Keikkarapsa: Tavastialla on kaikki kohdallaan

Anssi Kela + bändi la 23.5.2015 Tavastia-klubi, Helsinki (virallnen levynjulkaisukeikka)

Tavastia-klubilla keikan alkua odotellessa kerkesi pohtia porukalla, onko mitään järkeä nähdä back-to-back-keikkoja eli kahta saman artistin keikkaa peräkkäisinä iltoina. On tietysti artisteja, joilla settilista vaihtuu reilustikin illasta toiseen, mutta nyt oli varoitettu ennalta että muutoksia ei juuri ole tiedossa, ei ehkä yhtään. Mutta tänä iltana ollaan sentään Tavastialla, tänne tullaan keikalle joka tapauksessa ihan vain koska tämä on niin hyvä mesta ja paikan henki tuntuu usein vaikuttavan esiintyjiinkin. Lavakin on niin korkea että nyt saa kyynärpäät lavalle, Järvenpäässä se olisi vaatinut jo melkoista selän taivuttelua koska lava ylsi vain puoleen reiteen. Heti tulee niin hyvä keikkafiilis kunnollisen lavan reunaan nojailusta!

Bändi kerääntyy Villen johdolla lavalle hieman kahdeksan jälkeen ja sitten täysin odotetusti käynnistyy Tanssilattialla-biisin intro. Tämän jälkeen Anssi singahtaa paikalle ilman kitaraa kuten eilenkin mutta se nahkatakki päällä! Kas kas, tänä iltana on näköjään tarkoitus ottaa tosissaan, oikein hyvä! Montako biisiä mies mahtaa jaksaa heilua takissaan ennen kuin lämpöhalvaus iskee, koska täällä on aika lämmin? Okei, takki oli vain eturivien tyttöjen lämmittelyä varten ja jo ekan biisin jälkeen takki vaihtuu kitaraan.

Settilista menee tosiaan tasan samalla tavalla kuin edellisenä iltanakin, mutta yllättäen se ei tunnu lainkaan tylsältä. Eihän näitä ole tullut kuultua bändin voimin kuin joskus viime vuonna, ja nämä uudet biisit vasta yhteen kertaan ikinä. Sitäpaitsi tämä keikka svengaa! Biisit menevät aika lailla yksi yhteen Järvenpään keikan kanssa Karhunelämän Police-vaikutteineen ja 1972:n The Who -muistumineen, mutta koko bändi tai ainakin Anssi on eilistä rennommalla otteella liikkeellä. Tämä on nautinnollisen sujuvaa menoa ilman turhia katkoja, fiilis on korkealla ensi biisistä lähtien ja koko ajan mennään eikä meinata. Välispiikkejä on sopivasti ripoteltuna sekaan, juuri sen verran kuin vauhdikkaalla bändikeikalla sopii ollakin. Pidemmät höpinät sopivat mainiosti soolokeikoille, mutta nyt musiikin on oltava pääosassa. Pitkätukkien tuulikoneet ja klassiset miehekkäät kitarasankariposeeraukset (eturivin tytöt kirkuu) ovat niin kliseisiä, mutta myös niin tähän konseptiin sopivia. Hei, tämähän on to-del-la hyvä keikka!

Yleisö on myös edellisiltaa paremmin mukana. Yhteislaulut ja taputukset kuuluvat nyt kovempaa ja välihuuteluita on moninkertainen määrä. Ja kun Tavastialla ollaan, akustiikka on kunnossa ja siksikin kaikki kuulostaa Blackpoolin iltaa paremmalta. Bändin saundi on nyt täyteläisempi ja tasapainoisempi ja Anssin laulu erottuu paremmin. Päinvastoin kuin viimeksi, nyt tosiaan kuulee ihan kunnolla että Anssin ääni riittää hyvin keikan alusta loppuun asti, niin niissä vaikeampien biisien kiekaisuissa ja falseteissa kuin Nummelan loppukailotuksissa.

No jos nyt jotain voi toivoa, niin Tuomaksen kitara saisi olla miksattu vähän alemmas niissä biiseissä, missä hän soittaa jotain taustariffiä (esim. Viimeinen yö) ja Anssin taas vastaavissa tilanteissa (esim. Maitohapoilla) vähän ylemmäs, mutta tällä kertaa olin lavan laidassa Tuomaksen kohdalla joten se voi johtua siitä. Toisaalta, edellisenä iltana Järvenpäässä sama häiritsi kyllä minua vaikka olin ihan keskellä. Ja taustalaulut voisivat olla vähän kovemmalla, mutta mä nyt olenkin stemmalaulun ja hyvien taustalaulujen suuri ihailija. The Hollies and The Beach Boys, they do it just right.

Ja kun nyt valituslinjalle lähdettiin, niin olihan se keikka turhan lyhyt! Ihan hyvin olis voinu tulla vielä pari ekstrabiisiä Bemarin jälkeen, kun kerran oltiin tällaisessa keikkapaikassa eikä pariin päivään (kai) ole tulossa muita keikkoja, joille ääntä ja energiaa olisi pitänyt säästellä. Kellokaan ei ollut paljon, eikä useimmilla ollut niin kiire Euroviisuja katsomaan. Tätä bändiä olisi mielellään kuunnellut vielä useammankin biisin verran. Mutta näinhän se on aina hyvän keikan jälkeen, eihän sellaisen toivoisi loppuvan.

Se, kun Anssi kiersi viimeisen biisin jälkeen kättelemässä koko eturivin, oli todella mieltälämmittänyt ele. Siitä jäi niin hyvä olo, että vaikka olinkin aikonut vielä vinkua lisäbiisejä, eihän sitä voinut kätellessä muuta kuin hymyillä onnellisena ja kiittää hyvästä keikasta. Kohotamme maljamme tämän keikan kunniaksi! (Ai niin Anssi, kun kohotat vesipullosi yleisölle, odota pari sekuntia että me vähän hitaammalla käyvätkin ehdimme kohottaa omat juomamme. Meidän maljamme nousivat niin Järvenpäässä kuin Tavastialla lukuisina, mutta et tainnut ehtiä huomata!)

Mutta tulevia keikkoja ajatelleen: Pretty plz, can I haz an airplane? Ei sen tarttis olla edes Airbussi, ihan joku vanha DC-ysikin kelpaisi kunhan se olisi suihkukone. Suunnittelimme jo ryhtyvämme epätoivoisiin tekoihin, jos lentokonetta ei ala kuulua settilistaan ennen seuraavaa pääkaupunkiseudun alueen keikkaa (eikun hetkinen, onko sellaista keikkaa edes tiedossa?) Saatamme ainakin tehdä toivekyltin ja jos se ei auta, heittelemme paperilennokkeja keikan aikana niin jo Anssi tuntisi piston sydämessään. Tai silmässään, jos joku heittää huolimattomasti – jaa-a, taitaapa olla parasta vielä miettiä tätä jälkimmäistä tarkemmin.

Settilista

Tanssilattialla
Milla
Miten sydämet toimii
Puistossa
Viimeinen yö
Karhunelämää
Tyhmä kuu
Levoton tyttö
Kaatua kuin puu (osittain), kitarabattle
Piirrä minuun tie
1972
—
Nostalgiaa
Maitohapoilla
Kuolleen miehen kitara
Nummela
—
Mikan faijan BMW