Keikkarapsa: Hey, Mr Sax Man!

Anssi Kela su 19.5.2019 Pato Klubi, Kuusankoski

Anssi Kelan runsaan kahden viikon ja 12 keikan mittainen Iholla-soolokiertue on nyt päätymässä viimeiselle keikalleen Kuusankoskelle vanhassa teollisuusmiljöössä sijaitsevalle Pato Klubille (siis kirjoittavatko ne oikeasti sen kahtena eri sanana? Hyi hirveätä, sattuu silmiin!) ja koska juuri tämän soolokeikan liput tulivat ensimmäiseksi myyntiin ja koska se on aika mukavan matkan päässä niin monen fanin kotikunnasta, tänne ehti melkoinen joukko hankkia liput ennen kuin tapahtuma myi loppuun.

Pato Klubin musiikillisia sunnuntai-iltoja isännöi Risto Niinikoski, rumpali, joka on tunnettu pätevistä tv-bändeistä ja Egotripistä, joten ei sinänsä niin ihme, että jossain vaiheessa löytyi maininta, että Anssi saattaa esiintyä täällä jonkun kokoonpanon kanssa. Risto varmaan paukuttaa rumpuja parissa biisissä ja olisiko niillä vaikka joku kosketinsoittaja myös? No, se nähdään kohta! Mutta ensin pakataan autot täpötäyteen, lasketaan, että kaikki varmasti mahtuvat, sovitaan treffipaikkoja hankaliin osoitteisiin ja etsitään Pato-klubia alueelta, jonka ainuttakaan katua navigaattorini ei suostu tunnistamaan. Pohdimme myös viimeiseen asti, toteutuuko koko keikka, sillä Anssi on ollut koko viikon flunssassa. Ymmärtääkö mies jäädä kotiin parantelemaan itseään, vai vetääkö sellaiset mömmöt naamaan että laulaa vaikka kurkussa kasvaisi kaktus?

Lopulta olemme paikan päällä, ja tuolla jossain taustalla soi joku ihmeellinen, vähän Anssin musiikilta kuulostava nauha – eikun tämähän on sound check! Mikä tämä juttu on? Rummut tietysti, koska Risto, olisiko syntikkaa ja basso, ja sitten saksofoni. Oho, niillä on joku blosari siellä. Eikun hetkinen, MIKSI saksofoni vaikenee aina kun Anssin ääni kuuluu, ja ja miksi niillä on blosari, joka ei ole aivan virheetön? Siis jumaleissön, mä tajuan nyt, EI OLE TOTTA! Nojaamme lukittuun oveen korvat tarkkana ja tuijotamme toisiamme silmät suurina ja suu ympyrällä. Tää biisi, sitten tää biisi, ja siis hei TÄÄ BIISI! Tosiaankin tarkoitus oli, että me pääsemme juuri tälle keikalle! Kaiken tarkoitus!

Reilusti yliajalle venynyt sound check on lopultakin ohi. Sisään siirtyminen ei sujukaan ennalta henkilökunnalta kuullun kaavan mukaisesti, jonka takia monet talon tapoihin tottuneet mutta paljon meidän jälkeemme jonoon saapuneet saavat napsittua hyviä paikkoja meidän edeltämme. Valtaosa meistä saa kuitenkin paikat riveiltä 1-3. Suurin osa eturivistä on ennalta varattu kutsuvieraille. Pienen pahan mielen ja narinan jälkeen tilanne rauhoittuu nopeasti, kun asetumme odottamaan keikan alkua. Hmm, mitäs tuolla lavalla on? Rummut kuten arvattiinkin, mutta sitten siis tuossa on kunnon kosketinpatteristo, tuossa on kiipparit ja tuolla on myös kiipparit – siis ööh? Syntikoita lavan täydeltä? What the Kraftwerk?

Anssi astelee paikalle mustan Martin-kitaransa kanssa, tervehtii yleisöä (hmm, hänen äänensä kuulostaa yllättävän hyvältä) ja pistää kaksi sisarta seikkailemaan. Nonnih, ääni kestää tuon falsettikohdankin aika hyvin, eiköhän tämä tästä, mutta tämän biisin aikana ei vielä kyllä onnistu uppoamaan ihan tunnelmiin, tässä keskittyy vielä liikaa kaikkeen epäolennaiseen, kuten edessäni istuvan kaapin – anteeksi, siis kookkaanpuoleisen henkilön näkökenttääni pahasti rajoittavaan hahmoon.

