodia ovat yhtä kuin vanha kertosäkeistö. Samassa osassa kuullaan muuten myös albumin ainoa elonmerkki huuliharpusta: instrumentti, joka Nummela-kappaleen myötä on yleensä yhdistetty minuun, parahtaa tällä levyllä vain tuon yhden, lohduttoman vongahduksen.

Säkeistön rumpukoneeseen inspiraatio tuli Princen When Doves Crysta. Myös bassolinja oli tärkeä: halusin tehdä jotain samanlaista kuin Patricia Rushenin Forget Me Nots -kappaleessa. Olinkin varsin tyytyväinen keksimääni pieneen peukkubassotteluun. Kokeilin myös soittaa samaa linjaa sormilla. Ei toiminut. Oli pakko peukuttaa.

♠    ♠    ♠

PALAVA SILTA

Palava silta poikkeaa kappaleena eniten uuden levyn yleisestä linjasta. Se on albumin ainoa hitaampi biisi; sävyltään mietiskelevä, ehkä jopa hivenen soulahtava numero.

Laulu sai alkunsa kaksi vuotta sitten biisinkirjoitussessiossa, jonka pidin Tommy Lindgrenin kanssa. Olemme kumpikin ETNOn (etnisten suhteiden neuvottelukunta) hyvän tahdon lähettiläitä ja ajattelimme tehdä yhdessä laulun, jota voisi hyödyntää ETNOn toiminnassa. Istuimme alas työhuoneessani ja kirjoitimme pikaisesti joitakin rivejä. Minä keskityin kertosäkeistöön, Tommy riimitteli säkeistöä. Päämääränämme oli tehdä yhteiskunnallinen biisi, jossa kannustettaisiin rakentamaan siltoja niiden rikkomisen sijaan. Keksinkin mielestäni aika hyvän kertovärssyn. Se meni näin: ”Monta palavaa siltaa / syvinä kuilut repii maan / Miksi mieluummin rikotaan / kun voitais jotain rakentaa?”  Laulumelodialla viittasin Jimmy Cliffin klassiseen Many Rivers To Cross -kappaleeseen.

Biisi kuitenkin jäi viimeistelemättä. Siinä oli ehdottomasti ainesta, mutta olin itse saamaton ja kappale jäi lojumaan keskeneräisenä. Jokin siinä hieroi vastakarvaan. Ei tullut sellaista voitonriemuista ”se on siinä!” -fiilistä.

Viime kesänä olin jo aloittanut levyn äänitykset, kun äkkiä muistin biisin. Naarasin pari vuotta aikaisemmin Tommyn kanssa tekemäni demon päivänvaloon. Tajusin heti mikä siinä oli vikana: ei tämän biisin ollut tarkoitus olla yhteiskunnallinen laulu. Tekstin tematiikka maistui pakkosyötöltä, sävy oli kohottavan sijaan osoitteleva.

Päätin yrittää uudestaan. Säilytin kertosäkeistön melodian ja sanoituksen palavan sillan, joka oli mielestäni biisin todellinen koukku. Aloin miettiä uutta näkökulmaa siihen, mihin sillä viittaisin. Mieleen tuli, että se hetki, jolloin parisuhteessa tietää lyöneensä oven peruuttamattomasti takanaan kiinni, on kuin kävelemistä palavalla sillalla. Lähdin kirjoittamaan tekstiä uudestaan tuosta vinkkelistä. Rustasin kuvauksen tilanteesta, jossa ainoa tapa parantaa haavat on leikata itsensä kivuliaasti irti entisestä (teema on hyvin samankaltainen kuin Maitohapoilla -kappaleessa, Palavaa siltaa voikin pitää sen jatko-osana). Kertosäkeistö menee nyt näin: ”Kuljen palavaa siltaa / kuilu meidät erottaa / Poissa vuosien läheisyys / väliin on tullut etäisyys.”

