Järvenpäässä kuin viimeistä kertaa 8.8.2014

”Kun kitara soi, ei itkeä saa…” laulavat Eput radiossa aamulla. Nyt ei todellakaan itketä, kun on helteinen festarikeikka illalla Järvenpään torin StreetFesteilla. Hymyilyttää, vaikka se onkin Anssin kesäkiertueen viimeinen.

Hellettä on riittänyt heinäkuisesta Degerbyn keikasta saakka. Onneksi juna on sentään ilmastoitu. Ja kun istun Järvenpään kävelykadun penkille vettä hörppimään, kadun päästä kantautuva musiikki saa tunnistettavan muodon: ”valkoisia tulppaaneja aion tänään tuoda sinulle, sillä sinä olet syy, joka saa minut heräämään ja lähtemään…” Hop, eteenpäin!

Teltta varjostaa auringolta, mutta siellä ei tuule yhtään. Lavan eteen on kerääntynyt joukko muitakin tuttuja naamoja. Varustaudun puolella tuopilla jäitä ja vesipullolla ja sitten bändi kipuaakin jo lavalle.

Aamu, Milla, Puistossa, Miten sydämet toimii, Levoton tyttö… ja sitten keikka lähtee todella lentoon kitarabattlessa. Pokaaliläjää ei näy missään, nyt revitellään vain täydellä ilolla. Kitaristien tuulettimet puhaltavat. Yleisö räjähtää.

Loppukeikka on silkkaa juhlaa. Karhun elämän yhteislaulua, 1972:n hurmosta, Maitohapot jytisevät uudella Fenderillä tanakasti. Anssi rehkii kuin heinäntekijä, hymyssä suin. Minullakin kestohymy.

Nummela enteilee keikan loppua. Anssi avaa sanaisen arkkunsa ja ylistää, miten hienoa on ollut saada kiertää Suomen kesässä soittamassa musiikkia parhaiden kavereiden kanssa. Alkaa tulla haikea fiilis. Eturivissä köhitään kurkkua auki täysillä vedetyn yhteiskarjumissuorituksen jälkeen.

Mikan faijan BMW, festarikeikkojen päätösbiisi, kuulostaa todella hyvältä. Luulisi, että soolouran ensimmäinen hitti olisi jo kulunut keikkaraakki, kun sitä on soitettu 14 vuotta. Kaikkea muuta. Bemari on iskussa, jyrää maantietä vasta kiillotettuna ja bändi painaa kaasua niin, että koko kesän maisemat vilisevät silmien ohi.

Ennen viimeistä säkeistöä Gretsch laulaa haikeankauniin soolon, jonka jälkeen Anssi heittää kysymyksensä: ”Onks Järvenpäässä tänään kaikki kohdallaan?” ja yleisö vastaa kiljahtelemalla. Anssi jatkaa, että meidän ilta on nyt päättymässä, ei voi mitään. Hän haluaa vielä korostaa, miten siistiä tämä on. ”Miten mun sydäntä lämmittää nähdä tämmönen hymyilevien kasvojen niitty mun edessä. Tää merkitsee mulle oikeesti tosi paljon.” ”Tätä biisiä on yks säkeistö jäljellä, tätä keikkaa on yks säkeistö jäljellä. Otetaan siitä kaikki irti.” Ei auta vaikka kitara soi, nyt tulee hymyn sekaan kyyneliä. ”Kaikki vanhat metsät kierrettiin…”

Viimeisen kitarasoinnun sammuttua yleisö aplodeeraa bändille ja Anssi aplodeeraa yleisölle. Sitten hän pomppaa punaisine Gretscheineen bassolaatikoiden päälle ja kättelee eturivin niin pitkälle kuin yltää. Käsi on hiestä kostea. Lavalla hän ottaa kitaran kaulastaan ja bändi seuraa lähtömerkkiä. Se on siinä. Anssi puhaltaa hymyillen vielä koko yleisölle lentosuukon. Katsomo hurraa.

Ja hurraa riittävästi, sillä Anssi palaa pian ja ilmoittaa, että jos ollaan oikein nopeita, on kuulemma aikaa vielä yhdelle biisille. Sehän passaa! Bändin aloitellessa introa Anssi kertoo, ettei ole nauttinut esiintymisestä tai artistina olemisesta ikinä niin paljon kuin tällä hetkellä. Yleisö hurraa. ”Ja sillä on myöskin jotain tekemistä teidän kanssa! Me yritetään syöttää täältä lavalta energiaa teille päin ja kaikki tulee takaisin, tai jotenkin niin se menee. Nää menneet kaksi vuotta on olleet parasta aikaa mun uralla. Tää on parasta aikaa, tää on parasta aikaa! Voi tapahtua mitä vaan! Kaikki on mahdollista!”

Sitten saadaan lisää ilonpitoa. Anssi pomppii, Antti tanssahtelee ja Tuomas tekee piruetteja. Saara ja Ville katoavat kirkkaiden valojen loisteeseen. ”Tää on parasta aaaaa… mulla menee tukka suuhun… iikaaa!!!” Ja sitten rämähtää se keikan viimeinen sointu. Juontaja ylistää, että soitto meni hienosti yli suunnitellun tunnin mitan, koska vastavuoroisuus yleisön ja bändin välillä toimi.

Ihmiset haihtuvat etsimään nesteytystä ja paitapisteeltä löytyy Antti, joka vetelee sujuvasti AK-puumerkkejä kaikille halukkaille. Tulee sellainen kutina, että tässä on nyt jotain kummaa – Anssi mainosti paitapistettä, muttei sitä, että tulee itse sinne tavattavaksi, ja Antti on epätavallisen innokas signeeraamaan. Tiedustelen asiaa ja Antti valistaa, että Anssi on lähdössä taksilla toiselle keikalle. Tuomaksellakin on vielä toinen rasti tänään. Kiiruhdamme bäkkärin laidalle huhuilemaan. Iloksemme levylaulaja patsastelee edelleen alueella ja vastaa kailotukseemme. Hän hymyilee, signeeraa ja poseeraa, me kiittelemme. Tussi lentää kädestä käteen ja muihinkin ruumiinosiin. Pohje on ehkä maailman järjettömin paikka nimikirjoitukselle.

Kun kaikki bändin jäsenet ovat menneet, vedämme hetken henkeä ruokapöydän ääressä ja kertaamme keikan satoa. Ilta jatkuu Kotiteollisuuden raskaasti murisevilla kitaroilla, kiroilulla höystetyillä kuivakoilla spiikeillä ja paljaalla miespinnalla. Hämärän laskeuduttua teltan täydeltä väkeä keinahtelee upeasti valaistun Jenni Vartiaisen tahdissa. Kunnia näillekin artisteille, mutta minusta tuntuu, että ne jäivät tosi kauas siitä intensiteetistä, jolla Anssi Kela band räjäytti potin.

Facebookista löytyy Anssin kuittaus: Ihana ilta. Taidan rakastaa elämää.