Keikkarapsa: Varo, äänesi kuuluu

| Aiheet: Yhteisö | Kirjoittaja:

Anssi Kela soolo pe 27.1.2017 G Livelab, Helsinki

G Livelab on uusi musiikkiklubi aivan Helsingin sydämessä. Kapakka, joka aikoo pysyä hengissä tarjoamalla nimenomaan elävää musiikkia, ja se juomatarjoilupuoli on vain sivuseikka. Paikalla käynyt kaveri kertoi hyvästä akustiikasta ja ikävistä istumapaikoista. Kun kävi ilmi että Anssi Kelalla olisi siellä soolokeikka tammikuun lopulla, oli itsestään selvää että sinne mennään. Kohta mainostettiin myös, että tämä tulee olemaan Anssin ainoa täysimittainen keikka Kehä kolmosen sisäpuolella koko kevään aikana, ja vielä että tämä keikka olisi jotenkin normaalikaavasta poikkeava. No joo, nyt ainakin sinne on ihan pakko mennä!

Keikan lähestyessä laitoimme Anssin suostumuksella Faniryhmässä (facebook-ryhmä Anssi Kelan fanit) pystyyn äänestyksen siitä, mitä biisejä haluaisimme kuulla tuolla keikalla. Yli 20 ryhmän jäsentä antoi ääniään, joita sai ainakin 70 eri biisiä. Ikävä sai selvästi eniten ääniä, ja muita kovasti toivottuja kappaleita olivat mm. Huoneessa ja Huomaatko mitä sait aikaan. Lisäksi toivottiin Pekka ja susi -kokoonpanon aikaisia biisejä, biisejä joita ei ole koskaan levytetty, covereita ja yleisesti biisejä Anssin koko oman soolotuotannon ajalta Nummela-levyn kappaleista aina vasta tuoreimmalla eli Nostalgialla olleisiin biiseihin.

Keikkapäivänä ihmiset raportoivat jo aamupäivästä alkaen mesessä ja muilla kanavilla kuinka he alkavat lähteä kotoaan liikenteeseen, missä he aikovat käydä syömässä ennen keikkaa ja miten kovasti ketäkin jännittää. Yritä nyt siinä duunissa siirrellä papereita pinosta toiseen edes puolella teholla kun känny kilisee koko ajan ja keikkakuume jäytää jo omaa sisintäkin tavallista ankarammin.

Vapauden lopulta koittaessa piti singahtaa kiireesti Kamppiin ensin yksille treffeille ja sitten poimia matkaan yksi pidemmän matkan päästä saapuva kaveri ennen kuin päästiin suuntaamaan kohti eteläistä kantakaupunkia. Matkalla oli luontevaa jutella Anssin biiseistä, kun reittimme vei Ruttopuiston halki (”Ruttopuistossa laitapuolen mies tulee sytkäreitä kauppaamaan”) Bulevardille (”Bulevardin vaahterat vihertää” – ja joo, päinvastoin kuin useimmilla Helsingin kaduilla, joilla kasvaa vain lehmuksia, Bulsalla on todella myös vaahteroita). Mustarastas laulaa hämärtyvässä illassa Ruttopuistossa, kyllä se kevät vielä tulee.

AARGH, täällähän siis on aivan sairaan pitkä jono, KARMEA PANIIKKI! Hetken jonoa ihmeteltyämme tajuamme, että eivät ne onneksi jonotakaan G Livelabiin vaan Gloriaan, jossa on samana iltana jonkin J-rock-bändin keikka ja pulssimme taas tasaantuu. Alamme sitten kerääntyä kaikessa rauhassa oikealle ovelle ja katselemme sieltä virnuillen, kun jokainen Anssin keikalle tulija vuorollaan käy ensin tuolla väärässä jonossa kokemassa vastaavia kauhunhetkiä. Jaettu keikkapaniikki on ehdottomasti paras keikkapaniikki.

Koska nyt kerran jonotetaan ja omassakin jonossa jo neuvotellaan turhan kiihkeästi siitä, missä järjestyksessä menemme sisälle, homma päätetään kerrankin hoitaa tyylikkäästi ja jonottajien kädenselkiin piirretään oikeaoppisesti jonotusnumerot kuten suurten tähtien keikoilla kuuluukin. G Livelabin henkilökunta käy heille oudossa tilanteessa levottomaksi ja useampikin heistä käy tarkistamassa, tiedämmekö varmasti koska keikka alkaa, Juu, toki tiedämme, mutta me kerta kaikkiaan jonotamme nyt, älkää häiritkö.