Pistin samalla säkeistöt uusiksi myös sävellyksen osalta. Yksinkertaistin kappaleen äärimmilleen, asian ja tunnelman välittämiseen riitti vain muutama sointu. Kun aloin äänittää biisiä, tapahtui jotain yllättävää: laulun pinnan alta paljastui gospelia! En tarkoita, että olisin löytänyt sieltä Jeesus Nasaretilaisen, mutta tajusin äkkiä veisaavani taustalle gospel-henkisiä kuoroja. Yksi raita johti toiseen, lopulta kuorossa lauloi yhteensä 86 Anssia. Pelottava ajatus.

Biisistä tulikin lopulta hyvin laulupainotteinen, soitintausta on minimalistinen: yksinkertainen rytmiluuppi, akustinen kitara ja nauhaton basso. Palava silta on levyn ainoa kappale, jossa syntikat eivät ole merkittävässä roolissa. Se on albumin muita biisejä riisutumpi ja orgaanisemman kuuloinen. Keskityin tosissani lauluihin ja poistin viimeistään lopukkeessa kaikki turvaverkot ympäriltäni laulamalla rohkeammin kuin koskaan. Tuuttasin viimeiset rivit sydämeni kyllyydestä – täysin vastoin sitä koruttoman toteavuuden koulukuntaa, johon suomalainen mieslaulaja yleensä studiossa puristetaan. Parempi överit kuin vajarit. Se on ollut seinällä huoneentauluna äänittäessäni tätä levyä.

♠    ♠    ♠

PARASTA AIKAA

Tein kappaleen 19.5.2012. Harvasta biisistä pystyn ilmoittamaan noin tarkan syntyhetken, yleensä ne muodostuvat pidemmän ajan kuluessa. Tämä oli kuitenkin ripeä luomistyö. Tartuin kyseisenä iltapäivänä kitaraan ja laulu alkoi saman tien purkautua minusta ulos. Se kävi kuin itsestään, mikä on hyvin harvinaista. Biisien tekeminen ei ole minulle helppoa, tavallisesti synnytystuskat ovat melkoisia. Parasta aikaa tuli kuitenkin täysin kivuttomasti, yhdellä istumalla. Sanat ja melodiat – koko hoito.

Minulla oli samana iltana akustinen soolokeikka Helsingissä, ravintola Kappelin terassilla. Vein uuden biisin heti yleisön eteen, pari tuntia sen valmistumisen jälkeen. Kappale toimi sen verran hyvin, että taisin tuon jälkeen laulaa sen kaikilla viime vuoden keikoillani. Yleensä joudun hiomaan tekstejäni vielä moneen kertaan ensimmäisen version kirjoitettuani, mutta tässä tapauksessa niitäkään ei ole tarvinnut pahemmin jynssätä. Pari yksittäistä sanaa olen muistaakseni vaihtanut.

Olisipa se aina noin helppoa.

Musiikillisesti Parasta aikaa muistuttaa levyn kappaleista luultavasti eniten vanhempaa tuotantoani. Tai oikeastaan se muistuttaa vielä enemmän Bruce Springsteenin tuotantoa… En viitsinyt mitenkään edes yrittää peitellä tätä tosiasiaa. Ensimmäinen säkeistö ja kertovärssy hoituvat muhkeiden syntetisaattoreiden voimin, mutta kun toisessa säkeistössä allekirjoittaneen yhden miehen bändi liittyy mukaan, niin etuliitteen ”E Street” voisi huoletta ottaa käyttöön. Jos tarkoituksena on tehdä stadionmittakaavan biisi, niin silloin on hyvä ottaa mallia miehestä, joka tietää miten sellaiset väännetään.

Teksti on kai jossain määrin omaelämäkerrallinen. Ei kuitenkaan samalla tavoin kuin Nummelassa, tässä liikutaan yleisemmällä tasolla: tarkastellaan mistä on tultu, mihin ollaan menossa ja missä ollaan juuri nyt. Vaikeuksien kautta voittoon -tyyppinen raportti. Pidän monia rivejä hiukan pateettisina, ehkä naiveinakin, mutta sellaistakin lyriikkaa tarvitaan. Parasta aikaa on hyvin kirkasotsainen, ironiasta vapaa kappale. Sen sanoma hetkeen tarttumisesta on tietysti hieman kulunut, mutta kuitenkin aina tarpeellinen. Hetkessä eläminen on nimittäin yllättävän vaikeaa. On paljon helpompaa takertua rystyset valkoisina menneeseen tai jäädä keräämään pölyä tulevia loiston päiviä odotellessa.

