Vanhan BMW:n penkillä

| Aiheet: Yhteisö | Kirjoittaja:

Vielä tätä kirjoittaessani Anssilla on facebook-sivuillaan käynnissä arvonta komean 90 000 tykkääjän kunniaksi. Arvontaan osallistuakseen piti vastata kysymykseen, milloin ja missä on kuullut Anssin musiikkia ensimmäisen kerran. Moni varmaan muistaa ensimmäisen kuuntelun vain suunnilleen, jos ollenkaan, mutta osa meistä epäilemättä muistaa sen myös aivan tarkalleen. Kuten minä. Siksipä päätinkin kirjoittaa tänne hieman fb-vastaustani pitemmän version tuosta kuulemiskerrasta ja siitä, miten minusta oikeastaan tuli Anssin fani.

Elettiin kevättalvea ja kevättä 2001. Kävin silloin lukiota, ja sen kevään aikana eräs kaverini rupesi tihenevään tahtiin puhumaan jostain uudesta tulokkaasta, Anssi Kelasta, jonka biisejä oli alkanut kuulua radiosta yhä useammin. Oli kuulemma ihan kamalaa kuraa tuo Anssi, hirveintä musiikkia mitä aikoihin oli tehty. Minä en oikein voinut kommentoida, koska siihen aikaan kuuntelin radiota todella vähän. Musiikkia kuuntelin kyllä paljon, mutta cd-levyltä, lähinnä brittipoppia kaverini innoittamana, sekä kotimaista suosikkiani Leevi & the Leavingsiä, jonka suomenkielisistä sanoituksista pidin erityisesti. Kenenkään Anssin musiikkia en siis ollut koskaan kuullutkaan (no joo, myönnettäköön tosin, että olin hyvinkin todennäköisesti kuullut Karhun elämän joskus aiemmin, mutta siihen en ollut kiinnittänyt erityistä huomiota), joten tyydyin vain nyökkäilemään kaverini kommenteille.

Pysyin pimennossa koko kevään, kunnes koitti toukokuun loppu. Olimme samaisen kaverini kanssa töissä tallilla, avustamassa eräällä aikuisten leirillä. Oli lounastauko, mekin menimme tilan päärakennukseen, kauniiseen kartanoon, syömään. Siellä keittiössä oli yleensä aina radio päällä, niin nytkin. Kanavaa en muista, mutta sieltä tuli joitain satunnaisia biisejä, joihin en kiinnittänyt mitään erityistä huomiota. Kunnes äkkiä havahduin, kun ilmoille kajahti suomenkielinen kappale, jota en ollut koskaan ennen kuullut. Lauri, jälkeen vuosien/ Soitti kysyäkseen… Minä pysähdyin kuuntelemaan. Sävellys oli sellainen helposti kuunneltava, kiinnostava, mutta varsinaisesti sanoitus oli se, joka minuun iski. Suomalaisesta musiikista olin siis kyllä ennekin pitänyt, tarinat kiehtoivat minua, mutta tässä oli nyt harvinaisen hienosti kerrottu tarina! Biisi oli käsittämättömän hyvä, muistan miettineeni sen aikana, että tämä on ehkä paras biisi minkä olen koskaanikinämilloinkaan kuullut, KUKA tämän oikein esittää?! Mikan faijan BMW:n/ Pyörät pyörii uudelleen… Biisi todella kosketti, olisin heti halunnut kuulla sen uudelleen, mikään biisi ei ollut siihen mennessä tehnyt minuun sellaista vaikutusta, en edelleenkään oikein osaa kuvailla niitä fiiliksiä joita siitä biisitä tuli, se vain oli jotain ennenkokematonta, käsittämätöntä, tajunnan räjäyttävää… Kylmiä väreitä aiheuttavaa. Oikeastaan ihmettelin, miten mikään biisi voi edes vaikuttaa minuun niin.

Biisin loputtua en ehtinyt ajatella vielä yhtään mitään, kun kaverini jo halveksuvaan sävyyn totesi, että niin, tämähän oli nyt sitä anssikelaa, eikö ollutkin paskaa! Minä vain ynähdin, sillä en olisi kyennyt enää saamaan sanaakaan suustani. Minä olin jo jossain kaukana, tiiviisti Bemarin takapenkillä, aivan muissa maailmoissa kuin siellä kartanossa. Mikään ei ollut enää ennallaan, ei enää milloinkaan.