Illan ensimmäinen toivebiisi – normaalikaavalla siis mennään, Anssi kysyy toiveita – on Rakkaus upottaa. Ja miten hieno versio! Kun ensin on jännittänyt, menevätkö tiskirätit ja jätesäkit tänään oikeisiin lokeroihinsa (menevät ne), tähän rakkauteen ja tähän keikkaan on hyvä alkaa upota tosissaan. Karhun elämää ennen Anssi malttaa kertoa pitkän, polveilevan ja niin mukavan tarinan biisin historiasta. Ai että mä rakastan kuunnella näitä stooreja! Mikan faijan BMW (jonka nimi on pöllitty suoraan Joni Mitchelliltä, Ray’s Dad’s Cadillac) vie meidät leppoisalle ajelulle vanhoihin maisemiin, samalla lailla kun me juuri ajelimme tänne porukalla Knipi-auton kyydissä (kyllä, autoni on Egotripin jäsenen kaima).

Anssi hylkää välillä muutamia toiveita mainiten, että ne soitetaan sitten bändiosiossa, joka tulee tämän soolo-osion jälkeen, tulette vielä yllättymään, ja poimii vielä pari toivetta, joita ei tulla bändin kanssa soittamaan. Ensin riehakas 1972, jossa Anssi laulattaa porukoita oikein kunnolla, ja pohdiskeleva, surullinen Harhaa. Anssi tarvitsee hieman apuja sen alun sanoituksissa, mutta se menee ihan ok kun yleisöstä karjutaan oikeissa (ja vähän väärissäkin )kohdissa ensimmäisen säkeistön laineja. ”Haen vain tupakkaa – siis TUPAKKAA! Ja nyt HENGITTÄÄ! Sitten sulkee oven, eiku sori, PYSÄHTYY!” Tarinan juoni löytyy lopullisesti siinä kohdassa, kun Ilkka tietää astuvansa harhaan, eikä kuiskaajia, siis huutajia, enää tarvita.

Keikan soolo-osuus kesti siis vain kuusi biisiä? Ei enempää toiveita tänä iltana? Tämä ei ole nyt oikein soolokeikka, mutta katsotaan, mitä tästä nyt seuraa. Jännittää, siis oikeasti! Anssi kutsuu bändin lavalle. Risto Niinikoski astelee sähkörumpujen taakse ja muut kolme miestä tulevat sieltä Anssin esitellessä nämäkin eteemme ilmestyvät huippumuusikot: Heikki Puhakainen (Jenni Vartiaisen taustabändi, tv-bändit, BumtsiBum!, ja on tuurannut joskus Saaraa Anssin keikoilla), Lasse Piirainen (tv-bändit, BumtsiBum!, eri taustabändit) ja Saku Maristo (Sannin taustabändi). Kukin tästä kolmikosta asettuu yhden koskettimiston taakse, ja Saku laskee kantamansa kiiltävän, kullanvärisen saksofonin lavalle.

Anssi kertoo, että nyt siirrytäänkin akustisen soolokeikan antiteesiin eli puhtaasti elektroniseen osuuteen. Hän laittaa kitaransa pois, ja nyt lavalla ei ole muita kuin sähköisiä soittimia. Tulossa on jotain hyvin erilaista ja ennen näkemätöntä, aivan uusia sovituksia tutuista ja vähän tuntemattomammistakin kappaleista. Heti ensimmäinen kappale on sellainen, jota ei juurikaan ole kuultu, Viimeinen yö. Ai jai jai, herkkua!

Seuraavaksi isketään tulille kappale, jota on kuultu vain sooloversiona ehkä kerran tai pari, ei ikinä minkäänlaisen bändin kera eli Teit musta viisaan. Sen aikana Anssi nostaa kaulaansa tuon lavalle kannetun mystisen saksofonin ja alkaa puhaltaa. Joo, siis oikeasti. Anssilla on saksofoni, ja hän soittaa sitä nyt tällä keikalla. Ekaa kertaa ikinä yleisön edessä, ja me saamme kunnian olla se yleisö. Hajoan.

Levoton tyttö laukkaa menemään, ja sen yhteydessä Anssi vaihtaa laulumikin vasuriin ja nappaa rumpukapulan oikeaan käteensä, ottaa pari askelta sivulle ja alkaa takoa siihen asetettuja Simmonseja eli eräänlaista sähkörumpusettiä. Tämä setti on nähty tositoimissa joskus aikoinaan Isojen biisien kuvauksissa, mutta ei kai juurikaan muuten. Taustabändin tuottama konetausta tosiaan istuu Anssin uudempaan tuotantoon, sillä nämä biisithän on sävelletty syntikoilla. Risto hakkaa sähkörumpujaan vakavana ja on ainoa, joka laulaa taustoja (ja hyvin laulaakin) ja kaikki kolme kosketinvelhoa luovat uskomatonta kudelmaa ympärillemme Anssin takoessa Simmonseja ja laulaessa.

