Keikkarapsa: Oranssi on uusi musta

Anssi Kela + bändi pe 10.9.2021 Allas Sea Pool, Helsinki

Nummela-levyn 20-vuotisjuhlavuotta on ollut tarkoitus juhlia isolla keikalla tai ehkä jopa kiertueella, mutta tänä vuonna keikkoja on ollut vähän epämääräisesti, eikä mikään kovin rohkea suunnittelu ole kannattanut, kun mikä vaan tapahtuma voi peruuntua hyvin lyhyellä varoitusajalla. Helsingin Allas on kuitenkin onnistunut järjestämään suunnilleen kaikki tämän kesän keikat ottaen huomioon koko ajan muuttuvat säännöt, joten kun ilmoitettiin, että syyskuinen Altaan keikka tulee olemaan Nummelan juhlakeikka, sitä on voinut odottaa kohtalaisen turvallisin mielin. Ensin säännöt kiristyvät taas kerran, mutta Allas selviää siitäkin, ja nyt alkaa vapautuminen jo häämöttää. Juuri ennen keikkaa kuulemme, että pöydät ja tuolitkin on nyt kerätty pois lavan edustalta. Allas, olemme tulossa ja tänään meillä on kunnon seisomakeikka, jees!

Anssi on ennalta luvannut, että keikalla tullaan kuulemaan koko Nummela-albumi oikeassa järjestyksessä bändin säestyksellä aivan ensimmäistä kertaa ikinä. Keikkapäivänä ilmestyy myös ensimmäistä kertaa Nummela vinyylimuodossa. Hmm, miten voisimme juhlistaa päivää ilman, että kehenkään sattuu? Levyssä on tunnetusti vahvan oranssinsävyiset kannet, joten hei, laitetaan kaikki jotain oranssia päälle! Joo, ja otetaan kaikki vielä värikkäät valotikut mukaan keikalle, ja sytytetään ne juuri Nummelan aikana! Loistava suunnitelma, näin tehdään!

Altaan suunnalta alkaa kuulua jo iltapäivällä huhuja siitä, että sound check on käynnissä, joten mekin aikaistamme lähtöaikataulua. Kun saavumme paikalle, bändi on ilmeisestikin vetämässä koko Nummelaa läpi ja on jo menossa levyn loppupuolella. Sound check jatkuu vielä muutaman muun biisin osittaisella läpikäynnillä, ja lavan suunnalta kuuluu biisien välillä pätkiä muistakin jutuista. Joku mainitsee Telecasterin (oho, onkohan se SE?) ja Saara tuntuu ehdottavan jonkun bändin jäsenen työntämistä alas lavalta. Tapaamme odotellessamme myös Haloo Helsingin levyjulkkarikeikalle matkalla olevia tuttuja.

Lopulta portit aukeavat, ja vaikka lipuntarkastuksessa ja kassintarkastuksessa menee aikaa, saamme napattua paikat etuaidalta, joskaan ei ihan niin keskeltä kun olimme toivoneet. Seuraavaksi pitää kiirehtiä ostamaan sitä uutukaista levyä, ettei se vaan ehdi loppua, ja juttelemaan myyntipisteellä näkyvien tuttujen kanssa. Seuraava puolitoista tuntia kuluu rattoisasti vuoroin etuaitaan nojaten, ja vuoroin eri puolilta Altaan aluetta löytyvien kavereiden kanssa seurustellen. Täällähän on yllättävän lämmintä, vaikka syyskuu on jo pitkällä ja olemme aivan meren äärellä. Onneksi liiat vaatteet voi heitellä kasaan aidan päälle ja alle.

Viimeiset kymmenen minuuttia ennen keikkaa yritämme tihrustaa muutamasta kännykästä Helsingin Sanomien bäkkäriliveä, mutta siitä ei kyllä tahdo kuulla mitään. Eikä siihen jaksa keskittyäkään, sillä ihan kohta tämä on alkamassa! Vilahtiko tuolla jo joku? Ei, se oli vain teknikko, mutta NYT, siinä tulee Anssi komeine keikkatakkeineen ja akustisine kitaroineen ja Kaksi sisarta avaa tämän levykokonaisuuden, kuten kuuluukin. Kappaleen alkupuoli on pääosin akustinen ja Saaran oma lauluosuus kuuluu ihanaisesti. Mikko jo tapailee kitaraansa, mutta sitten vasta kun Anssi sanoo, että ”Ja sitten mennään!” koko bändi liittyy mukaan. Anssi pomppii tasajalkaa hymyssä suin Antin kanssa, Mikko huitelee omia kuvioitaan toisessa reunassa ja yleisönkin puolella laitetaan isompaa vaihdetta silmään.

