Lämmittelyä

| Tagit: , | Aiheet: Keikat, Musiikki | Kirjoittaja:

Kun keikkamyyjäni tarjosi pari kuukautta sitten akustista soolokeikkaa Eric Claptonin lämmittelijänä, vastasin ”jawohl” hetkeäkään epäröimättä. Näillä leveysasteilla laulaville artisteille ei turhan usein tule mahdollisuutta esiintyä samanlaisissa puitteissa maailmantähtien kanssa – vain nuija kieltäytyisi. Lisäksi minua kiehtoi ajatus esiintyä aivan yksinäni valtavalla Hartwall Areenalla. Mitenköhän sellainen toimii?

Plussaa kertyisi myös siitä, että Areena on Helsingin suurista konserttipaikoista viimeinen, jonka lauteille en ole vielä päässyt. Nyt olisi siis oiva tilaisuus kerätä sarja täyteen.

Jaffahalli on kävelymatkan päässä kotoa. Mietin, että tällaiselle keikalle olisi erittäin tyylikästä vain tallustella kitarakotelon kanssa, ilmakin on kävelylle otollinen. Päätän kuitenkin satsata iltaan sen verran, että otan mukaan varakitaran. (Tämä osoittautuu myöhemmin viisaaksi ratkaisuksi.) Kakkoskitaran lisäksi vaaditaan vielä huuliharput, kielet, piuhat, viritysmittarin yms. sisältävä tarvikesalkku. Laskeskelen hetken käsiäni, päädyn lukemaan kaksi. Tarvitsisin näiden kantamiseen minimissään kolme kättä. Pannahinen, on sittenkin turvauduttava autokyytiin.

Saavun Areenalle nelisen tuntia ennen keikan alkua. Kannattaa olla ajoissa, sillä nyt marssitaan brittien pillin mukaan: soundcheckille varattu aika saattaa hyvinkin olla viisi minuuttia jossain heidän sopivaksi katsomassaan välissä. Lämmittelin aikanaan Stingiä ja silloin meininki oli täysin naurettavaa: miksaajani sai ajaa ämyreihin ääntä runsaan viiden sekunnin ajan. Sen jälkeen häntä koputettiin olkapäähän ja käskettiin laittamaan vehkeet kiinni.

Onneksi Claptonin henkilökunnassa on huomattavasti joviaalimpaa sakkia. Lavamanageri ja monitorimiksaaja tulevat tervehtimään ja tiedustelemaan teknisiä tarpeitani. Kitaralegendan oma bändi ei pahemmin tsekkaile, lava olisi jo minun käytössäni. Monitorihemmo on nimeltään Rob. Salimiksaajan nimi on puolestaan Rob. Olen tuonut mukanani oman miksaajani, hänen nimensä on Robert. Eivätpähän mene sällit keskenään sekaisin.

Iso-britannialaiset ovat ihmeissään: olenko oikeasti liikenteessä yksinäni, pelkän kitaran kanssa? Kuulemma aikaisemminkin on ollut lämmittelijöitä, jotka ovat ilmoittaneet olevansa mies ja kitara – kunnes sitten soundcheckiin on materialisoitunut myös viisi taustalaulajaa ja saksofonisti.

Minä olen yksin. Tyhjä halli näyttää lavalta käsin aika isolta. Minä olen pieni.

Äänenpaineet on pian ruuvattu kuntoon, lavamanageri (jonka nimen unohdin, koska se ei ollut Rob) antaa ripeästä suorituksesta pienet aplodit.

Sitten syömään. Tämän kaliiberin produktioissa myös muonapuoli on hallinnassa. Tänään Hartwall Areenan catering vääntää sapuskat Claptonin porukoiden lisäksi myös vanhaan jäähalliin, jossa soittaa Whitesnake. Soppatykin liepeillä lounasta ollaan juuri vaihtamassa päivälliseen. Tarjolle kannetaan kolmea sorttia, joista valitsen vegepyörykät perunamuussilla. Jälkiruokana on komea mansikkakakku, jonka luokse astelen rohkeasti – silläkin uhalla, että ensiviipaleen leikkaaminen sattuisi olemaan Eric Claptonin etuoikeus. Riskeeraanko kakkulapioon tarttuessani koko keikan? Koko uran? Mansikat näyttävät kuitenkin niin suurenmoisilta, että riskit puntaroituani teen kakkuun viillon.

