Keikkarapsa: Tää on todella Parasta Aikaa

| Aiheet: Yhteisö | Kirjoittaja:

Anssi Kela + bändi pe 8.4.2016 Laurentius-sali, Lohja

Anssi Kelan huhtikuisesta Parasta aikaa -konserttisalikiertueesta alkoi kuulua huhuja jo loppusyksystä 2015 ja kun liput ilmestyivät myyntiin joulukuun puolivälissä, kävin äkkiä lunastamassa muutaman sellaisen. Alkuvuosi on mennyt näitä keikkoja odotellessa, ja nyt viidenteen keikkaansa edennyt kiertue oli lopultakin riittävän lähellä Kehä Kolmosta että oli aika mennä tsekkaamaan pitävätkö näiltä salikeikoilta tihkuneet ylistävät huhut paikkansa vai ovatko kaikki huhujen levittäjät täysin seonneet.

Olin pitänyt settilistapimentoa ensimmäiseen salikeikkaani asti enkä ollut lukenut täysimittaisia keikkaraportteja koska halusin säästää osan salikeikan tapahtumista yllätyksenä. Olin toki katsonut tukun kuvia ja kavereiden snäppejä sekä lukenut Facebookiin tulvineita kiitoksia keikoista, joten joku käsitys edessäolevasta tietysti oli. (Ja jos sinä, rakas lukija, et ole vielä ollut näillä keikoilla ja haluat yhtä lailla yllättyä, älä lue kovin paljoa tätä pidemmälle. Tässä raportissa ei ole mukana täydellistä biisilistaa, mutta tässä kyllä paljastetaan lukuisia soitettuja kappaleita ja useita erinäisiä keikan tapahtumia. Käy ensin itsekin kokemassa tämä riemu! Kaikkia keikkoja ei vielä ole myyty loppuun.)

Tihkusateinen automatka Lohjalle oli yhtä kikatusta ja keikkatunnelman virittelyä. Auto parkkiin Lohjan ylvästä kivikirkkoa vastapäätä ja sisälle salin aulaan paitamyyntitiskin liepeille hengailemaan, vaihtamaan kuulumisia tuttujen kanssa ja tarkistamaan, mitä kaikkea Maian emännöimässä myyntipöydässä on tyrkyllä. Tuota uutta Kela-teetä tulen ostamaan heti keikan jälkeen, älä vain myy sitä vielä loppuun!

Loppuunmyyty Laurentius-sali täyttyi vähitellen ja keikan alkua odotellessa ehti hyvin katsella mitä kaikkea lavalle on kasattu. Pääosin akustisia soittimia, ja olihan se tosiaan jo tiedossa, että ensimmäinen puoliaika keikasta on akustinen, jälkimmäinen on sitten rokkisetti. Kun kaikki katsomon puolella olivat löytäneet paikkansa, vahvasti Johnny Cash -painotteinen taustanauha vaikeni ja Anssi Kela marssi yksin lavalle Martin-kitaransa kanssa ja ilmoitti, että ensin kuullaan lämmittelynä kaksi soolonumeroa, jotka vaihtuvat joka keikalla. Liikkeelle lähdettiin Karhunelämällä, eli Anssin tuotannon vanhimmalla julkaistulla biisillä. Ja kas, heti aivan erilainen versio kuin ne viime aikoina kuullut yleisönhuudatusversiot. Kaunis, oi kuinka tätä on niin hyvä kuunnella. Eipä tainnut Kelan poika narrata kun kirjoitti, että tutuista biiseistä on nyt ihan uusia sovituksia.

Toista soolobiisiä ennen Anssi viittasi lattialla olevaan hässäkkään ja mainitsi, että luupperin käytön harjoittelu on jäänyt vähän vähemmälle mutta nyt se on mukana, katsotaan mitä saadaan aikaan. Ensin saimme seurata taustabiitin rakentamista kitaraa taputtamalla ja sen kaikukoppaan puhaltamalla ja sitten sen päälle lähtee… siis mikä tämä on, hetkinen… oho, Rouva Ruusunen! Ja noin täyteläinen tausta vain miehen ja kitaran voimin, mihin sitä bändiä oikeastaan tarvitseekaan kun on tuollainen vähän mitättömän näköinen laatikko lattialla?

Eikun tarvitseehan sitä bändiä tietenkin, ja nyt lavalle marssivat Saara, Antti, Ville ja Pauli (Tuomas oli taas jossain telkkarissa). Ei se luupperi sentään ole oikean bändin veroinen, ei sen kanssa voi naureskella ja ihmetellä sekaisin mennyttä settilistaa kesken keikan, kyllä se olisi vähän tylsä kaveri tähän bändiin verrattuna! Eikä se luupperi hallitse tällaista soitinvalikoimaa eikä laula taustoja näin ihanasti, vaikka sen kanssa tekisi mitä.

