Kitaragalleria

MARTIN HD-28

Pekan ja Suden hajottua mietiskelin alkuvuodesta 1999, että mitähän sitä nyt tekisi. Päätin lopulta ostaa ainakin kunnollisen akustisen kitaran. Lähdin Kitarapajalle katselemaan Martineja, ne olisivat varmaankin hyviä – niitähän se Neil Youngkin käyttää. Olin budjetoinut hankkeeseen n. 5000 markkaa ja ilokseni Kitarapajan seinällä roikkuikin tämän hintaisia Martineja. Soittelin niitä ja myyjä kertoi näiden olevan ns. budjettiluokan Martineja. Katselin ympärilleni ja havaitsin, että totisesti – tuossahan roikkuu yksi 15 000 markkaa maksava Martin. Viiden tonnin kitara tuntui joka tapauksessa käteeni hyvältä ja kuulostikin kelvolliselta. Sitten aloin miettiä, että miltähän tuo kolme kertaa kalliimpi kitara mahtaa sitten kuulostaa? On nimittäin täysin hullua maksaa soittimesta noin paljon! Nostin varovasti seinältä sen kalliin kitaran. Lapussa luki: Martin HD-28. Vetäisin kitarasta E-duurin. Tajusin kitarabudjettini juuri triplaantuneen.

Olen joskus miettinyt, että olisiko ”Nummelan ihmettä” lainkaan tapahtunut jos en olisi ostanut tätä kitaraa? Jos olisinkin käyttänyt kitarabudjettini vaikkapa ajokortin ajamiseen (jota minulla ei tuolloin vielä ollut)? Olisin varmaankin tehnyt joka tapauksessa lauluja, mutta niistä ei välttämättä olisi tullut juuri niitä samoja lauluja…

MARTIN D-28

Lähdettyäni Nummelan julkaisun jälkeen kiertueelle, oli pian selvää, että tarvitsisin keikoille toisen akustisen kitaran. Tuolloin ainoasta Martinistani katkeili rajun soittotyylini seurauksena alvariinsa kieliä ja se vaati virittämistä lähes jokaisen biisin jälkeen. (Sittemmin olen muuten alkanut soittaa hieman hellemmällä kädellä. Kitarat pysyvät paremmin vireessä, eivätkä sormetkaan ole enää joka keikalla verillä.) Niinpä aloin katsella itselleni toista Martinia. Eräänä aamuna Hesarissa oli ilmoitus: Myydään Martin D-28, hinta 1000 markkaa. Huomasin heti, että tähän ilmoitukseen lienee pujahtanut pieni virhe. Soitin numeroon ja puheluni yhdistyi vastaajaan, jossa erittäin kyllästyneen kuuloinen ääni totesi: ”Siinä Hesarin ilmoituksessa on virhe: kitaran hinta on kymppitonni – ei tonnia!” Miesparka oli varmaankin saanut aamuviidestä lähtien puheluita, joissa tiedusteltiin, että ”täältäkö niitä tonnin Martineja saa?” Jätin kuitenkin yhteystietoni vastaajaan ja totesin, että kymppitonnikin kuulostaa mielestäni ihan kohtuulliselta. Pian tämän jälkeen olinkin koesoittopuuhissa ja totesin, että tässä on minulle erittäin hyvä kakkoskitara. Sain hintaakin vielä tingittyä – maksoin kuitenkin enemmän kuin tuhat markkaa… (Kuvassa kitara näyttää muuten olevan yhtä A-kieltä köyhempi.)

MARTIN D-45

Ostin kolmannen (ja kalleimman) Martinini keväällä 2003 eläessäni ehkä elämäni vaikeinta aikaa. Tarvitsin kipeästi lohdutusta ja ostin siksi itselleni uuden kitaran. Eihän se tietenkään mitään auttanut.