Pötsi pömpöttäen vetäydyn takahuoneeseeni odottelemaan. Vielä pari tuntia vetoon. Paikalla on ohjelmatoimistoni edustajia, joiden kanssa käymme neuvonpitoa tulevista kuvioista.

Puoli tuntia. Alan miettiä biisejä. Soittoaikaa on vain 30 minuuttia, siihen ei ahdeta kovin montaa rallia. Tässä tilanteessa on ehkä tavoistani poiketen syytä miettiä jonkinlainen biisilista. Helppo ratkaisu olisi tietysti soittaa vain pelkkiä hittejä, mutta en usko sen olevan oikea strategia: Claptonin yleisö ei ole todellakaan tullut tänne katsomaan minua, sillä ei varmaankaan ole suhteeni minkäänlaisia odotuksia. Ehkä pikemminkin ennakkoluuloja. Kannattaisikohan siis vetää sellainen setti, joka paljastaa minusta niiden iänikuisten radiohittien lisäksi muitakin puolia?

Päätän vetää ainakin uuden, Mitä tapahtuu -nimisen biisin, se on minusta hyvä. Olen esittänyt sen keikalla kerran aikaisemminkin, mutta silloin minulla oli lunttilappu. Hetken sanoja tapailtuani totean, että lunteista on pakko vetää nytkin, muistamisen kanssa ollaan aivan liian huteralla pohjalla. Suttaan viimeisiään vetävällä tussilla sanat paperille, toivon saavani riimukirjoituksestani jotain selvää myös lavan valoissa. Lappunen toimitetaan estradille mikrofonitelineeni juureen.

Viisi minuuttia. Kitarat ovat vireessä, menen lavan viereen odottelemaan. Olen päättänyt aloittaa poikkeuksellisesti lainakappaleella, Neil Youngin Hey Hey, My My olisi lystiä vetää tähän paikkaan ässänä hihasta. Biisihän on vanha tuttu, olen esittänytkin sen kertalleen yhdeksän vuotta sitten. Veikkaan muistavani sanatkin. Aika isolla riskillä joka tapauksessa mennään.

Minuutti. Mietin, että minulla täytyy olla jonkinlainen itsetuhovietti. Miksi ihmeessä haluan asettaa tällaisessakin paikassa itselleni vielä lisähaasteita? Eikö se riitä, että olen yksinäni rämpyttelemässä yli kymmenelletuhannelle ihmiselle, joista kukaan ei ole tullut katsomaan varsinaisesti minua? (Useimmat eivät luultavasti edes tiedä, että täällä on tänään suomalainen lämmittelijä.) Tällaisesta keikasta suoriutuminen olisi jo itsessään riittävän kuumottava koitos, mutta minä heitän vielä lisää vettä kiukaalle soittamalla biisejä, jotka eivät välttämättä ole kovin vahvasti hallussa. Täysillä sisään, ambulanssilla ulos – niinhän minulla on tapana sanoa.

Kello on 20. Salin valot sammuvat ja yleisö jyrisee. Totean, että kyllä – nyt vähän jännittää!

Kiipeän portaat lavalle ja huomaan, että Hartwall Areena on jo tässä vaiheessa lähes täynnä. Minua ei oteta vastaan mitenkään erityisen riehakkaasti. Menikös se Hey Hey, My My A-mollista? Biisi kulkee vähän kankeasti, mutta veikkaan, että tässä tilanteessa mikä tahansa avauskappale olisi hiukan jäykkä.

Lasken vaikeuskerrointa soittamalla seuraavaksi Millan. Yleisön reaktio on edelleen korkeintaan kohtelias. Minua ei kuitenkaan buuata pois lavalta, joten jatkan esittämällä Mitä tapahtuu -kappaleen. Saan lunttilapusta mainiosti selvää, kelpo versio.

