Keiden harteilla seison?

YLE Teeman mainion Rock-Suomi -sarjan sanoittajista kertova jakso pisti pohtimaan. Ohjelmassa esitettiin teoria, jonka mukaan suomalaiset tekstittäjät olisivat karkeasti jaettavissa kahteen ryhmään.

Ensimmäinen koulukunta ponnistaa Reino Helismaan ja Junnu Vainion traditiosta, Juice Leskinen kirkkaimpana Pohjantähtenä. Tähän perinteeseen kuuluu olennaisesti sanoituksen muodollinen pätevyys: riimit ovat kohdallaan ja tekstin kuljetus systemaattista.

Jälkimmäinen ryhmä puolestaan haarautui 70-luvun alussa Pekka Strengin, Hectorin ja Dave Lindholmin alkaessa kirjoittaa tajunnanvirtaisempaa, enemmän puhuttuun kieleen nojaavaa lyriikkaa.

Minä tietysti aloin miettiä kumpaan porukkaan itse kuulun. Jos tällainen kahtiajako on pakko suorittaa, niin luulisin minut viskattavan tuohon jälkimmäiseen ryhmään. Minulla on ollut tapana kirjoittaa sisällön ehdoilla, välillä aivan tietoisestikin muotoseikoille kintaalla viitaten. Nokkela riimittely ei ole koskaan ollut minun juttuni, olen tuotannossani keskittynyt suoraviivaisempaan kerrontaan.

Joten ehkä tässä sitten paarustellaan Dave Lindholmin jalanjäljissä? Koen kuitenkin ongelmalliseksi sen, etten ole koskaan kuunnellut Davea – enkä ketään muutakaan noista tiennäyttäjistä. Helismaa? Meksikon pikajuna taitaa olla hänen sanoituksensa, sen tiedän, mutta suunnilleen siihen se sitten jääkin. Junnu Vainion tuotanto on niin ikään melkoisen harmaata vyöhykettä. Juicen kappaleita tiedän tietysti useampia, yhtään hänen levyään en kuitenkaan omista enkä ole niitä muutenkaan kuunnellut. Pekka Strengillä tiedän olevan Sisältäni portin löysin -nimisen kappaleen, mutten usko kuulleeni sitä koskaan. Hectoriin pätevät samat sanat kuin Juiceen. Dave Lindholmilta tulee mieleen ainoastaan Annan kitaran laulaa vaan -kappale, joka soi jatkuvasti radiossa suorittaessani siviilipalvelusta Vihdin kunnan nuorisotoimistossa. Legendaarisen Pieni ja hento ote -biisin tunnen vain nimeltä.

Hävettää. Tunnen olevani täydellinen moukka – miten kehtaan edes kutsua itseäni lauluntekijäksi, kun minulla ei ole alkeellisintakaan käsitystä ammattikuntani historiasta ja edelläni kulkeneiden mestareiden töistä? Tekstittämiseni onkin varmasti ollut sitä kuuluisaa perse edellä puuhun menemistä.

Voihan tällaisen perspektiivin puutteen tietysti yrittää nähdä voimavarana: ehkä olen ollut jonkinlainen suomirokin pieni yksinäinen, joka on jääräpäisesti tampannut umpihankeen omaa polkuaan huomaamatta vierellään kulkevaa, nelikaistaista motaria.

Mutta en oikein niele tuotakaan näkemystä. Jokaisellahan on jonkinlaiset juuret, me kaikki seisomme jonkun harteilla. Mistä minun sanani tulevat? Jos en kerran ole kuunnellut virallisen historiankirjoituksen kanonisoimia suurmiehiä, niin keitä sitten? Nyt on oikein käveltävä levyhyllylle katsomaan.

Koska minäkin operoin äidinkielellä, niin rajataan tämä katselmus nyt ainoastaan suomen kieltä käyttäviin lauluntekijöihin.

Ensimmäisenä on tietysti pakko mainita Pro Fide; gospelbändi, jossa isäni soitti. Heidän levyjään kuuntelin lapsena lähes tauotta, sieltä on väkisinkin imeytynyt vaikutteita myös omaan tekemiseen. Tosin kun asiaa nyt miettii, niin oma isäni taisi tekstittäjänä kuulua siihen ensimmäiseen koulukuntaan, Helismaan perillisiin. Siinä mielessä tämä omena ei ole pudonnut puun viereen.