Hankintaa edelsi seuraavanlainen episodi: olin käynyt Kitarapajalla kuolaamassa erittäin hienoa, käytettyä Martin D-45 -kitaraa. Hinta oli melko suolainen, joten kävin soittelemassa kitaraa monena päivänä ollakseni varma siitä, kannattaako se oikeasti ostaa. Eräänä päivänä olin vihdoin tehnyt päätökseni ja päättänyt satsata tähän kitaraan. Marssin Kitarapajalle huomatakseni, että siinä missä kitarani kuuluisi roikkua, ei ollutkaan mitään. Ääni väristen kysyin missä kitarani on. Se myytiin tänään, kuului vastaus. Hetken päästä puhelimeni soi. Kallion Ile soitteli ja hehkutteli onnellisena ostaneensa aikaisemmin tänään todella hyvän akustisen kitaran…

Menetys oli kieltämättä katkerahko, mutta hätä ei kuitenkaan ollut tämän näköinen. Parin kuukauden päästä Kitarapajalta soitettiin ja kerrottiin, että kauppaan on juuri saapunut uusi erä Martineja – mukana yksi D-45, jota haluaisin ehkä tulla katsomaan. Riensin paikalle ja tällä kertaa en enää jahkaillut. Ostin siis lopulta uuden kitaran käytetyn sijaan – mikä tietenkin kävi kukkarolle hiukan kalliimmaksi. Oppia ikä kaikki.

Minulla on nyt siis kolme Martinia. Ajattelin aluksi myydä yhden pois, mutta totesin sitten, että ehkä sittenkin pidän kaikki… Käytän keikoilla samoja Martineja kuin ennenkin, tätä kalleinta en raahaa mukanani rundeille – käytän sitä studiossa ja akustisilla keikoilla. Rakkaus on murhaa -albumin kaikki akustiset kitarat on soitettu D-45:llä. Minulla on kaikissa Martineissani täysin identtinen, kotimainen B-Bandin laatima mikitys. Kitaroiden sisällä on kaksi mikrofonia, joiden kahdesta kanavasta miksaaja saa säätää soundin. Järjestelmä tuottaa mielestäni live-tilanteessa melko asiallista ääntä.

GRETSCH COUNTRY CLUB ´64

90-luvun lopussa minulla oli pitkään lainassa kaverini Gretsch Tennessee Rose -kitara. Tykästyin kitaraan sen verran, että aloin kaavailla oman Gretschin hankkimista. Tein jonkin verran kenttätutkimusta ja totesin vanhempien Gretschien olevan huomattavasti parempia soittimia kuin uusien, Japanissa tehtyjen. Niinpä ryhdyin metsästämään itselleni vintage-Gretschiä. Olin yhteydessä soitinkauppoihin Rovaniemeä myöten ja joka puolelta sain kuulla saman virren: vanhoja Gretschejä ei ole liikkunut näillä leveysalueilla vuosiin. Kesällä 2000 hoksasin lopulta laajentaa hakua maan rajojen ulkopuolelle. Kävin katselemassa tukholmalaisten kauppojen nettisivuja ja bingo – löysin välittömästi parikin lupaavaa kandidaattia. Ei sitten muuta kuin laivan keula kohti Tukholmaa. Siellä käytiin kova kamppailu kahden vaihtoehdon välillä ja päädyin lopulta raahaamaan mukanani Suomeen vuoden 1964 Country Clubin. Merkillepantavin piirre kitarassa on harvinainen Merle Travis Bigsby -vibrakampi – käsivarren mittainen veivain tarjoaa kieltämättä pehmeät kyydit. Kitara on järjettömän hyvässä kunnossa ollakseen neljäkymmentä vuotta vanha soitin. Se on aikaisemmin kuulunut ruotsalaiselle jazz-muusikolle, joka on ilmeisesti soittanut sitä keskoskaapissa silkkihansikkaat käsissä. Country Clubin sointia voi fiilistellä vaikkapa kappaleessa Milla.

GRETSCH CHET ATKINS 6120 ´57

Ostin kitaran joulukuussa 2001. Kulunut vuosi oli Nummelan julkaisun jälkeen ollut käsittämättömän menestyksekäs, joten ajattelin, että lienee syytä hiukan palkita itseään. Elättelin mielessäni harrasta toivetta yhden kitaran Gretsch-kokoelmani tuplaamisesta ja lomamatkalla Lontooseen unelmasta tuli totta. Olin ennen matkaa tutustunut Vintage & Rare Guitars -kaupan nettisivuihin ja todennut puodin tarjonnan vaikuttavan erittäin kiinnostavalta.