Punainen taksi pysähtyy jalkakäytävän reunaan ja sieltä nousee Anssi ”roudareineen”. Kitarakotelo, toinen kitarakotelo, muuta kamaa ja pienen kosketinsoittimen jalat – no nyt, nyt näyttää to-del-la hyvältä! Moni toivotuista biiseistä on sellainen, että Anssi soittaa ne vain koskettimien kanssa, ei kitaralla, ja nyt on siis toivoa että sitä kamaa on tiedossa illan aikana, kova juttu!

Lopulta kello on seitsemän ja loppuunmyydyn G Livelabin ovi aukeaa komeisiin mittoihin kasvaneen jonon edessä. Astelemme rauhallisesti sisään numerojärjestyksessä ja valitsemme paikkamme lavan edustan hankalista pöydistä. Pöydät kieltämättä helpottavat juomien säilytystä ja kelpaavat kännyköiden ja kameroiden telineiksi, mutta järjestelemme niitä ja tuoleja meille sopivampaan kattaukseen, vaikka henkilökunta pyrkii kieltämään tämän meille tärkeän homman.

Katselemme aikamme lavaa, jolle on asetettu pienet Yamahan kiipparit ja puunvärinen Martin-kitara. Toista kitaraa ei näy. G Livelabin edustaja avaa illan kahdeksalta kertomalla paikasta ja pienen spontaanin stand up -tuokion päätteeksi spiikkaa Anssin lavalle. Anssi nousee sinne tutun mustan Martininsa kanssa (ne molemmat mukana olevat kitarat ovat siis näitä perusakkareita, täällä ei ole sitä 12-kielistä baritonikitaraa joka tarvitaan Ikävään, voih!), tervehtii yleisöä ja sanoo, että keikka voisi alkaa koskettimien ääressä soitetulla kappaleella ja haluaisiko joku pidellä tätä kitaraa sen aikaa? Koko eturivi ojentaa yhtä aikaa kätensä ja kitaralle löytyy sopiva teline lavan toisen laidan tienoilta.

Millä biisillä keikka mahtaa alkaa? Oih, Kuolematon laulaja! Kaunis kappale, jonka sanoitus kertoo oivaltavasti artistin ja hänen yleisönsä välisestä suhteesta. Se on lähtöisin hyvin nuoren Anssin kynästä, mutta joka sana pitää edelleen täysin paikkansa – eikä vain Anssin, vaan myös muidenkin esiintyvien taiteilijoiden kohdalla. Loistava valinta tällaisen spessukeikan aloitusnumeroksi, ja tätä oli moni toivonutkin toivebiisiäänestyksessä.

Mitä kivaa seuraavaksi kuullaan? Anssi nostaa kitaran kaulaansa ja yllättäen kysyykin tässä vaiheessa kuulijoilta toiveita ja valitsee huudoista Petri Ruususen, joka on kyllä erinomainen biisi mutta sehän soi nykyään joka keikalla. Näinkö illan teema jäikin vain yhteen biisiin? No ei todellakaan. Kolmantena biisinä Anssi soittaa Teit musta viisaan, joka on kuultu livenä tätä ennen vain muutaman kerran. Tästä eteenpäin keikan kulku hahmottuu selkeästi sellaiseksi, että vuoroin tulee pari paikalla olijoiden huutelemaa toivetta (ja koska enemmistö porukasta on satunnaisia keikalla kävijöitä, tiettävästi jopa ensikertalaisia, jo keikan alusta asti huudellaan mm. Nummelaa) ja myös ne kaikkien isoimmat hitit soitetaan illan aikana, mutta sitten aina palataan sille toivelistalle ja sieltä tulee jotain, jota ei ole kuultu vähään aikaan tai ehkä lainkaan.