Isäni jälkeen seuraava isommin kolahtanut tekstittäjä oli Pauli Hanhiniemi. Kolmannen Naisen Hyvää ja kaunista sekä Elämän tarkoitus -levyt olivat aikanaan ahkerassa käytössä, niiden jälkeistä tuotantoa en tunne. Arvelisin kuitenkin, että omissa teksteissäni näkyvä arkirealismi on osaltaan Hanhiniemen vika.

Samoihin aikoihin piippauksen minun tutkallani päästi myös J. Karjalainen. Kuuntelin paljon levyjä Päiväkirja, Tähtilampun alla, Villejä lupiineja sekä Laura Häkkisen silmät. Noiden albumien ulkopuolinen Karjalainen on kuitenkin selvästi heikommin hallussa. Uskoisin silti, että omista biiseistäni on löydettävissä tiettyjä Karjalais-vaikutteita. Ehkä.

Ja keitäs muita… Jaa, ne olivatkin sitten siinä. Kotimaisista tekijöistä minuun ovat siis vaikuttaneet Pro Fide, Kolmas Nainen ja J. Karjalainen. Tynkyydessään jotenkin apean näköinen lista.

Pakkohan tähän on repäistä muitakin nimiä. Uudella vuosituhannella olen pitänyt kyllä kovastikin Samuli Putron teksteistä, hänen musiikkinsa varsinainen kuunteleminen on kuitenkin jäänyt vähemmälle. Pistin silti viimeksi merkille Putron soololevyn nimikappaleen (Elämä on juhla), jota pidän mestariteoksena. Arvostan.

Tuomari Nurmiota kuuntelin ensimmäistä kertaa vasta pari vuotta sitten ostettuani kokoelmalevyn. Kovaa kamaa, nostan hattua.

Mikko Kuustonen vaikutti myös aikanaan Pro Fidessa, hänen myöhempiäkin vaiheitaan on tullut seurattua. Muutaman vuoden takainen Hietaniemi -albumi on erinomainen, aliarvostettu levy.

Ai niin, Anni Sinnemäkikin tulee mainita. Hienoja tekstejä. Myös kuulemistani Maija Vilkkumaan ja Paula Vesalan lyriikoista olen pitänyt.

Kauko Röyhkä kiinnostaisi, hänen biiseihinsä on ollut tarkoitus tutustua jo useamman vuoden ajan, mutten ole saanut aikaiseksi. Gösta Sundqvist on myös ymmärtääkseni laatinut kelpo lyriikkaa, hänenkään työtään en tunne.

Rock-Suomessa esitettiin, että suomalaisen lyriikan evoluutiossa viestikapula olisi siirtynyt räppäreiden käsiin. Luultavasti tämä pitääkin paikkansa. Ohjelmassa haastatellun Asan tuotantoa en tunne (vaikka olenkin soittanut hänen levyllään), mutta ostin hiljattain Palefacen Helsinki – Shangri-La -levyn. Se onkin ihan kevyesti inspiroivinta sanataidetta, jota olen kuullut pitkään aikaan: on sytyttävää kuunnella tekstiä, joka on selvästi syntynyt sanomisen ja sydämen purkamisen tarpeesta. Siitä innostuessa on myös tullut mieleen, että suomalaisessa lyriikassa otetaan nykyisin melko vähän kantaa yhtään mihinkään. Miksiköhän?

Kommentit

  1. Oma vikasi Anssi kun et ole noita muutamia mainitsemiasi vanhan liiton miehiä kuunnellut. Olisi mielestäni kannattanut. Hectorin ensi viikon Savoyn kaksi keikkaakin ovat loppuunmyydyt joten et pääse sinnekään. Minä sentään sain hajapaikat.