Päästyäni paikan päälle, nauliintuivat silmäni välittömästi todellisiin valioyksilöihin: kaksi Gretsch 6120 -kitaraa, toinen vuodelta ´56 ja toinen ´57. Soittelin kitaroita ja tiesin välittömästi, että toinen näistä matkustaa kanssani pohjolaan. Kitaroissa ei loppujen lopuksi ollut juurikaan eroa: molemmat kuulostivat järjettömän hyviltä ja olivat ikäisikseen uskomattoman hyväkuntoisia. Ainoa ero oli käytännössä se, että vuoden ´56 kitarassa kaikki oli täysin alkuperäistä siinä missä vuotta nuoremman veljensä plektrasuojus oli jossain vaiheessa jouduttu uusimaan. Tämä näkyi hinnassa. Molemmat olivat toki hävyttömän kalliita, mutta isoveli oli vielä hävytöntäkin kalliimpi. Niinpä päätin lunastaa pikkuveljen itselleni.

Köyhdyin melkoisesti, mutta olen ollut hankintaani enemmän kuin tyytyväinen. Kitara on siitä lähtien ollut ykkösnyrkkini ja pääasiallinen työvälineeni. Sitä on soitettu keikoilla ja studioissa. Suuria kuvioita -albumilla soitin sillä suurimman osan sähkökitaroista, Rakkaus on murhaa -levyllä niin ikään lähes kaiken. Kitara on keräilykappale, jollaista jotkut varmaankin seisottaisivat vitriinissä. Minä olen kuitenkin sitä mieltä, että soittimet on tehty soitettaviksi – ne tykkäävät siitä kun niitä soittaa. Siksi vuoden 1957 Gretsch 6120 pysyy rinnallani myös tien päällä.

GRETSCH NASHVILLE 6120 ´67

Rakkaus on murhaa -levyn myytyä kultaa, ajattelin, että nyt lienee jälleen paikallaan nautiskella hyvin tehdystä työstä ja ostaa itselleen jotain oikein kivaa. Lähdin ikkunaostoksille ja päädyin lopulta taas Kitarapajalle (mielikuvitukseni itseäni palkitessa on kuitenkin hyvin rajallinen). Kauppaan olikin tullut mielenkiintoisia kitaroita: peräti kolme Gretschiä vuodelta 1967. Yksi Country Gentleman ja kaksi oranssia 6120 Nashvillea. Päädyin rämpyttelemään viimeksimainittuja ja tunsin, että kitarakuume alkoi nousta nopeasti.

Vertailin kahta Nashvillea. Kitarat olivat siis samalta vuodelta ja niiden olisi siksi olettanut olevan kutakuinkin samanlaisia. Pienen tarkastelun jälkeen eroja löytyi kuitenkin yllättävän paljon: kitaroissa oli ainakin erilaiset potikat ja virittimet. Otelaudat näyttivät olevan eri puusta. Myös kaulojen kulmat olivat täysin erilaiset – vanhat Gretschit ovat aina loppujen lopuksi todellisia yksilöitä. Jonkin aikaa soiteltuani toinen kitaroista alkoi jo kuulostaa ja tuntua hieman paremmalta. Niinpä nostin toisen takaisin seinälle ja keskityin tähän kitaraan. Hinta ei ainakaan ollut paha – se oli täysin linjassa siihen, mitä tällaisista soittimista maksetaan jenkeissä. Minulla olisi sitä paitsi sille käyttöäkin: olen todennut, että omistamani Gretsch Country Club on keikoilla hieman vaikea instrumentti ja olenkin jo pitkään haaveillut uudesta kakkoskitarasta livetilanteeseen. Tässähän minulla olisi oiva työkalu! Kitaran hankinta alkoi äkkiä tuntua yllättävän järkevältä…

Ajattelin kuitenkin vielä tuumailla ja nukkua muutaman yön yli. Pyysin Kitarapajan poikia sillä välin tekemään kitaraan muutamia säätöjä ja korjauksia. Jäät hatussa olivat kuitenkin täysin turhia – tiesin joka tapauksessa olevani jo mennyttä miestä. Allekirjoittaessani lopulta parin päivän päästä kauppakirjaa ajattelin, että minä en taida valita näitä kitaroita – ne näyttävät valitsevan minut.