Parasta aikaa on positiivinen ja kohottava kappale. Siksi se onkin levyn viimeinen raita, minusta albumit on aina hyvä päättää duurisointuun.

Kommentit

  1. Tästä levystä tulee hyvälle tuulelle. Samalla tavalla nautittavaa tekstiä, kuin Matkamuistoja kirja. Sitä ei malttanut laskea käsistään, vaan se oli luettava yhdeltä istumalta. Tämän kuuntelemista ei malta lopettaa ja siitä olen samaa mieltä että tää on parasta aikaa 🙂

  2. Ensimmäisen kerran kun kuulin Levoton tyttö kipaleen, niin kasvoille tuli hymy, toista kertaa kuunnellessa aloin kuuntelemaan sanoja ja kolmannella kuuntelukerralla nousi karvat pystyyn, kappale paranee joka kuuntelukerralla. Voisin väittää että Levoton Tyttö on yksi 2000-luvun parhaista kappaleista. Näin liukuhihna-pop-musiikin aikakaudella kun kaikki on ylituotettua ja autotunella jokaisesta kaduntallaajasta tehdään poptähti. Hienoa että vielä on artisteja jotka tekevät kappaleensa alusta loppuun saakka. Seuraavaa levyä odottaessa.

    Tåytyy myöntää etten ole yhtään levyä Anssin tuotannosta aiemmin omistanut, mutta tämän levyn kävin ostamssa heti ilmestymispäivänä. Keikalle pitää tulla, kunhan sopiva ajankohta löytyy.

  3. Mukavaa lukea kappaleiden taustoja ja mielenkiintoista on myös se, että tietoisesti pohdit vaikutteita noinkin paljon. Rap kyllä kuuluu useiden biisien lyriikoissa hyvin selvästi. Jotenkin todella mielenkiintoinen ja inspiroiva koko levy – en ole vaikuttunut samalla tavalla aiemmista albumeistasi saati kasarimusiikista. Pakko vielä mainita, että mulle tuli mieleen Palava silta -biisin melodiasta Lou Reedin Take a walk on the wild side, ”tyt-tydy-ty-ty-ty” pystyisi helposti vaikka laulamaan taustalla. Mutta näköjään se ei ollutkaan omissa tietoisissa vaikuttimissasi 🙂

  4. Yksittäisen biisin takana voi olla niin monia eri vaikutteita, ettei kaikkea edes jälkeenpäin muista. Tuo ’Walk On The Wild Side’ oli ilman muuta yksi niistä, vaikutti erityisesti ’Palavan sillan’ bassoraitaan.

    Toinen minkä unohdin oli biisi josta ’Superkuu’ sai alkunsa: Public Enemyn ’Fight The Power’. Kun lähdin hahmottelemaan lyriikan flowta, niin Public Enemyn klassikkobiisi toimi aluksi jonkinlaisena rakennustelineenä.

  5. Törmäsin tähän v.1985 helmeen,jossa kasari kitarointi yhdistyy Tarzanin yhtä tarttuviin huudahduksiin. Mitäs mieltä posetiivarin apina on tästä monkey business:istä?

    Live versiossa artisti laittaa parastaan sheikaten. Hieman tuo räikeä värien ja leopardikuosien sekamelska yhdistettynä holtittomasti lantiota muljauttavaan toimintaan saa allekirjoittaneen keskittymään katselun sijasta kuunteluun. Silmien verkkokalvojen ja hermoratojen kestäessä kuormituksen, voit selvittää seuraavan arvoituksen. Koristaako artistin vyötäröä lannevaate vai leopardivyölaukku, selviää vasta taltioinnin loppu puolella?!?

    Orinaali musavideo:
    http://www.youtube.com/watch?v=ZJ4Vaa0IzOE
    Live versio:
    http://www.youtube.com/watch?v=T7UvRQdOY08

  6. Hieno suoritus. Napakat biisit kasarivivahteella maistuu todella maukkaalta verrattuna muuhun, huokaus, ’nykymusiikkiin’. Teit minusta fanin tällä levyllä.