Sitten minuun menee jälleen elävän musiikin piru. Vetäisen hatusta Rva Ruususen ja päätän esittää siitä illan päätähden kunniaksi blues-version. Varastan John Lee Hookerilta Boom Boom -tyyppisen poljennon ja alan tunnustella miltä kappale tuntuisi tällaisessa muodossa.

Silloin tapahtuu jotain kummallista: yleisö alkaa kannustaa ja lyödä minulle tahtia. Eikä edes suomalaiskansallisesti ykköselle ja kolmoselle, vaan oikeaoppisesti backbeatille. Homma alkaa toimia – jengihän diggaa!

Improvisoitu bluesversioni on loppujen lopuksi aika rempseästi levällään, mutta minä huokaan helpotuksesta ja rentoudun. Tämähän onkin aika siistiä.

Soitan seuraavaksi 1972:n ja laitan porukan taas läpsimään käsiään rytmikkäästi yhteen. Joitakin tuhansia ihmisiä tottelee auliisti pyyntöä. Kitarani on tosin jossain välissä lipsahtanut korviariipivään epävireeseen. Vaihdoin siihen tänään kielet, ja vaikka rämpyttelinkin niitä hyvän aikaa sisään, niin ne eivät vielä nähtävästi (tai paremminkin kuultavasti) pidä kunnolla virettä. Onneksi otin sen varakitaran, ei tarvitse hukata aikaa virittelyyn.

Monitorimiksaajani Viltsu näyttää ennalta sovitun merkin: aikaa enää yhteen kappaleeseen.

Sen on tietysti oltava Nummela. Nyt kosiskelen yleisöä jo koko rahalla: pyydän sormien napsuttelua ja teemamelodian laulamista. Saan sitä mitä tilaan. Minulla on hyvä fiilis, viimeisen säkeistön rivi ”mä taidan kuulua tänne” tulee suoraan sydämestä. Katselen lavalta 12 000 ihmistä ja mietin, että tämä on juuri sellainen näky, josta teinipoikana kitaraa soitellessa haaveilin. Olisipa joskus mahdollista tehdä tällaisissa puitteissa oma keikka: loppuunmyyty Hartwall Areena, niin että pääsylipuissa lukee vain minun nimeni. Se on vielä se toteutumaton unelma.

Mutta sitä odotellessa tämä riittää mainiosti. Viltsu tulee näyttämään, että olen ajautunut jo yliajalle. En millään haluaisi lopettaa, mutta on pakko. Viimeistelen Nummelan ja kiitän yleisöä. Sen antamat suosionosoitukset ovat mielestäni lämpimät. Ei paikka nyt mitenkään ratkea liitoksistaan, mutta katsoisin kuitenkin tehneeni hyvin haastavissa olosuhteissa melko hyvää työtä.

Olen onnellinen. Hikinen, mutta onnellinen.

♠    ♠    ♠

Tässä vielä sanojen tueksi pientä todistusaineistoa audion muodossa:

Jaffahallin tunnelmia

Kommentit

  1. Mahtava juttu. paitsi keikkahan oli huono.. mitä mieltä itse olit eerikistä?

  2. joo kirjotappa jonkinlainen arvostelu tämän nuoren lupauksenkin keikasta! Loistavasti omasta mielestä veivasivat, vähäsanaisuushan kuuluu vain claptonin tyyliin. Kiitokset hyvästä lämppäyksestä! suosion osoitukset lämmittelyn lopussa olivat todellakin lämpimät ja monen vieressä seisoneen suusta kuulikin yltiö positiivista kommenttia. Moni ei tuntunut uskovan että osaat laulaa niin hyvin! Pääsitkö muuten tapaamaan claptonia tai orkesterin soittajia?