FENDER MUSICMASTER ´71

Bongasin vuonna 1998 ilmoituksen lehdestä ja säntäsin apajille. Kaupan oli tällainen basso ja ihastuin ikihyviksi. Sympaattinen pikkubasso, jota on erittäin mukava soittaa. Instrumentin tarjoama alapää ei välttämättä ole mikään maailman muhkein; soundi on pikemminkin melko nenäkäs ja kotikutoinen. Korostan basson villasukkaisuutta vielä käyttämällä siinä hiottuja kieliä. Soitin on ollut studiossa ahkerassa käytössä ja sitä kuullaan kaikilla levyilläni. Parhaiten se on kuultavissa ehkä Rock-unelma -kappaleen ensimmäisen säkeistön bassomelodioissa.

Fender valmisti Musicmaster -bassoa ainoastaan lyhyen aikaa 70-luvulla. Squier teki joitakin vuosia sitten soittimesta uusintapainoksen, joka ei kuitenkaan ollut läheskään alkuperäisen veroinen.

SQUIER STRATOCASTER ´85

Ensimmäinen sähkökitarani – olin omistanut aikaisemmin vain bassoja. Ostin Stratocasterin helsinkiläisestä divarista tuhannella markalla vuonna 1993. Innoittajana hankintaan oli luonnollisesti ihailemani Ritchie Blackmore, joka on tullut tunnetuksi juuri samanvärisen Straton varressa. Kitaran edellinen omistaja oli vaihtanut tallamikrofonin alkuperäisestä PJ Marx -merkkiseen. Syitä moiseen kustomointiin en lähde arvailemaan, mutta sen seurauksena uusi takamikki on kahteen muuhun verrattuna todellinen alisuorittaja: se on muita hiljaisempi ja huonosoundisempi. Minun on ostopäivästä lähtien pitänyt vaihtaa se parempaan, mutta en ole vieläkään saanut tätä aikaiseksi. Toinen hyvä esimerkki tarmokkuudestani on kitaran alemmassa sarvessa roikkuva ilmastointiteipin palanen. Kitara oli ahkerassa käytössä tuottaessani vuonna 1999 Rod of Moseksen levyä. Yhtyeen kitaristi Tomi Meriläinen kiinnitti teipin mikinvalitsimeen estääkseen itseään huitomasta sitä soiton lomassa väärään asentoon. Teipinpala on siis kitarassa edelleen… Omilla levyilläni en ole kitaraa käyttänyt. Kyseessä on kuitenkin kelpo soittopeli ja olenkin viime aikoina tuumaillut, josko sen mikin vihdoinkin vaihtaisi ja alkaisi soittamaan Stratolla Blackmore-tyyppisiä sooloja!

PS. Takamikki on nyt vaihdettu – soolot odottavat…

HAMER CHAPARRAL 12-STRING BASS

12-kielinen basso! Bassonsoiton kuninkuusluokka! Pidin 80-luvun lopulla sitten todella paljon King´s X -nimisestä yhtyeestä. Kyseessä oli trio, jonka basistilla, Doug Pinnickillä, oli elämää suurempi bassosoundi. Hän soitti tiettävästi Hamerin 12-kielisellä bassolla ja minä kuuntelin korvat höröllä, ettei kenelläkään voi oikeasti olla noin jylhää soundia. Joitakin vuosia myöhemmin kävin MS Music Shopissa ja äkkäsin seinältä jotain kiinnostavaa: basso, jossa on aivan liikaa kieliä – samanlainen kuin Doug Pinnickillä! Ostopäätöstä ei tarvinnut kauaa hieroa ja pian soittelin kotona ylpeänä uutta instrumenttiani. Kokonaan toinen juttu sitten olikin, mihin sitä oikeasti tarvitsisin. Soundi kun on… melko tunnistettava. Minulla on nyt ollut tämä basso yli kymmenen vuotta, enkä vieläkään ole löytänyt sille varsinaista käyttöä. Mutta kun se soundi on vain niin hieno.