    Mitä tulee riimittelyyn niin toivon kyllä kuulevani taas Hannikaisen baarinkin: ”joku vieressäni rykäs, sitten hillitysti ykäs tämä kentelmanni tuhkikseen. Jo tuli Hannikainenkin, elegantein askelin ja se herrasmies sai porttarin, tosin vuorokaudeks vaan mutta kuitenkin…”

  2. Niin kyllähän meillä jokaisella on esikuvamme ainakin alitajunnassamme. En kuitenkaan näe Kelan musiikkia huonompana, vaikka hän ei sanojensa mukaan ole perehtynyt yllä mainittuihin artisteihin. Ylipäätään mun mielestä on vähän tyhmää ”väkisin” kuunnella musaa. Kyllä sen pitää olla melko spontaania, jotta siitä jotain tarttuukin. Ainakin näin aikuisena. Ehkä lapsena kuultu musiikki vaikuttaa myös ”pakkokuuntelun” kautta.

    Ja mitä kantaa ottamiseen tulee niin se on nykyisin hyvin arveluttavaa. Se on enemmän sitä 60-luvun henkeä mitä itse tosin arvostan aika paljon. Ehkä kantaa ottava musiikki ei myy enää nykyään? Myös nykyajan politiikan siirtyminen oikeistolaisempaan suuntaan mielestäni vaikuttaa tuohon ilmapiiriin. Jos ottaa liikaa kantaa kritisoivaan sävyyn, leimataan ”kommunistiksi” 🙂
    Inhimilliset arvot ovat nykyään melko vanhentuneita, siltä ainakin tuntuu ajoittain – valitettavasti.

  3. Minäkin nyt tässä mietin, että miksiköhän en ole koskaan kuunnellut mainittuja kotimaisia tekijöitä? Ei se ole ollut mitenkään tietoinen päätös, ei varmaankaan ole vain kriittisissä vaiheissa kiinnostanut riittävästi. Syyt ovat tietysti myös musiikillisia: perinteinen suomirock ei ole koskaan pahemmin vedonnut minuun (kirjoituksessa mainitsemiani poikkeuksia lukuunottamatta). Niinpä tekstitkin ovat jääneet kuulematta.

    Opiskelija’86:n mainitsema lapsuuden musiikillinen maisema vaikuttaa tähän myös suuresti: omassa lapsuudenkodissani ei kuunneltu lainkaan suomirokkia tai iskelmämusiikkia (siinä on muuten genre, johon minulla ei ole minkäänlaista otetta). Teini-iässä myöskään kaveripiirissä ei kuunneltu suomenkielistä musiikkia. Vaikeaahan noita juttuja on löytää jos niitä ei missään kuule.

  4. Kannattaa myös joskus kuunnella Froikkarien Pekka Myllykosken sanoituksia,oikein tosi hei.

  5. Omien vaikutteiden listaaminen on melkein yhtä tarpeetonta kuin oman musan kiinnittäminen johonkin genreen. Miksi? Luokittelu ja määrittely ehkä auttaa meitä pieniä ihmisiä selkeäyttämään tai ymmärtämään (musiikki)maailman sekalaisuutta tai monimuotoisuutta, vaikka huonosti se toimii siinäkin suhteessa.

    Vaikka omista esikuvistaan tai vaikutteistaan osan pystyisikin erittelemään, nimeämään tai muistamaan, jää varmasti paljon merkittäviä tapahtumia, tuntoja, biisejä ja artisteja unohduksiin siinä vaiheessa kun listaa laaditaan.

  6. Itseäni sinänsä erinomaisessa Suomi Rock -sarjassa jäi kovasti kaivelemaan tuon mainitun jakson kahtiajako. Jopa siinä määrin, ettei sanottava ole vieläkään oikein tullut ulos.

    Ymmärrän, että oikaisuja pitää tuon tyyppisessä sarjasssa tehdä väkisinkin. Silti useat sarjassakin esitellyt tekijät (Nurmio, Alanko) ja vielä useampi jota ei esitelty liikkuvat sekä riimin etä vapaamman ilmaisun maastossa.

    Kuten sanottu kokonaisuutena sarja on ollut mainio pienistä oikaisuista huolimatta. Jos on mennyt tähän asti ohi, suositellaan vakaasti.