Näin lopputulos on rento ja erittäin hyväntuulinen keikka, jolla palvellaan tasapuolisesti kaikkia paikalla olijoita. Anssi itse selvästi tarvitsee lepohetkiä vaikeimpien biisien jälkeen, ja tuttujen biisien esittäminen tarjoaa niitä hänelle. Ja myös jopa eturivien kiihkeimmälle yleisölle, koska osa harvinaisuuksien tenhosta menisi hukkaan jos niitä tulisi ihan putkessa. Näin on parempi, välillä kaikki rentoudutaan laulamalla Millaa ja sitten taas riittää paremmin keskittymiskykyä sille ”voi taivas tää biisi, mä en siis oikeesti ole ikinä ennen kuullut tätä!” -materiaalille.

Nyt Anssi on siirtymässä uudemman kerran kiippareiden taakse ja tarjoaa mustaa Martiniaan taas pideltäväksi. Pöytäkaverini Sisko saa vuoron ja kun sivulta huudetaan, että se on hänen sadas keikkansa, Anssi tyylikkäästi huomioi tämän ja omistaa seuraavan biisin, Älä mene pois, hänelle. Oih, nyt on niin hienoa! Koko meidän pöytäseurueemme paijailee varovasti mustaa kitaraa ja hyräilee mukana ihanassa biisissä.

Sisko saa jatkaa kitaratelineenä vielä toisenkin biisin verran, sillä Anssi jatkaa Yamahan takana vielä Tähtilaulun verran. Mä niin hajoan, sillä olen todella rakastanut tätä biisiä siitä alkaen kun kuulin sen ensi kerran livenä jollain niistä useamman vuoden takaisista facebook-tykkääjien keikoista. Ja sen outroksi vielä Kolmannen asteen yhteyden tuttua melodianpätkää, joka on hitsautunut omaan selkäytimeen jo ties mistä teini-iästä alkaen. Silloin seiskytluvulla tehtiin kyllä parhaat scifileffat, silloin isoissa, pimeissä saleissa todella koettiin tunteita.

Takaisin mies-ja-kitara-moodiin, seuraava huudettu toivebiisi kehiin ja se on Piirrä minuun tie. No nyt mennään niin hyvästä biisistä toiseen että ei ole tosikaan. Biisin lopussa oli normaaliversiosta hieman poikkeavia kuvioita, joita muuten tänä iltana oli tosi monessa biisissä etenkin illan edetessä. Tuo mustapukuinen jukeboksi ei todellakaan toista nuotista nuottiin samoja kuvioita illasta toiseen, vaan näillä soolokeikoilla on syytä pitää korvat koko ajan auki tutuimpienkin biisien aikana.

Hetkeksi hieman rennompaa menoa Kahden sisaren myötä, sillä Anssi selvästi tarvitsee välillä listalleen biisin, jonka sanat hän taatusti muistaa. Tuo kuolematon laulaja on välillä kuitenkin melkein kuin tavallinen kuolevainen, joka saattaa kesken biisin unohtaa osan tokasta säkeistöstä ja soinnutkin saattavat hetken aikaa vaatia funtsimista, jos biisiä ei ole soitettu aikoihin. Tämän rentoutumishetken jälkeen saatiinkin kuulla ihana Huoneessa! Nyt oli aika runtata kunnolla menemään ja saada yleisö hyvälle tuulelle, joten tauolle lähdettiin Levottoman tytön ja Millan voimin. Sai laulaa mukana, onneksi! Lisäksi tarina Millasta sai alkuspiikissä ihan uusia ulottuvuuksia kohtaan ”Sä et oo mikään tyttö enää”.

Väliaikaa ei kestänyt kuin ehkä vartin verran, ja ihmiset ryntäsivät vessareissultaan kohti pöytiään samalla kun Anssi jo asteli taas takaisin mikrofonin ääreen. Illan toinen setti startattiin iloisesti ammattien luettelulla, ja taas laulettiin ja taputettiin, ja onneksi näin sopii elämöidä tälläkin keikalla. Takariveistä hyvin ajoitetusti karjaistu toivehuuto takasi sen, että seuraavaksi kuultiin Laulu petetyille, sekin yllättävän harvinainen kappale nykyään soolokeikoilla.