Kyseessä on periaatteessa nelikielinen basso – jokaista neljää kieltä on vain varmuuden vuoksi kolmin kappalein: kaksi oktaavikieltä peruskieltä kohden. Soitin on järjettömän painava, sillä kahdentoista kielen kaulaan kohdistamaa jännitystä on kompensoitu lataamalla kaula täyteen rautaa. Mahtava soitin! Todennäköisesti myös ainoa/ainoita laatuaan Suomessa.

FENDER CLARENCE WHITE TELECASTER

Fender Custom Shopin rakentama instrumentti, joka on kaikkea muuta kuin tavallinen Telecaster – kitaralla on nimittäin pari pikku ässää hihassaan. Merkittävin lienee B-bender -mekanismi, joka mahdollistaa H-kielen vireen korottamisen yhdellä sävelaskeleella kesken soiton (ylempää hihnatappia kiskaistaan ylöspäin kitaran hihnalla). Tämän seurauksena soittimella voi tehdä mielenkiintoisia, hieman pedal steelilta kuulostavia venytyksiä. Hyödynsin tätä ominaisuutta Mies ja Meri -kappaleen intron kitarasoolossa. Toinen yllätys on lukoilla varustetut banjo-virittimet molemmille E-kielille. Näiden avulla E-kielet voi dropata vauhdissa vaikkapa D:hen. Onhan siinä vielä muutakin kivaa: Texas Special -kaulamikki, v-muotoinen kaulaprofiili… Todellinen temppukitara!

DANELECTRO BARITONIKITARA

Ainoa omistamani täysin musta kitara – sen pitäisi siis sopia hyvin vaatteisiini. Muutama vuosi sitten hetken mielijohteesta tehty hankinta. Hassu instrumentti, sillä se ei ole puuta, vaan jonkinlaista muovimassaa. Soi kuitenkin jykevästi. Sipe soitti tällä kitaralla kokonaiset viisi nuottia Kipinöitä-kappaleeseen (joutuen ajamaan tämän erikoistehtävän vuoksi varta vasten Hollolaan). Itse soitin sillä Twin Peaks -tyyppisiä nuotteja Rakkaus on murhaa -biisiin.

RICKENBACKER 330/12

Ostin tämän joitakin vuosia sitten Bilmo-yhtyeen Jarmolta. Kitara oli minulla ensin pitkään ”kanissa”, mutta lopulta lunastin sen kokonaan itselleni. Alkuperävuosi ei ole tarkasti tiedossa. Varsinaisesta vintage-instrumentista ei kuitenkaan ole kyse – kitara lienee 80-90-lukujen taitteesta. Kitarana 12-kielinen Rickenbacker on eittämättä klassikko; sen tunnistettavaa ominaissoundia voi ihastella esim. The Byrdsin Mr. Tambourine Man -kappaleen introssa. Itse olen käyttänyt tätä soundia studiossa lähinnä lisämausteena tuomaan helinää muiden kitaroiden päälle. Omilta äänitteiltäni kitaran voi luultavasti parhaiten bongata Sormus-biisin kertovärssyistä.

GIBSON EB-2 ´64

Todellinen heräteostos. Kävelin pari vuotta sitten Bass Centeriin, johon oli puoli tuntia aikaisemmin tuotu tämä basso myyntiin. Ostin sen välittömästi. Olivat kuulemma liikkeen historian toiseksi nopeimmat kaupat. Vielä nopeampi oli ollut se asiakas, joka osti myytäväksi tuodun basson ennen kuin sitä oli otettu edes pois kotelosta. Tässä instrumentissa on ehkä kaikkien aikojen tukevin alakerta – väärinkäytettynä nämä botnet pimentävät pääkaupunkiseudun aina Reimarlaan asti. Esim. Rakkaus on murhaa -kipale on soiteltu tällä.

NOUSIAINEN LAP STEEL

Kitaranrakentaja Tapani Nousiaisen valmistama liukukitara, jonka ostin kymmenkunta vuotta sitten. Käytän lap steelia paljon studiossa runsaasti kaiutettuna luomaan äänimaisemia ja erilaisia tehosteita. Tässä roolissa se on kuultavissa vaikkapa kappaleessa Rakkaus on murhaa. Suoraviivaisempaa lap steelin soittoa hakeva voi puolestaan virittäytyä kuuntelemaan Esko Riihelän painajaista tai Huoneessa -biisiä, jossa sillä on soitettu jopa pienimuotoinen soolo ensimmäisen kertosäkeistön jälkeen. DualDisciltä löytyvä Mikan faijan BMW:n liveluenta on tietysti hyvä muistutus siitä, että olisi ihan kiva jos minulla olisi joskus oikeasti aikaa vaikkapa hiukan harjoitella tämän instrumentin soittamista.