  7. Tähän mainittakoon että Kela on toiminut itselläni vaikuttajana omien tekstieni luontiin. Näin se pyörä pyörii.

    Muutenkin tän keskustelun vois kääntää siihe että miksi peruskoulus ollessa vielä kaikki jaettiin ryhmiin sen mukaan mitä musiikkia kuunteli. Ja jos ei kuunnellu örinää laskettiin tyyppi ryhmään kuulumattomaksi jne. Itse ainakin koin tälläistä syrjintää aivan liikaa kun itse olin innostunut Eurodancesta noihin aikoihin.. ja olen myös edelleenkin, mutta musamaku on siitä laajentunu huomattavasti.

    Itsellä ei oo koskaa käyny sitä että oisin lakannu kuuntelemasta jotain mitä oon pienempänä kuunnellut. Ei oo vaa tullu valittua artistia kavereiden perusteella kuten moni muu teki. Heh

  8. Ka mäne kirjastoon ja lainaan levyt. En mä uskoe ttä ne enää sun kirjoitustyyliin vaikuttaa kovin paljoa. Ei mene paketti sekasin,
    mut sieltä voi löytyä hyvää jytänderiä diggailtavaks muuten vaan.

  9. Moooooooooooo

    Voitko Anssi tehdä 10 minsan komppausvideon akustisella?

    Oli eilen tosi hyvän näköistä meininkiä, tahtoo oppia..

  10. Hei Anssi! Ootsä se jätkä joka oli keikalla internetissä?

  11. Tämä aihe on myös hyvä esimerkki siitä, miten ”jokainen on oman onnensa seppä” on huono sanonta. Kyllähän kaikki tapahtumat, sattumukset ja ympärillä olevat ihmiset vaikuttavat sekä hyvässä että pahassa omaan henkiseen kehitykseen ja mielipiteisiin. Ehkä vaikutus on lapsena/nuorena voimakkaampaa kuin aikuisena. Itsestäni on olemassa video, jossa laulan 5-vuotiaana Kolmannen Naisen biisejä sohvalla seisten. Että varmaan se on osasyynä siihen miksi pidän Hanhiniemen tuotannosta laajemmaltikin.

    Nykyään on myös helpompi löytää uusia tyylisuuntia sähköisen musiikin ja tekniikan kautta, esim. spotify/facebook.
    Esimerkkinä vielä mainitsisin ensimmäisen tutustumisen Coldplay -nimiseen yhtyeeseen. Tämä tapahtui joskus lukion musiikinkurssilla, jossa soitettiin konsertissa The Scientist niminen biisi. Laulajan todella vahva tulkinta aiheutti sen, että tiedän kyseisen bändin ja pidän siitä nykyään melko paljon. Silloin tuli hieman syyllinen olo ettei ollut kuullut kyseisen bändin biisejä koskaan ennen! Ei tosin ollut silloin vielä Spotify -palveluakaan 🙂

    Olen myös huomannut, että ihmiset jotka eivät aktiivisesti harrasta musiikkia itse esim. soita yms., ovat yleensä melko ”laiskoja” löytämään uutta musiikkia (”toyota+tuulipuku” tyypit). Lähinnä he tarttuvat siihen mitä sattuvat radiosta tai ystävien luona kuulemaan ja ehkä joskus ostavat jonkun levyn. Itse yritän pitää aina korvat auki joka paikassa 🙂 En tiedä onko kukaan muu huomannut samaa.
    Tosin en vielä tiedä kuulunko itsekin tuohon toyota+tuulipuku kansa stereotypia luokkaan. Ehkä muusikko ystäväni pitävät huolta, että löydän uusiakin tuulia aina silloin tällöin 🙂

    Kiitokset Anssille vielä mahtavasta illasta!

  12. Mielestäni Anssin tyyli sanoittaa on erinomaisen toimivaa. Elokuvan esittäminen kolmen minuutin biisissä ei onnistu monelta, mutta siinä duunissa Anssi on taitava. Tuskinpa suuremmin esikuvia tarvitaan jos homma pelaa. Kuten moni muukin, minäkin suosittelen esim. Hectorin kuuntelemista, mutta ei siksi, että Anssin tarvitsisi hakea oppeja. Minun mielestä sanoitukset toimivat ilmankin ja Hector vaan on hyvä, jos kohta on tehnyt jossain määrin huonoakin tavaraa.