Anssi piti tässä välissä vähän pidemmän spiikin asetellessaan capoa kitaran kaulan puoliväliin, ja eri kitaroista kertominen sai jo arvaamaan, mikä biisi sieltä saattaa tulla – ja kyllä, se sieltä tosiaan tuli! Toivelistan toivotuin kappale, Pave Maijasen kaunis Ikävä juuri niin hiljaa ja herkästi esitettynä kuin sen kuuluu olla. Ja se toimi, koska tänä iltana yleisö oli oikealla asialla eli musiikkia kuuntelemassa. Koko salillinen vaikeni biisin ajaksi ja siinä hiljaisimmassa, ilman säestystä vedetyssä osassa ei salissa kuulunut yhtään ylimääräistä ääntä, jopa vuolaimmin nyyhkineet pidättivät tässä hengitystä ja malttoivat odottaa että kitara taas soi ja peitti hiljaiset taustaäänet alleen. Voi että, oih! Hyvin tajuaa, että tätä biisiä ei kapakkakeikalla tai vastaavalla kerta kaikkiaan voi esittää vaan se vaatii juuri oikean yleisön. Miten tällaisia keikkoja saisi lisää? Mihin pitää kirjoittaa vetoomus asiasta? No G Livelabille nyt ainakin ihan ensin.

Herkkä tunnelma käännettiin taas riehakkaaksi Spinal Tapin Stonehengen ja nummella puhaltavan tuulen voimin. Seuraava biisi, Puistossa, oli yllättäen minulle yksi illan kohokohdista. Jo edellisen biisin aikana olin huomannut Markus Nordenstrengin (muusikko ja toimittaja, mm. kiinnostavan Kuusikielinen taivas -ohjelman juontaja) hengailevan lavan sivulla ja nyt Anssi kutsui hänet säestäjäkseen koskettimiin. Mare ei varmaan ollut tätä biisiä ennen soittanut Anssin kanssa, tai ei ainakaan kiippareissa, mutta homma toimi silti mainiosti. Koko säestyshomma ja Marelle kesken biisin heitetyt ohjeet pykälää korkeammalle moduloinnista olivat sellaista spontaaniutta, josta minä niin nautin. Se oli hyvä Puistossa, jossa Anssi jopa jätti välillä taustoista huolehtimisen hetkeksi kokonaan Markukselle saadakseen biisin tärkeitä kohtia alleviivattua kunnolla.

Tämä on ollut jo niin täydellinen ilta, mutta sen suurin yllätys oli vasta nyt vuorossa. Uusimmalla levyllä on muutama biisi, jota ei koskaan ole esitetty livenä yhdelläkään keikalla ja nyt yksi niistä, Huomaatko mitä sait aikaan, sai maailman ensi-iltansa! Siis vau. Kappale kuulosti jo näin ensi kerralla aivan valmiilta tässä reippaasti levytetystä versiosta poikkeavassa muodossaan. Kitaratausta oli normaalista soinnuttelusta poiketen isolta osin vahvasti perkussiota (käden lyöntiä kitaran kaikukoppaan) ja sen lisäksi hyvin heleä-äänistä näppäilyä. Toivottavasti tämän esittäminen ei jää vain tähän yhteen kertaan, vaan se herätetään henkiin tulevillakin soolokeikoilla, ja ties vaikka joskus jopa bändikeikallakin. Anssi oli selvästi lukenut faniensa toivelistaa ja tehnyt tosissaan töitä tätä keikkaa varten.

Biisiä kuunnellessa syntyneet kiihkeät tunteet saatiin onneksi purettua heti perään soitetun Superkuun aikana riehakkaaseen susikuoroon, ja yleistä riehumista saatiin jatkaa heti perään pudonneen Rouva Ruususen aikana. Tällä kertaa reissulle ei lähdetty Thaimaahan, Fuengirolaan eikä edes Pärnuun, koska ne ovat liian kalliita, vaan Karibialle. No äh, ei TIETENKÄÄN sinne Karibialle, vaan Turun kylpylähotelli Caribiaan! No nyt oli taas lomakohteen laatu kohdillaan niin viimeisen päälle! Ja koska Fuge mainittiin, osa yleisöstä kiljui riemusta. Jotain keikkajuttuja kuulemma tiedossa.