GALLERIAN ULKOPUOLELLE JÄIVÄT MSA -PEDAL STEEL,
MUNKERS -AKUSTINEN SEKÄ M.V. PEDULLA -BASSO.

Kirjoitettu syksyllä 2005


Kommentit

  1. Mahtaako olla Anssi sinun Martinisi Kitarapajalla myynnissä?

  2. Toivottavasti ei ole myynnissä. Muistin nimittäin tämän kommentin luettuani, että yksi Martineista (D-28) on ollut siellä korjattavana ja olen unohtanut hakea sen pois. Sain viestin huollon valmistumisesta ehkä puoli vuotta sitten… Kiitoksia muistutuksesta! Täytyypä kotiuttaa kitara ensi viikolla.

    Näin voi käydä, kun on liikaa skeboja.

  3. Kävin itsekin viikolla tutkailemassa kitarapajan tarjontaa kun Helsinkiin pääsi vierailulle. Martinin HD-28 oli ihan mielettömän hyvän tuntuinen ja kuuloinen kitara. Harmillisen kallis vain.

  4. Anssi Kela kertoi

    Kaikki kolme Martiniani kuulostavat erilaiselta:

    – D-28:ssa on kova, keskialueinen sointi
    – HD-28:ssa on tuhdimpi alapää ja kirkkaampi yläpää, soundi on pyöreämpi
    – D-45 on tavallaan noiden kahden yhdistelmä, tasapainoinen soundi

  5. Mersuja tai Martineita ei korjata, vaan niitä HUOLLETAAN! 😀
    Ihan mielenkiinnosta, mikäs Martinissa oli ”vikana” ?

  6. No Anssin kitara myynnissä -ajatus tuli siitä kun Kitarapajalla on käytetty Martinin D-45 myynnissä myyntitilillä… lienee sitten Ile Kallion vanha:-)

  7. Anssi perskeles, nyt iski Martin kuume!
    Samantien lähti sähköpostilla muutamasta kitarasta kysely.

  8. Nyt kuvat näkyvät taas. Olivat jotenkin livahtaneet mediakirjastossa vääriin hakemistoihin.

  9. Kuvan perusteella tuo Rickenbacker näyttäisi 330/12 eikä 360/12 mallilta?

  10. Kiitos Anssi sinun ansiosta olen myös kääntynyt Martinismiin. Asun itse mustikkatie 6:ssa nummelassa tiedät varmaan alueen.. Kitarat ovat aina olleet minulle myös tärkeitä kunnes luin sinun juttusi martinismista ja päätin ottaa selvää tästä merkistä. Kävikin niin, että elämä muuttui! Tällä hetkellä suorastaan palvon minun HD-28:a. Tätä voi kai kutsua uskonnoksi? Myin kaikki vanhat kitarat 8kpl pois turhina koska niitä ei enää tarvittu martinin oston jälkeen. Kiitos tästä sinulle! Toivottavasti joskus heitetään heipat huudeilla…

  11. Mainio listaus, kiitoksia! Täällä odotellaan samanlaista vahvaimista ja polkusimista!

    Liittyen tuohon Hamerin 12-kieliseen, ”Minulla on nyt ollut tämä basso yli kymmenen vuotta, enkä vieläkään ole löytänyt sille varsinaista käyttöä. Mutta kun se soundi on vain niin hieno.”

    Ilmeisesti nyt on käyttöä löytynyt, ainakin uudessa videossasi kyseinen basso seikkaili?

    Ja onhan se hieno että King’s X saa arvostusta täälläkin!

  12. Nämä soitinesittelyt ovat jo lähes kahdeksan vuoden takaa, pitävät sisällään hiukan vanhentunutta tietoa. Tuota Hamerin 12-kielistä tuli soitettua uudelle levylle aika paljonkin. En ole laskenut kuinka monessa biisissä sitä käytin, mutta sanoisin, että useimmissa. Soittelin sitä pääasiassa kappaleiden kertosäkeistöihin tuomaan niihin lisää massaa.