Ilvestä on toivottu jo alkusetin aikana, mutta Anssi on luvannut, että se kyllä tulee sitten bändin kanssa. Nyt on sen hetki. Se lähtee matkaan erittäin niukan taustan kera, melkein pelkän Anssin äänen varassa. Sanat ovat samat, samoin sävel, mutta tämä erilainen tausta tekee kappaleesta jotenkin tunnelmaltaan vahvasti normaalista poikkeavan. Anssin ääni kestää ja kuljettaa tarinaa aina sen kauheaan päätökseen saakka. Minä pyyhin kyyneleitä pehmoilvekseeni. Tää on siis hienoa. Niin hienoa.

Ilveksen tarina jää kesken kuten niin monen tosielämän muusikon, jotka ovat kuolleet liian nuorina. Anssi kertoo meille tuntojaan Tom Pettyn ja Olli Lindholmin kuoleman jälkeen. Miten etenkin jälkimmäisen ainutlaatuisuuden tajusi vasta, kun häntä ei enää ollut. Ja miten Ilvekselle on jatko-osa, jossa tarinaa katsellaan artistin fanien silmin. Miten jonkun musiikki on auttanut vaikeissa tilanteissa, vaikka sitä ei ole koskaan ehkä edes ajatellut kertoa tuolle artistille. Nyt ei enää ilveksen turkki riitä, nyt on pakko kaivaa jo taskusta nenäliinaakin kun biisiparin jälkimmäinen puolisko uppoaa tajuntaan vahvemmin kuin koskaan. (Ja tajuan, että en mä koskaan saa naamakkain suustani tätä, joten kirjoitan sen siis keikkarapsaan: Kiitos musiikistasi, Anssi. Kyllä sä tiedät.)

Huh huh. Nyt melkein tarvitsisi väliaikaa, mutta ei, nyt mennään koirapuistoon, otetaan saksofonikin mukaan ja pyöriskellään oudoissa flirttailukuvioissa. Anssi kertoo sen päälle Simmons-rummuistaan, kuinka juuri tämä keikalla mukana oleva setti on sama, joka on esiintynyt jossain kotimaisessa ysärisarjassa (kaiketi Akkaa päälle), ja kuinka itse Anssi Nykänen, tuo huippurumpali, on vetänyt sillä ruudussa klassisen fillin. Risto, tules nyt näyttämään, kuinka se menee. Risto Niinikoski tekee työtä käskettyä, nousee oman rumpusettinsä takaa, asettelee Simmonsit paremmin, keskittyy hetken ja sitten LÄHTEE!

Tämän iloisen välipalan jälkeen siirrytään unelmoimaan tien piirtämisestä, ja voi miten Anssi käyttää tässä ääntään! Hän on maininnut keikan aikana, että flunssan taltuttamiseen on tullut käytettyä rajumpia keinoja eli kortisonia (se onkin ollut helppo arvata) mutta yritetään unohtaa taas kerran tarpeeton tätifanittaminen (”Voi poika pieni, onhan sulla nyt lämpimästi päällä”) ja keskitytään vain tästä hienosta lopputuloksesta nauttimiseen.

Seuraava spiikki onkin sitten pidempi. Anssi kertoo, kuinka vaikeaa on ollut tehdä kappaletta hänelle hyvin tärkeästä asiasta eli vanhemmuudesta, mutta uusimmalla levyllä on yksi sellainen, jossa hän on mielestään osunut sanoituksessa näiden tuntemusten ytimeen. Ja sitten Soundin arvostelija, joka muuten antoi kohtalaisen arvosanan Ääriviivoja-levylle ja osasi poimia sieltä useita hyviä kohtia, lyttäsi juuri tämän kappaleen täysin. Anssi ei selvästikään ole oikein pitänyt kyseisen hemmon (Lassi Linnola) mielipiteistä, sillä nyt hän päästää suustaan hyvin epäanssimaisen, alatyylisen ja riemastuttavan toivotuksen tälle miehelle. Arvostamme edessämme seisovan artistin verbaalia lahjakkuutta ja tyrskimme porukalla.

Kappale on tietenkin Kaiken tarkoitus, jonka kuulimme osin jo oven läpi ja jota oli alustavasti lupailtu joku aika sitten muutamalle sitä kovasti kaivanneelle fanille. Tämä on kappaleen ensiesitys, siis maailman ensi-ilta ja Anssi hieman miettii, mahtaako muistaa sanoja. No muistaahan hän, ei hätää. Anssi ei tätä esittäessään katso yleisöön vaan alas eteensä, ikään kuin edessään sängyssä nukkuvaan pieneen lapseen. Mun tarkoitus on pitää susta huolta. Ja surumielinen saksofoni vielä siihen päälle. Mihinkäs minä sen nenäliinan taas laitoinkaan?