  3. Normaalisti en voi sietää lämmittelijöitä. Kaikenmaailman turhanaikaisia ö-luokan kykyjä. Hra Claptonilla tuntuu olevan ymmärrystä tälle asialle, ainoa ennen maanantaita kuulemani lämmittelijä josta olen pitänyt oli aikanaan samaisen hra Claptonin esiesiintyjänä ollut Zucchero Fornaciari.

    Olit Anssi hyvä! Kun olin aika lähellä lavaa katsomassa olisi mieleni tehnyt karjua ennen aloitustasi ”Näytä näille Anssi mistä kana kusee, suurin osa ei taida tietää kyvyistäsi mitään!” Onneksi näytit ilman kehoitustakin. Erityisesti lämmitti aloituskappaleen valinta (Hector on muuten viime vuosina aloittanut myös aina Neil Young -coverilla, hänen tapauksessaan Rockin’ in the Free Worldilla suomalaisin sanoin). Tämä avaus varmaan täräytti osalle jo jauhot suuhun. Ympärilläni oli vallan innostuneen ja yllättyneen näköistä porukkaa.

    Minusta yleisön vastaanotto oli poikkeuksellisen hyvä, yleensä suurin osa porukasta (minä mukaanlukien) viis veisaa lämmittelijästä ja ainoastaan toivoo hänen/sen lopettavan mahdollisimman nopeasti.

    Itse nautin esityksestäsi enemmän kuin varsinaisesta pääesiintyjästä, Eric veteli minun makuuni vähän turhan paljon blues-puolta kuten ennakkoon pelkäsinkin.

    Ei muuta kuin tunget seuraavaksi stadikalle jonkun lämmittelijäksi 🙂

  4. Claptoniin tai hänen bändiinsä en takahuoneuston käytävillä törmännyt.

    Itse päätähti oli soittonsa (ja miksei laulunsakin) puolesta hyvässä iskussa. Erityisesti Badge siihen sisältyvine kitarajyrinöineen ihastutti. Mutta hiukan vähäveriseltä meininki kaiken kaikkiaan vaikutti. Paljon teknistä taituruutta, mutta liian vähän intoa – kaikki oli koko ajan aika itsestäänselvää.

    Joten valitettavasti Clapton ei isommin säväyttänyt. Meni siihen ”ihan kiva” -osastoon.

    Plussaa kuitenkin soundeista. Seurasin keikkaa about eturivin tasolta, mutta laidalta käsin. Siinä oli parhaat koskaan Areenalla kuulemani soundit. Kaikesta sai selvää, jopa bassosta. Aikaisemmat Jaffahallin keikat olen katsellut istumakatsomoista, niissä äänimaisema ei ole koskaan toiminut niin hyvin kuin nyt siinä ihan edessä.

  5. Vedit kyl hyvän setin ja Neil Young toimi mainiona jäänsärkijänä, ainakin meidän osio katsomosta tuhahteli selvästi innoissaan.
    Claptonin keikasta sen verran, että muhun se uppos ihan kybällä, se on vanhimissa keikkataltioinneissaankin aika etäinen. Mutta ei soitoltaan.

    Sun uusi biisi oli hyvä, rohkee veto tehdä tätä aikaa toimivasti peilaava teksti. Siis olematta suomiräbääjä (joilla on melkee liikaakin sanottavaa, ei tosin omasta mielestään).
    Toi oli eka kerta kun näin sut livenä Nummelalevyn julkaisun jälkeen, toivottavasti jatkossa hiukan useamminkin.

  6. Lämmin kiitos taas huippuesiintymisestäsi! Rouva Ruusunen oli tosi hyvä ja Mitä tapahtuu on niin koskettava, silmät tahtoo kostua jostain syystä joka kerta! Oli vaan tosiaan kovin lyhyt esiintymisaika sinulla! Mutta hienosti vedit!! Ja hienoa, että muutkin huomasivat kykysi ja antoivat kunnon suosionosoitukset!!