  13. Saakeli Anssi, joskus olisi kiva päästä tyypittämään nuo. Mulla tasllessa 76 starto, 76 ibanez concorde ja pari vähäisempää peliä. Hyvää syksyä sulle.

  14. Tuli mieleen, että onko mahdollisuuksien rajoissa päivitetyn gallerian tekeminen? Pienestä hifistelystä on mukava lukea oli aihe mikä tahansa.

    Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta

  15. Isompi kitaragalleriapäivitys on ollut jo pidempään työn alla. Se on vain hautautunut tähdellisempien hommien alle, mutta kyllä minä sen vielä jossain vaiheessa väännän kasaan.

  16. Hienoja soittimia. Itsekin olen steel-kitaroista kiinnostunut ja parhaani mukaan yritän soittaa sillä Andy Gibsonilta ja Kayton Robertsilta kopioimiani riffejä. Toivotan onnea steelin kanssa! Tuosta ’57 Gretsch G6120 -mallista taitaa lähteä hyvät rocksoundit. Muistan Eddie Cochranin soittaneen tuota samaa mallia, tosin Eddien kitarassa oli kaulamikin tilalla musta P90. Odotan päivitettyä listaa innolla!

    Mieluisaa alkukevättä!

  17. Terve, minulla 60-luvulta saamani kitara Hagström Futurama.
    Muistuttaa Kent mallia , mutta vain punainen. Kolmella mikillä.
    Siis , kuusikielinen. En nivel sairauksieni takia voi sitä enää
    soitella , ja myyntiä ajattelin. Tuumin , että minkähän arvoinen
    tuo soitin mahtaisi olla. Uutena olen sen saanut vuonna -67 ja
    hyvin se on palvellut tähän päivään asti. Näitä kitaroita ei todellakaan ole paljon enää liikkeellä. Suhteellisen hyvä
    kuntoinen. Otelauta on kulunut ja pari pientä maalikoloa.
    Mihinkään huuuto ym. muuta sellaisiin en jaksa sitä laittaa

  18. Moro. Minulla ei valitettavasti ole minkäänlaista käsitystä Hagströmien arvosta. Suosittelen tiedustelemaan tätä Kitarapajan pojilta, he tietävät hyvin tällaiset jutut.

  19. Moi, Ajelin viime kesänä Ruotsissa ja pysähdyin lounaalle kaupunkiin nimeltä Älvdalen. Ihmeyttelin, mistä lounaspaikkani oli saanut nimensä ”Hotel Hagström”. Kitaroita oli Pitkin seiniä ja kysyinkin sitten asiasta ja sain tietää, että kitaratehdäs sijaitsi lähikorttelissa, jossa nyt oli ICA:n myymälä.
    Ostin T-paidan ja tehtaan historiasta kertovan kirjan.
    Ruotsista löytyy saitti, joka on pyhitetty vintage Hagströmmeille:
    http://www.hagstrom-vintage-guitars.se/productssimple1.html
    Siellä on myös kitaroita myynnissä.
    kämppäkaverilla oli aikoinaan Hagström Super Swede, joka oli tehtaan jalostunein muoto aiheesta.

  20. Kiitos Veikko Ruohoselle tiedoista. Ihan samanlaista
    en sieltä löytänyt . Niinkuin sanoin se muistuttaa Kent-
    mallia , mutta on punainen ja siinä on pari namikkaa enemmän.
    En ole ehtinyt tätä ”skebaa” vielä myydä. Täytyy katsoa
    keväämmällä. Hyvää talven jatkoa Kelalle ja muille.

  21. Olen kokeillut Ruokangasta pari kertaa. Ehdottomasti laatukitaroita, saavat suositukseni. Itselleni niistä ei kuitenkaan ole tullut sellaista fiilistä, että tällainen olisi pakko saada. Tällä ei ole mitään tekemistä kitaran hyvyyden kanssa. Esim. Les Paulia en ole koskaan halunnut: ne eivät vain puhuttele minua.