7-8 biisin mittainen akustinen setti lähti käyntiin kappaleella Miten sydämet toimii? Tämän setin aikana Anssilla oli akustinen kitara (se sama Martin koko ajan), Paulilla oli akkari ja dobro ja Antilla komeaääninen akustinen basso. Ville istui cajon-laatikkorummulla ja tarttui välillä banjoon. Yhdessä biisissä hänellä oli joku vohveliraudalta näyttävä sähköinen rumpujuttu. Saaralla oli koskettimiensa lisäksi mandoliini ja haitari, ja Villeä lukuunottamatta kaikki lauloivat taustoja. Ja kun tarkemmin kuunteli, niin näissä tutuissa biiseissähän oli vahvasti kantrihenkinen ote tällä kertaa! Ai jai, vielä kun olisi Paulin pedal steel mukana, niin tässähän mentäisiin jo todella kaukana normaalista popituksesta. Mutta jo näinkin on niin erilainen ote kuin normaalisti, tämä on jännää! Lavalla on myös mukana Anssin uusi kaunis musta Martin-kitara, mutta siihen ei koskettu koko keikan aikana. Mutta kai sitä pitää vähän kouluttaa, ja näin se saa totutella rauhassa keikkatilanteeseen kun isi ja vanhempi Martin vähän näyttävät mallia.

Koko tämän komean kattauksen selkeänä keskipisteenä on mustapukuinen Anssi. Vaikka katse harhautuu välillä muihin bändin jäseniinkin (etenkin kun Antti rakentaa akustisella bassollaan maagisen mahtavaa, synkkää taustaa Albin Stenmanille – onko ihan normaalia että kesken keikan tuntee vaikeasti pidäteltävää tarvetta rynnätä lavalle basistia halaamaan?), tässä ei kyllä pääse unohtamaan kenen keikalla ollaan. Anssi on niin näkyvä, niin läsnä ja niin lähellä (no mulla oli eturivin paikka). Hän hallitsee koko tilaa, kulkee lavan reunasta reunaan, laulaa meille jokaiselle ja ottaa meidät kaikki mukaansa.

Akustisen setin puolivälissä Anssi ilmoitti, että seuraavassa biisissä ei tarvita kitaraa, mutta koska kitaratelinettä ei tullut mukaan, voisiko joku eturivistä pidellä kitaraa sen ajan? Ja seuraavaksi Anssin arvokas Martin on minun sylissäni! Apua, mä hajoon, enhän mä vaan pudota sitä? Kerkiän tajuta kuinka joku taputtaa sen kaulaa selkäni takaa kun Anssi miettii settilistaa ja toteaa että hänhän tarvitseekin kitaran tässä biisissä, annapa se takaisin ja nyt käynnistyy ihana Piirrä minuun tie.

Parempi näin, en olisi kestänytkään hengissä tämän biisin ja kitaranpitelyn yhdistelmää ja nyt voin vain täysiä keskittyä tähän kauniiseen kappaleeseen. Ainoa tätä pahempi olisi ollut Palava silta – ja kun se yllättäen onkin settilistassa parin biisin päästä, huomaan istuvani taas se kitara sylissäni ja nyt piti jo tosissaan pidätellä kyyneleitä ettei Martinin sileä lakkapinta menisi niistä piloille. Voi taivas, mikä versio tästäkin kappaleesta, miten ihmeessä Anssin ääni kestää tuon kaiken? Ja miten ihanasti Martin minun sylissäni resonoi isäntänsä ääneen reagoidessaan. Iik, mä en kestä, mä en siis ikinä pese käsiä tämän kitaranhalailun jälkeen! (No tottakai pesin. Mutta sallikaa minulle edes hetki tätä onnellista huumaa.)

Ensimmäisen osuuden päätyttyä taustanauha käynnistyi taas ja nyt oli vajaan puolen tunnin mittainen roudaustauko. Kun akustiset soittimet oli keräilty pois, taustanauha vaihtui perin countryhenkisestä Hurriganesiin ja muuhun kunnon rokkiin, ja nyt oli aika antaa keikan rauhallisen alkupuolen pikku hiljaa painua mielen syövereihin ja valmistautua kohtaamaan sähköisempi myräkkä. Korvatulpat valmiiksi esille vaikka konserttisalissa ollaan, jätkät saattaa kohta vähän revitellä.

2080-luvulla, illan ainoa lainakappale, sai avata jälkimmäisen setin ja sen viitoittamalla vauhdikkaalla meiningillä mentiin koko keikan pitkälti toista tuntia ja noin tusinan biisin verran kestänyt loppuosuus. Ja nyt tosiaan mentiin eikä meinattu! Tätä on selvästi ihan oikeasti harjoiteltu, tämä on niin sujuvaa koko ajan. Settilista, soittimien vaihdot, Anssin lavakoreografia ja mukavat pienet välispiikit, tämä on hienoa! Ja ne valot, niitä ei aina ehtinyt edes tajuta kun tuli vain keskityttyä itse musiikkiin. Pitääpä ihan oikeasti tarkistaa kavereiden videoilta miten ne missäkin kohdassa menivät. Nyt vain kerta kaikkiaan tapahtui liikaa jotta valaistukseen olisi ehtinyt kiinnittää sen ansaitsemaa huomiota.