    Väärässä muuten olet, ettei kukaan tullut vain sinua katsomaan! Kyllä ainakin muuan äiti ja tytär olivat ostaneet sika-kalliit liput ihan vaan kuullakseen ja nähdäkseen sinut taas lavalla! Ja menihän se ”Erkkikin” siinä sitten loppulämmittäjänä! Itse kyllä pidän vähän pienemmistä keikkapaikoista, missä olet bändeinesi tai sitten soolokeikalla! Keikkoja vaan nyt sitten malttamattomana odotellessa… 😉

  7. Ihan mahtavaa! Nautittava raportti, erityisesti arvostan sitä, miten napsit mansikat Claptonin kakusta. Clap-clap-clap!

    Ehkä sillä oli vaikutusta. Pidän tuosta Keskisuomalaisen tavasta ilmoittaa, että ”maestro Claptonin esiintyminen oli täysi vastakohta Kelalle”, jonka jälkeen kuvaillaan illan pääesiintyjä puutuneeksi ja unettavaksi.
    http://www.ksml.fi/uutiset/kulttuuri/konsertit/eric-clapton-hartwall-areena-2011/677685

    Hauska on myös Hesarin rivi, jossa sanotaan ”Kela näytti, että hänen pieniä tarinoita kertovat kappaleensa toimivat aivan hyvin folkpohjaisina huuliharppu- ja kitaraversioinakin.” Daa?

    Setti oli kuvauksen perusteella varsin näppärä kokonaisuus, etenkin Ruusunen oli loistoveto, koska se toimii AINA!

    Anssi olet muuten soittanut Hey Hey My My:n ainakin kahdesti livenä ennen Jaffa-areenaa, toinen kerta oli Bellyssä Jipun klubilla ja siitä on VAIN 4,5 vuotta. Eli sanat oli syytä muistaakin.

  8. Esiinnyit kyllä todella loistavasti! Rouva Ruususen kohdalla iho oli jo ihan kananlihalla. Työkaverini, joka ei edes tiennyt sinunkin siellä esiintyvän sanoi illan päätteeksi; ”Anssi todella yllätti, kun en ollut koskaan livenä kuunnellut, show-meininkiä.”

  9. Anssi,

    Olit paras! Kylmät väreet, hiki, naurua ja itkua – kaikkea tätä mahtui muutamaan biisiin. Varsinkin Neil Young coveri oli mieletön. Toivoin, että olisit ollut pääesiintyjä, eikä Clapton oikein enää sytyttänyt heittäytymisesi jälkeen. Lisää, kiitos.

  10. Hei ihan loistavaa!
    Yllättävän hyvä veto, joka jätti alkuun sinun suhteesi erittäin kriittisen mieheni myhäilemään tyytyväisenä, mahtavaa! Löysin myös itseni etsimästä tulevia tsäänssejä kuunnella sinua livenä seuraavan kerrran. 🙂 Kiitos!

  11. Olihan se Claptonin soitto aika sieluton, vaikka teknisesti ja saundiltaan hyvä, eikä mieheltä löytynyt koko illan aikana sanottavaa muuta kuin ”thänk you”… 😛 Ei tuntunut siltä että tää keikka olisi juuri innostanut Ericiä… Clapton saattaa olla jumala, mutta en taida olla niin uskonnollinen 😉 Tämä taitaa olla yksi niistä harvoista kerroista kun lämmittäjä olikin pääesintyjää parempi. Hyvä Anssi!

  12. Komppaan ”D”:tä täysillä (kera Nooran):
    ”Olit paras! Kylmät väreet, hiki, naurua ja itkua – kaikkea tätä mahtui muutamaan biisiin. Varsinkin Neil Young coveri oli mieletön. Toivoin, että olisit ollut pääesiintyjä, eikä Clapton oikein enää sytyttänyt heittäytymisesi jälkeen. Lisää, kiitos.”

  13. Kiitti Anssi upeasta avauksesta. Toisaan olisi toivonut, että sitä samaa läsnäoloa ja heittäytymistä olisi nähty muuten kivasti soittaneessa Erikissäkin. Vetosi jälkeen sitä paikkaa ei enää täytetty. Olisi ollut mukava kuunnella sua pidempääkin.