  13. Hei, vaan! Olen urpo ja väärässä, mutta muusikon kannattaisi kiinnittää huomiota vielä enemmän sanoitukseen. Mielipiteeni saa teilata vapaasti, ja kivaakinhan se on, joten siitä vaan. Mutta.

  14. olin lukiossa. musiikkitunnilla. istuin siohvalla. sitt ekuunneltii kelaa. ja mietittii kumpio tärkeempi sanat vai melodia. joku sano sanat joku melodia. ja joku kyrpä sano että molemmat tietty. no ite sanoin melodia.

    totuus: melodia + sanojen rytmitys: ei niinkäään shishältö. mutta jos sisältö on kunnoossa nii sit se o klassikko.

  15. Tuo Rock-Suomi sattui tulemaan eilisiltana uusintana telkkarista ja tuli sitten katsottua sekin. Täytyy kyllä sanoa, että samoihin aikoihin SuomiTV:ltä tullut Bruce-dokkari oli monin verroin kiinnostavampi, parempi ja inspiroivampi.

    Minusta Suomi on kerta kaikkiaan liian pieni maa, että täällä voitaisiin sanoittajia alkaa jakamaan(!) kahteen eri koulukuntaan. Tuo ohjelmassa tehty jako oli todella keinotekoinen ja ennen kaikkea täysin turha, paitsi ehkä sellaisen mielestä, jonka on pakko lokeroida maailmansa kaaosta ymmärtääkseen siitä jotain. Lisäksi tuo sanoitusjakso (joita sarjassa on olettavasti vain yksi, muita jaksoja en ole nähnyt) oli varsin pintapuolinen raapaisu Suomen sanoittajiin, ilmeisesti siihen oli valittu joukko sellaisia kommentaattoreita, jotka kutsuvat sanoituksia ”lyriikoiksi”. (J. Karjalaisesta minulla ei ole mitään pahaa sanottavaa ja Ismolla on kaikki oikeus tehdä mitä ikinä tahtoo.)

    Ohjelmassa ei mitenkään otettu huomioon sitä, että monen sanoittajan tyyli on sukua ulkomaisille tekijöille. Silkkaa naurettavuutta ja nurkkakuntaisuutta kuvitella, että sanojen käyttötapa on kielestä kiinni. Eiköhän se Anssinkin umpihankeen tamppaama polku ole alun perin Brucen, Neilin ja kumppaneiden sekä heidän esikuviensa viitoittama. Lisää täällä: https://www.anssikela.com/arkisto/historia/sylttytehdas/

  16. Moroooo

    Anssi, tee uusi lookki! uusi imago!

    uusi status: sinkku,levy myy paremmi ku et oo varattu
    viina ja tupakka: katu-uskottavuus lisääntyy
    seksi ja pano: sanoitukset ainoastaan näistä aiheista
    seksivideo nettii bändärin kaa: biiig rispect

    tässä taannoin iltalöehdessä tai -sanomissa oli että miksi antti tuisku o suosittu: sen takia ku ei tiedetä onko se homo vaiko ei.

  17. @Anssi:
    Yksi syy voisi olla, että kantaa on helpointa ottaa ajankohtaisiin aiheisiin ja monella on hinku tehdä ajatonta musaa?

    Toisaalta myös radiot ovat syypäitä, sillä kun jokainen uusi biisi on riski: http://yle.fi/uutiset/viihde/2010/12/radioiden_soittolistat_pelaavat_varman_paalle_2208882.html niin varman päälle pelaava lauluntekijä pyrkii tietysti tekemään (ja/tai tuottaja tuottamaan) sellaista, joka mahdollisimman vähän eroaa muusta, jo valmiiksi radiossa soivasta materiaalista. Radiot vastaavasti pyrkivät välttämään lauluja jotka saavat korvat (tai karvat) pystyyn.

Roskapostin vuoksi vanhoista artikkeleista on kommentointi suljettu automaattisesti.