Meni hetki, ennen kuin kuulin Anssia uudelleen, mutta en todellakaan unohtanut kuulemaani biisiä. Aloin kuunnella radiota, ja lehdistäkin tuntui siitä lähtien kummasti löytyvän juttuja ja levyarvosteluja Anssista. Ahmin niitä, ja Bemarin lisäksi kuulin sitten radiosta myös toisen biisin, Puistossa. Se oli tietenkin aivan yhtä hyvä kuin Bemarikin, ja nyt oli jo pakko lähteä levykauppaan ostoksille. Niin näiden kahden biisin perusteella Nummela löysi tiensä minunkin levyhyllyyni. Ja kyllä sitä sitten kuunneltiinkin! Uudelleen ja uudelleen, aamusta iltaan. Onneksi en ollut perheestämme ainoa, joka levystä tykkäsi, vaan siitä tuli nopeasti koko perheen suosikki (okei, jos olen ihan rehellinen, niin äiti taisi olla kyllä se, joka ensimmäisenä ylipäänsä sanoi, että ostetaan se levy…), jota kuunneltiin usein esimerkiksi ruokaillessa (meillä oli cd-soitin ja radio keittiössä, ja aina syödessämme tapana kuunnella musiikkia). Biisit olivat toinen toistaan parempia, olin niistä valtavan innoissani. Nummela oli levy, jossa ei ollut yhtään huonoa biisiä, vaan jokaisen kappaleen jaksoi kuunnella läpi uudelleen ja uudelleen, ja aina niistä löytyi uusia puolia.

Keikoille en kuitenkaan vielä tuolloin mennyt. Ikää olisi kyllä keikoille ollut, mutta ei oikein sellaista kaveria, joka olisi sellaisesta toiminnasta ollut kiinnostunut. Eikä minulle tullut mieleenkään, että yksinkin voisi keikoille lähteä. Minulla tai kavereilla ei vain ollut sellaista keikoilla käymisen kulttuuria, olin siihen mennessä käynyt ainoastaan muutamalla keikalla, nekin enemmän jotain Elämä lapselle -tyylisiä juttuja. Kesäkuussa 2012 olin sitten diggaillut Anssia jo vuoden verran, kun vihdoin pääsin ensimmäiselle keikalleni. Tuo keikka oli Kaisaniemipop, jonne lähdin siskojeni ja äitini kanssa, hekin halusivat nähdä Anssin. Ja kuten arvata saattaa, olin täysin mykistynyt sen keikan mahtavuudesta. Siellä tuli pari sellaistakin biisiä, joita en ollut ennen kuullut, Faijan haamu ja Kaatuneiden muistolle. Olin tietenkin valtavan innoissani niistäkin, Anssin tarinankerrontalinja näytti jatkuvan. Keikka tuli myös suorana radiosta, joten tottakai kotona ollut isäni äänitti sen minulle. Lienee sanomattakin selvää, että tuo tallenne tuli sekin kuunneltua jokseenkin puhki, osasin ulkoa myös Anssin välispiikit ja keikan jälkeen tulleen haastattelun… Tallenne on minulla tallella edelleen, pitäisikin varmaan kuunnella se pitkästä aikaa!

Vaikka tuon keikan ansiosta innostuin Anssista vielä entistäkin enemmän, en kuitenkaan vieläkään ymmärtänyt, että niillä keikoilla voisi käydä muulloikin. Niinpä seuraavan kerran näinkin Anssin livenä vasta 29.8.2003, jolloin Anssi esiintyi Stockmannilla Suuria kuvioita -levyn julkkarikeikalla. Halusin ostaa uuden levyn heti julkaisupäivänä, ja aamulla äiti taisi lukea lehdestä, että Anssi esiintyisi Stockalla myöhemmin samana päivänä. Mietin, että jos opiskelujen jälkeen jaksan, lähden katsomaan sen keikan. Onnekseni jaksoin, sillä tuo keikka oli sitten se, joka keikkailunkin osalta lopullisesti naksautti jotain päässäni vinksalleen. Tajusin, että juuri tätä minä haluan lisää, livemusiikki on se juttu! Kotiuduttuani otin välittömästi selvää, missä Anssilla olisi lähiaikoina keikkoja, sitten piti heti jotkut liputkin ostaa. Ja sitten lisää ja lisää… Sen jälkeen niitä keikkoja onkin sitten nähty aika monia, enkä voisi kuvitellakaan tilannetta, että en enää kävisi keikoilla. Mikään ei saa ihmistä niin hyvälle tuulelle kuin Anssin keikat!

Mikä Anssissa sitten oikeastaan oli niin erikoista? Bemarista alkaen sanoitukset olivat ennen kaikkea se juttu, joka minuun iski. Anssi oli se puuttuva palanen, jota minun levysoittimeni oli aina kaivannut. Sellaista tarinankerrontaa ei ollut liiaksi tajolla, Anssi oli tuoretta, jotenkin uutta ja erilaista. Toki Anssin musiikki muutenkin oli sellaista, että se miellytti juuri minun korviani, se oli sellaista, että sitä jaksoi kuunnella aina vain uudelleen ja uudelleen, siihen ei voinut kyllästyä. Arvostin myös suuresti sitä, miten Anssi oli Nummelalla tehnyt lähes kaiken itse, sanoittamisesta ja säveltämisestä aina eri soittimien soittamiseen ja laulamiseen asti. Lisäksi lehtijuttujen perusteella Anssista sai tosi sympaattisen kuvan, mies mustissaan vaikutti kiinnostavalta ja aidolta persoonalta. Keikkojen jälkeen artistin tavatessani sain myös huomata, että Anssi oli oikeastikin juuri niin aito ja ystävällinen (ja kärsivällinen!) tyyppi, kuin mitä haastattelut antoivat ymmärtää. Keikat sitten muutenkin olivat se lopullinen niitti, jolloin Anssin karisma iski vastaansanomattomasti kasvoille, Anssissa vain oli sitä jotain…