Mikä on se biisi Anssin tuotannossa, johon saksofoni kuuluu tiukimmin? No tietenkin Levyhylly pelastaa, ja se onkin vuorossa seuraavana. Anssi kertoo, että hän on todellakin harjoitellut, ei vaan harrastanut fonin soittoa vasta kaksi kuukautta, joten kaikki nuotit eivät vielä istu ihan kohdalleen. Valtaosa niistä menee kuitenkin juuri sinne, minne pitääkin, ja tässä on varmasti sellainen biisi, joka sopisi bändikeikoille fonin kera.

Nyt olisi oikeastaan encoretauon paikka, mutta ei Anssi nytkään viitsi johdattaa joukkojaan bäkkärille, vaan keikan jatkosta äänestetään. Kuten oli helppoa arvata, jatkaminen on tietenkin se voittava valinta. Sitä paitsi Nummela on luvattu, eikä sitä ole vielä kuultu jotain biisi tai pari on vielä tulossa. Anssi tarttuu taas saksofoniin, ja alkaa soitella kevyen syntikkataustan päälle hieman vieraalta mutta silti jotenkin tutulta kuulostavaa lurittelua, ja aivan oikein, tämä on kuin onkin Nummelan huuliharppuintron foniversio! Nämä kadut kaupungin, huvilat ja puutarhat… Yleisö nousee seisomaan ja muodostaa onnellisen ooo-oo-oo-kuoron sen lopuksi.

Nummelan jälkeen Anssi ja bändi kumartavat ja alkavat suunnitella jo lavalta poistumista, mutta yleisö saa aikaan sen verran vahvan ja rytmikkään taputuksen, että he poistumisen sijasta katselevatkin hymyillen toisiaan ja nyökkäävät, että mitä jos kuitenkin vielä joku. Muita biisejä ei kuulemma ole harjoiteltu, joten Anssi tarttuu nyt akustiseen kitaraansa, vaikka oli luvannut, että sitä ei enää tänään kuulla, poimii toiveena esitetyn Millan (ja sehän sopii, sillä juuri tänään on Millan nimipäivä) ja alkaa luetella bändilleen sen sointuja. Heikki Puhakainen huudahtaa koskettimiensa takaa, että älä nyt viitsi Anssi, tämähän on kansanlaulu, kaikki osaa! Ja kyllä nämä rautaiset ammattilaiset sen tietysti osaavatkin. Nuori Saku Maristo joutuu ehkä hetken tai pari pohtimaan sointuja, mutta kokeneemmat herrat Risto, Heikki ja Lasse osallistuvat tähän kuin olisivat Anssin taustabändissä vakiojäseniä. Milla päättyy tänä iltana yllättäen pätkään Ilveksen tuttua sävelkulkua Puhakaisen virnistellessä leveästi soittiopisteessään.

Voi hyvä tavaton, mikä ihana ilta! Voi tapahtua mitä vaan – ja niin tapahtuikin. Tällaista ei tosiaan lainkaan voinut arvata kuulevansa tänne ajellessaan, vaikka jotain pieniä vihjeitä olikin ollut ilmassa. Erikoiskokoonpano, täysin uniikkeja sovituksia, harvoin kuultuja biisejä, yksi ensiesitys ja toinen melkein sellainen ja se saksofoni. Tässä täytyy kiittää nöyrästi, että sai olla paikalla todistamassa tätä kaikkea. Ja taas nälkä kasvaa syödessä: Tämä sama seuraavaksi Kulttuuritaloon vaikka? Mutta jos ensin alettaisiin tutkia kesäfestareiden aikatauluja, ja sitä ennen arvottaisiin, ketkä mahtuvat autoon ja mitä kautta ajettaisiin kotiin, huomenna on työpäivä ja paluu arkeen.

Settilista

soolo-osuus:
Kaksi sisarta
Rakkaus upottaa
Karhun elämää
Mikan faijan BMW
1972
Harhaa

bändiosuus:
Viimeinen yö
Teit musta viisaan
Levoton tyttö
Ilves
Sä et tiennyt
Kiitos ei
(Anssi Nykäsen rumpufilli)
Piirrä minuun tie
Kaiken tarkoitus (ensiesitys)
Levyhylly pelastaa
—
Nummela
—
Milla + Ilveksen outro