  7. Huomaan että toi Kaatua kuin puu -kertsin kolmen ekan iskun korostus on läheistä sukua Lady Gagan Judakselle. Hyvä soveltaminen!

  8. Kiinnostavaa luettavaa – innostaa tekemään itsekin musiikkia ja ottamaan rohkeammin ja tietoisemmin vaikutteita biisien kasvualustoiksi.

    Kiinnostaisi kuulla hieman lisää uuden levyn rytmihässäköiden toteutuksesta – teksteissä mainittiin ainakin Linn-rumpukone ja Addictive Drums. Onko tuo Linn-rumpukone siis jokin fyysinen peli ja Addictive Drums tuo XLN audion softa? Mietin tässä vaihtoehtoja rumpu/rytmiraitojen toteutukseen kun tilanpuutteen vuoksi oikeaa rumpusettiä ei toistaiseksi ole mahdollista hankkia.

  9. Addictive Drums on tosiaan XLN:n softa ja Linn on yksi sen soundeista. Tykkään tosi paljon juuri tuosta Linn-soundista, sitä on levyllä yllättävänkin monessa biisissä. Aika harvassa ihan sellaisenaan, käytin sitä paljon ns. tuplausraitana. Eli ruuvasin ensin rumpuraidan ”oikealla” rumpusoundilla, kopsasin sen jälkeen bassarin ja snaren toiselle raidalle ja ajoin ne Linnin läpi. Tuo proseduuri tukevoittaa mukavasti soundia.

  10. Kiitos!
    Hyviä vinkkejä, taas kasvaa raitojen määrä…
    Oli se vaan mukavan simppeliä kun aikanaan äänitti soittoa c-kaseteille mankalla.
    Addictive Drumsin laitan korvan taakse, toistaiseksi mulla on GarageBand käytössä.

  11. Päädyin lukemaan näitä vasta nyt. Kappaleet tuli kuunneltua huomattavasti herkemmällä korvalla, kun oli ensin lukenut hieman niiden synnytyskertomuksia. Tuntuu, että voin kuunnella näitä kappaleita nyt ilman, että konkreettisesti edes kuulisin niitä. Tällaisiin tarinoihin jää pahasti koukkuun. Janoan niitä lisää sekä uusista että vanhoista biiseistä – ja nyt myös muilta artisteilta. Ei varmaankaan olisi pahitteeksi, jos laulaja-lauluntekijät useamminkin julkaisisivat tämän kaltaisia verbaalimaistiaisia. Piti nukkua päiväunet, mutta unohduin kuvittelemaan, että kuuntelisin tätä albumia. Olo on nyt virkeämpi kuin kunnon yöunien jälkeen.

  12. Loputtoman kiinnostavaa lukea taustoja. Hienoa myös katsella ja kuunnella ajankohtaisia Vain Kelan elämää -jaksoja ja tietysti live-lähetyksiäsi perjantai-iltaisin. Huikeata, jos joskus olisi mahdollisuus jossain aidosti livenä kuunnella, kun kertoisit biisiesi synnystä – sanoituksista ja sävellyksistä – ”miten lauluni ovat syntyneet”; eikä ”haittaisi” vaikka tarinointiin olisi yhdistetty vaikka pienimuotoinen akustinen soolokeikka. Tällaisesta tilaisuudesta haaveillessa – milloin ja missä noin-pääkaupunkiseudulla mahtaisi olla seuraava mies-kitara-huuliharppu -keikka?

  13. Oh! Sieltähän minua ei pidä pois mikään! Kiitos tiedosta. Olinko tosiaan noin huonosti katsonut keikkakalenterisi – tai ehkä tämä päivitys tuli vasta juuri. Hieno juttu!

  14. Keikka 5.12. Tampereen Ilveksessä. Sannin keikka näyttäisi olevan samana päivän samassa paikassa. Yhteisesiintyminen?

Roskapostin vuoksi vanhoista artikkeleista on kommentointi suljettu automaattisesti.