Ja on yhä tänäkin päivänä. Ei kukaan jaksaisi kuunnella 15 vuotta sellaista musiikkia, joka ei oikeasti innostaisi (ja uskokaa pois, näihin vuosiin on mahtunut Anssin musiikkia paljon!). Anssin musiikki on pysynyt kiinnostavana, vaihtelua on ollut, mutta samalla myös sitä pysyvyyttä. Anssin biisit tunnistaa aina Anssin tekemiksi, vaikka tyylilaji olisi mikä, ja se on ehdottomasti hyvä asia. Keikoilla käyminen puolestaan on ihan oma juttunsa, se pitää itse kokea, sitä ei voi selittää! Tiedän vain sen, että kun kerran näkee Anssin livenä, haluaa nähdä myös uudelleen. Karisma, asenne, esiintymistaidot, sitä kaikkea Anssilta löytyy, sekä tietysti bändi, joka taatusti on Suomen paras. On ollut hauskaa seurata Anssin kehittymistä artistina, pakkohan se on myöntää, että Anssi on nykyisin lavalla aika eri ihminen, kuin mitä aikoinaan. Mutta kyllä Anssilla karismaa oli jo silloin muinoin ihan yhtä lailla, nyt hän vain on oppinut ottamaan yleisönsäkin aivan eri tavalla kuin ennen. Minulle keikoilla käyminen on jo kauan ollut paljon muutakin kuin vain sen itse esiintymisen seuraamista. Anssin keikkojen kautta olen löytänyt samanhenkisiä ystäviä, joiden kanssa yhdessä käydään keikoilla, koetaan kaikkia hulluja sattumuksia, ja toki pidetään yhteyttä paljonkin myös keikkojen välillä. Kannustetaan Anssia, ja välillä kritisoidaankin. Jopa mieheni olen tavallaan löytänyt Anssin kautta (okei, Lemonatorin keikalta, mutta heidän keikoilleen en olisi koskaan lähtenyt, ellen ensin olisi mennyt Anssin keikoille, mutta se onkin jo kokonaan toinen tarina!), ja sittemmin hänestäkin on tullut kova Anssi-fani. Anssin musiikki ja keikat ovat tärkeä osa elämääni, ne auttavat jaksamaan silloin, kun on muuten vaikeaa, niistä saa uskomattoman määrän iloa ja energiaa. Keikoilla käymisen myötä minusta tuli myös rohkeampi ja itsevarmempi aikana, jolloin sitä en muuten ollut. Elämäni olisi taatusti aika erilaista, jos en olisi aikanaan tajunnut tätä keikkailun suurta riemua, moni ihana ihminen olisi jäänyt tapaamatta ja moni seikkailu kokematta!

Tässä siis minun faniuteni tarina, Bemarista se kaikki aikoinaan lähti, sinne takapenkille minä jäin, eikä paluuta entiseen enää ollut. Ja vaikka Anssilla nykyisin on mielestäni monia paljon Bemaria parempiakin biisejä, on BMW minulle aina aivan erityisen tärkeä kappale. Eihän sitä koskaan tiedä, mitä olisi tapahtunut, jos en tuona kauniina loppukevään päivänä olisi tuota kappaletta kuullut… Ja niin istun edelleen tiukasti vanhan BMW:n turvavöissä, ovet lukossa. Vaikka on kaikki kohdallaan/ Ei mikään ole ennallaan…

Fanikuva ajalta, jolloin en vielä tiennyt, että Anssin keikoilla kuuluu pukeutua mustiin, ja jolloin Anssilla oli päässään hiukan nykyistä vähemmän karvaa...
Fanikuva ajalta, jolloin en vielä tiennyt, että Anssin keikoilla kuuluu pukeutua mustiin, ja jolloin Anssilla oli päässään hiukan nykyistä vähemmän karvaa…

Kommentit

  1. Tämä on todellista fanitusta. Olipa mukava lukea. Kiva, jos kaikki Yhteisön jäsenet kirjoittaisitte omat Anssi-tarinanne. Itselläni se on kovin lyhyt – mutta se Temppeliaukion kirkko viime syksynä ei unohdu ikinä. Vuosipäivää tulen taatusti viettämään.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.