  14. Täällä nyt ylstetään anssia

    anssi teepä sitten analyysi tästä, mitenkä vaikuttaa esiintymisesi keikkamääriin ja levymyyntiin

  15. Tässä nopea analyysini:

    Jos olisin juuri nyt keikkarintamalla aktiivinen, tai jos olisin julkaissut/julkaisemassa uuden levyn, niin silloin tuolla keikalla saattaisi olla pientä vaikutusta – ehkä joku utelias saattaisi tulla tsekkaamaan myös oman keikkani. Koska vietän kuitenkin paraikaa hiljaiseloa (ei keikkoja, edellisestä julkaisusta yli vuosi), niin en usko tuon Areenavedon aiheuttavan mitään välitöntä mullistusta kysyntääni.

    Toivottavasti keikka kuitenkin yllätti jotkut ihmiset positiivisesti ja oli osaltaan murtamassa minuun liittyneitä ennakkoluuloja. Jos edes kymmenesosa niistä 12 000 ihmisestä kertoi seuraavana päivänä työpaikallaan, että ”se Anssi Kelahan oli loppujen lopuksi ihan ok, ei yhtään sellainen kuin olin kuvitellut”, niin se saattaa aiheuttaa sen, että jatkossa tekemisiini suhtaudutaan kenties hiukan positiivisemmalla ennakkoasenteella.

    En siis pysty välittömästi hyödyntämään ihan hyvin mennyttä megakeikkaa, mutta pitkässä juoksussa siitä on kuitenkin toivottavasti iloa. Näen tuon keikan tavallaan siemenenä, jonka kävin kylvämässä multaan. Katsotaan lähteekö siitä versomaan jotain.

  16. Kiitokset mahtavasta keikasta. Olin todella yllättynyt kuinka hienosti tulkitsit kappaleitasi. Onko mahdollista nähdä jostain tai ostaa tuon Hartwall-Areenan keikkasi Nummela-videota tai miksei koko keikkaakin? Olen koittanut netistä etsiä mutta löysin vaan 1972-kappaleen. Olisin todella kiitollinen, jos saisin kuulla/nähdä muutkin kappaleet jollakin mahdollisilla keinolla.

    Hyvää kesää!!

  17. Kiitokset palautteesta! Valitettavasti keikasta ei ole senlaatuista taltiointia, jota kehtaisi pistää jakoon.

  18. Moro, olin yksinäni tuolla eturivissä ensimmäisellä kunnon keikallani ja ihan oikeasti yllätyin että mitä ihmettä onko tämä todellistakaan, en tosiaankaan tiennyt että olet noin maaginen muusikko. Muistin vaan nämä perus-Nummelat ja Puistossa-biisit,jotka osasin silloin 8-vuotiaana ulkoa. Niissähän lauloit herkästi ja matalalta, en todellakaan tiennyt mikä korkea rock-ääni sinusta lähtee. En viitsinyt huutaa ja kannustaa tai laulaa vaikka teki mieli kun ei kukaan muukaan siinä eturivissä ainakaan mitään tehnyt. Sisällä vaan kuohui… Kun lopetit soiton ajattelin että ei helvetti Claptoni saa nyt vetää parastaan. Olin vähän harmissani kun se hinta oli 90 euroa mutta esityksesi jälkeen ajattelin että olipahan ainakin kunnon lämppäri. Bluesesi ei ollut levällään, se oli vaikuttava, en voi uskoa että se oli improvisoitu!! Tämmönen avautuminen tähän… Oli Claptonkin hyvä, varsinkin Badge. Mutta sulla sitä tekemisen iloa ja intohimoa oli.

  19. Tästä hetkestä niin monta kertaa kuulleena upeata vihdoin lukea oma raporttisi keikasta!
    Satunnaisgeneraattori tämän silmieni eteen valitsi, ja kylmät väreet kulki kropassa tätä lukiessa.
    Ehkä se Hartsukin nyt on lähempänä kuin koskaan – loppuunmyytyä odotellessa!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.