  22. Minulla olisi pari suht mageeta bassokitaraa, jotka on ostettu reilut pari vuotta sitten Kitarapajan kautta. Ne ovat käytännössä uusia, niitä on säilytetty mukana tulleissa kovissa laukuissa (valmistajan omat laukut). Kyseessä ovat:

    Fender Custom Shop La Cabronita Boracho Bass Limited Edition (numeroitu). Skaala 34″, musta, valkoinen plektrasuoja, kaula puunvärinen, Fenderin pajalla ”valmiiksi vanhennettu”, nitrolakka, TV Jones Thunderblade Pickup, hienoa työtä, simppeli, raju basso, erilainen. Mukana kova laukku, hihna, kaikki paperit, aitoustodistus ja kuitit + johto. Ks. http://m.youtube.com/watch?v=SXWN5tKI_mA

    Gretsch G6199 Billy-Bo Jupiter Thunderbird Bass (suunnittelussa mukana Billy Gibbons ja Bo Diddley, siitä nimi). Skaala 30,3″, väri punainen, musta plektrasuoja, otelauta tummanruskea, kaula takaa musta, TV Jones Thundertron Pickups, Gotoh tuners, mukana kova laukku, johto, hihna, kuitit ja paperit. Hieno, jännä muoto. Ks. http://www.gretschguitars.com/products/basses/billy-bo/g6199-billy-bo-jupiter-thunderbird-bass-rosewood-fretboard-firebird-red-g-cutout-tailpiece/

    En minä näitä hengenhädässä ole myymässä. Ei vain tule soitettua, ei töiltä ehdi eikä oikein osaakaan. Satuin vain näkemään tältä sivustolta, että sinulla on hienoja kitaroita ja bassojakin ja ajattelin kysyä, kolahtaako näistä kumpikaan ja onko tarvetta/halua.

    Hyvää joulunaikaa!

  23. Olisi nurkissa Teräskielinen Levin vuodelta 1914 , jos kiinnostaa., esim slide käytössä ehdoton. Kuvia lähetän jos pyydetään.

  24. Selvitä vähän 12-kielisen basson sointia ja niiden oktaavikielten arvoitusta. Siinä mielessä että voiko sitä soittaa sekä ilman oktaaveja että niiden kanssa? Cheap Trickin Tom Petersson saa joissakin livebiiseissä (esim. Need Your Love) aikaan hillitöntä harmonista jyrinää, melkein kuin sointuja, mutta joissakin kohdissa vehje kuulostaa ihan tavalliselta bassolta.

  25. Periaatteessa pelkkien bassokielien soittaminen on mahdollista, mutta käytännössä todella vaikeaa. Kielet ovat niin lähellä toisiaan, että ainakin toinen oktaavikielistä lähtee soimaan pienestäkin hipaisusta. Jos soittaa erittäin varovasti, niin oktaavikielet saa kyllä skipattua — muutenhan soitin olisi mahdoton virittää — mutta soittaminen menee silloin sellaiseksi tarkkuushiplailuksi, ettei siinä ole juuri järkeä.

    12-kielisiä bassoja on olemassa erilaisilla asetuksilla sen suhteen, missä järjestyksessä basso- ja oktaavikielet ovat: ovatko oktaavikielet siis bassokielen ylä- vai alapuolella. Omassa bassossani oktaavikielet ovat bassokielten yläpuolella. Oheisessa videossa (josta saa aika hyvän käsityksen 12-kielisen soundista) kielten järjestys on puolestaan päinvastainen:
    https://www.youtube.com/watch?v=i3rViCu_6WE

  26. Anssi!
    Kun esittelit kitaroistasi Customsoundsin videolla olin ihan monttu auki!
    Se oli niin hyvää kamaa mitä soitit.
    Kitaristin taitosi ovat kuin Jimmie Vaughanilla; kaikkea ei tarvitse esitellä joka ilta.

  27. Hieno on kokoelma!! Itse hieman keskivertoa kovakätisempänä soittajana ihastelin lausetta ”Tuolloin ainoasta Martinistani katkeili rajun soittotyylini seurauksena alvariinsa kieliä…”.
    Minkähän paksuisia kieliä on käytössä, ei varmaa ihan ole 42-9 käytössä 😀

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.