Tasaisempi hetki Karhun elämän myötä, ja sitten jatketaan toivebiisien toivomista. Hetken biisiä huudeltiin, ja tässä kertaa se ei tullutkaan Wikipediasta kuten tavallisesti, vaan ennalta toivotun mukaisesti Anssin omasta Matkamuistoja -kirjasta. Satunnainen yleisön edustaja valitsi umpimähkään sivun 172, ja koska juuri tänä iltana tähdet olivat niin kohdallaan kun vain voi olla, sieltä ilmestyi riemukas tarina väsyneestä bändistä ja ystävällisen basistin laulajaparan jalkoihin pudottamasta varoituslapusta, jossa luki ”Varo, äänesi kuuluu salin puolelle suht’ koht’ kovaa!” Kirjan lukeneet tunnistivat heti ensi sanoista tarinan ja yleisö repesi täysin jo siinä vaiheessa. Biisiin saatiin mahdutettua luontevasti jopa yhteislaulua.

Harmittavasti nyt mennään jo kohti pitkän keikan loppusuoraa, ja yleisön toiveista poimitaan ensin Faijan haamu (duurissa) ja sitten takariveistä kiihkeästi huudellut Bemari ja Nummela. Tällä kertaa BMW:n tarina pääsee iskemään tavallista syvemmin yhdessä tuttavaperheessä ihan viime päivinä koettujen juttujen takia. Näiden biisien sanoituksissa tosiaan käydään läpi elämän eri vaiheita ja jokaiseen tuntuu tarvittaessa löytyvän joku kiinnekohta jostain välillä turhankin läheltä.

Nummela, ja varsinainen keikka on saatu päätökseen. Anssi nykäisee kitaran piuhan irti mutta ei edes yritä poistua lavalta tai vedota piuhattomuuteen tai osaamiensa biisien loppumiseen kun yleisö taputti vaativasti tahdissa. Hän piti pikaisen äänestyksen siitä, haluaako joku keikan kenties loppuvan nyt (yhtä syvä hiljaisuus kuin Ikävän aikana) vai ehkä jatkuvan parin biisin verran (Jii-haa! Aplodeja!) ja jälkimmäinen vaihtoehto voitti juuri ja juuri. Parasta aikaa lyhyen, mutta normaalia lämpimämmän spiikin jälkeen ja vielä päättäjäisiksi Uudet autot.

Spesiaalikeikkaa luvattiin ja sellainen saatiin niin monella eri tavoin. Ensinnäkin Ikävä ja Huomaatko mitä sait aikaan. Sitten Kuolematon laulaja, Tähtilaulu, Piirrä minuun tie, siis kaiken kaikkiaan aivan loistava settilista. Rentoja, hyväntuulisia ja normaalikeikasta poikkeavia välispiikkejä. Selvästi tavallista pidempi keikka. Kitaran pitelyt, riemukas Hetken laulu, Mare Nordenstreng koskettimissa, Milla josta tulikin Hannu, Rouva Ruususen mahdollinen etelän loma, Spinal Tap -coveri ja jokunen Spinal Tap moment sanojen unohteluiden muodossa, ja tietenkin paikan upea akustiikka ja hyvin valikoitu, musiikista tarpeeksi ymmärtävä yleisö. Tähän päälle vielä kaikki se onnellinen keikan odotusaika biisiäänestyksineen.

Tässä oli niin paljon hyvää ja kaunista ja vielä päälle hauskaa, erilaista ja uutta että se kaikki ei mitenkään mahdu tähän raporttiin. Tulkaa keikoille itse kokemaan jotain samanlaista. Tulkaa tarpeeksi usein.

Settilista

Kuolematon laulaja (koskettimilla)
Petri Ruusunen
Teit musta viisaan
Älä mene pois (koskettimilla)
Tähtilaulu (koskettimilla)
Piirrä minuun tie
Kaksi sisarta
Huoneessa
Levoton tyttö
Milla

1972
Laulu petetyille
Ikävä (Pave Maijanen cover)
Stonehenge (Spinal Tap cover)
Puistossa (Markus Nordenstreng koskettimissa)
Huomaatko mitä sait aikaan (maailman ensi-ilta)
Superkuu
Rva Ruusunen
Karhun elämää
Hetken laulu ”Varo, äänesi kuuluu salin puolelle suht’ koht’ kovaa!”
Faijan haamu (duurissa)
Mikan faijan BMW
Nummela

Parasta aikaa
Uudet autot