Petri Ruusunen, siis miten arvostankaan sitä että tämä räppihenkinen biisi esitettiin livebändin eikä pelkän aneemisen taustanauhan kanssa. Kitarabattle oli pantu kokonaan uusiksi sitten viime kuuleman, ja mainiosti Pauli sen hanskasi vaikka ei olekaan siinä yhtään niin uhkaavan oloinen kuin raju hevimies Tuomas. Kuolleen miehen kitarassa nähtiin Anssin uusi (?) musta Stratocaster. Illan huippuhetkiä oli Nostalgiaa, josta oli kasvanut oikein täysiverinen stadium anthem. Vapise Bon Jovi, osaa ne muutkin tätä lajia!

Jossain keikan loppupuolella, kai Bemarin aikana, osa porukasta alkoi nousta seisomaan, taputtamaan ja tanssimaan ja järkkärit onneksi antoivat sen tapahtua. Hyvä näin, sillä kaikki pysyivät suunnilleen paikoillaan eikä kukaan pudonnut katsomoa porrasta alempana olevalle lavallekaan. Ja kun edessä seistiin (sori mun takana olijoille), keskelläkin oli pakko alkaa nousta ylös ja vaikka hitaamman Nummelan aikana painettiin vielä perseet takaisin penkkiin, päätösnumerossa tanssittiin taas porukalla. Anssi komensi salivalot päälle ja näinhän sen pitää aina mennäkin. Kyllä konserttisalikeikallakin kuuluu tulla hiki myös katsojille.

Keikan jälkeen salista ulos valuessa oli sopiva hetki pysähtyä turisemaan äänimies Tertun kanssa salin akustiikasta ja kiittämään häntä tasapainoisesta miksauksesta. Harvoin eturivissä kaikki kuuluu noin hyvin (mutta kuulemma jossain salin keskiosissa basso taas oli kuulunut osan aikaa ihan liian kovaa). Salin ulkopuolella kaveriporukalla käytiin läpi keikkaa, suoritettiin salmiakkivissyn koemaistajaiset, ostettiin Kela-teetä, seurattiin normaalia nimmarienhakurumbaa ja vielä lopuksi kiitettiin kauniisti artistia onnistuneesta keikkaelämyksestä.

Uh huh, jo oli keikka! Väliaikoineen melkein kolme tuntia tykitystä ja niin paljon tapahtui koko ajan, että minun hitaat aivoni eivät pystyneet suodattamaan ja tallentamaan siitä kuin pienen osan. Saisiko tämän saman heti uusintana tähän perään? Eikun ei sentään ihan heti, tätä informaation tulvaa pitää ensin sulatella vähän aikaa. Onneksi tästä on jo tiedossa uusinta tai parikin, koska niitä keikkalippuja tuli ostettua enemmän kuin yksi. Oikeastaan on hyvä että lauantainen Turun keikka on jo loppuunmyyty, muuten olisi ollut liian suuri kiusaus kääntää auton nokka saman tien kohti länttä. Nyt valaistu moottoritie sai johdattaa meidät kohti pääkaupunkiseutua ja kotejamme. Hyvää keikkaa niille jotka kokevat tämän saman tänään Logomossa! Nähdään!

Kommentit

  1. ”Anssi on niin näkyvä, niin läsnä ja niin lähellä…”. Kyllä – ja tuo tuonne ulottui ainakin kuutosriville asti suorastaan pakahduttavana. Maagista. Kuten mukana ollut ystäväni totesi: Anssin hento, vähän ujon oloinen hahmo kasvaa lavalla suureksi.

    Totesimme myös, että todellakin tähän keikkakokonaisuuteen on panostettu. Kaikki on tehty huolellisesti, mietitty viimeisen päälle, harjoiteltu hyvin. Silti mistään konemaisuudesta ei todellakaan ole kyse missään kohtaa; tätä tekevät meille juuri tässä ja nyt huikean ammattitaitoisen ihmiset omalla vahvalla persoonallaan. Kunnioitus yleisöä kohtaan välittyy. On ihanaa päästä osalliseksi tällaisesta.

    Kuten, Liisa, sanot, on oikeastaan hyvä, ettei ihan heti seuraavana iltana ole menossa uudelleen kiertueen keikalle. Kokemusta on hienoa fiilistellä ja sulatella hetken aikaa. Vaikkei malttaisi odottaa ensi viikkoa millään. Onneksi tuli ostettua lippu useampaan Parasta aikaa -elämykseen!

    Olihan se mukavaa, että musta Martin oli koulutuksessa – jossain välissä katse aina osui siihen. On se niin kaunis.

    Kuuleekohan tämän kiertueen jälkeen milloinkaan koko bändiä akustisesti? Se oli käsittämättömän hienoa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.