Bemarin matkustajaporukka ajelee jälleen viimeisen yhteisen reissunsa, ja sen jälkeen setissä on ehkä eniten odottamani kappale Nummelalta: Esko Riihelän painajainen, tuo surumielinen tarina Matildan ja Villen kohtaamisesta ja heidän täydeksi arvoitukseksi jäävästä reissustaan. Biisi, joka ehdottomasti kaipaa jatko-osaa! Mikon kitara voihkii murheellisena korostaen sitä, että tämä seikkailu ei välttämättä pääty niin, että they lived happily ever after. Puistossa on seuraava kappale, ja se on jo jatko-osansa saanut hieman samankaltainen tarina, jossa olisi ollut suurempi mahdollisuus onnelliseen loppuun. Olivathan he sentään hetken legendaa! Antin pieni bassosoolo on omalla paikallaan kappaleessa, eli nyt mennään kappaleen viime aikoina keikoilla kuullun bändisovituksen mukaisesti.

Kaunotar ja basisti on kaunis tuokiokuva talvisesta keikkareissusta jossain Lapissa. Anssi hymyilee niin kauniisti kertoessaan tarinaa bändinsä laulusolistiin ihastuneesta muusikosta. Kuka on tuo kaunotar, joka viihdyttää tarinoillaan keikkabussia öisellä taipaleellaan ohjastavaa basistia? Onko hän joku jo kokeneempi tähti, vai uraansa vasta aloitteleva nuori nainen? Onko hänellä esikuva todellisuudessa? Onko basisti tälle rundille palkattu ensikertalainen, vai Suomen lavoja jo vuosia kiertänyt nelikielisen taitaja? Ehtiikö basistiparka nukkua tarpeeksi ennen seuraavaa keikkaa? Tämän kappaleen tunnelma on niin ihana!

Mikon kitara vonkaisee käyntiin seuraavan riffin, ja Anssi ottaa käteensä valkean Telecasterin. Joo, sehän se on, eli Pave Maijasen valkoinen ’58 Tele. Arvokitara, joka ei kovin usein näyttäydy keikoilla. Tänään se saa olla mukana kertomassa yläkerran selloa soittavasta rouvasta, jolla on vastenmielinen mies, huonotapaisia kakaroita ja salainen ihailija kerrosta alempana. Tämä on samantyyppinen tarina kuin hetkeä aiemmin kuultu kappale, mutta aivan eri lähestymiskulmalla. Tässä kertoja ei vaikuta erityisen sympaattiselta, vaan pikemminkin pahantahtoiselta. Nummela-levyn tapaan tässäkin on taas tarina, joka jää kiinnostavalla tavalla auki. Päätyivätkö he koskaan yhdessä etelään? Ja jos päätyivät, oliko kohteena Teneriffa, Pärnu vai Allas? Viimeksi mainittuun paikkaan sentään voi onneksi tulla yhdessä kaverin kanssa dumppaamatta sitä ennen ketään jätekuiluun tai pakkaseen.

Tunnelmasta toiseen, ja nyt kohtaamme ryhmän henkilöitä, jotka kaikki yrittävät paeta tavalla tai toisella elämää, joka heille on suotu. Pettävän Ilkan ja piikittävän Riikan motiivit eivät selviä kappaleesta, mutta nuori Jesse ei tosiaan oikein voi muuta kuin yrittää sulkea korvansa ja kuvitella olevansa jossain muualla. Anssi ja Saara esittävät kappaleen duettona, ja voi kuinka upeasti heidän äänensä soivatkaan yhdessä! Voi kun tämä kappale ilmestyisi bändikeikkojen settilistoihin joskus!

Jossain vaiheessa edellisten biisin aikana olen jo hieman taitellut valotikkuani ja nyt alan herätellä sitä kunnolla, vaikka Nummela ei vielä ole vuorossa, vaan ensin käydään kesämökillä silittämässä naapurin kissanpentuja ja elämässä viimeistä lapsuuden kesää. Ja nyt on vuorossa Nummela. Ilta on jo hämärtynyt kunnolla, ja Anssi käskee kaikkia sytyttämään kännyköittemme valot. Se onkin valotikkua parempi idea, sillä tuosta keltaisesta pikku puikosta ei hohdetta nyt oikein irtoa. Muodostamme huojuvien valopisteiden meren Anssin johdatellessa meidät Kauniaisten ja Vihdin kirkonkylän kautta vaeltamaan yhdessä Nummelanharjun rinteille.

Anssi ja bändi poistuvat nyt lavalta, mutta ei tässä varsinaista väliaikaa ole, vaan he palaavat jo parin minuutin päästä takaisin asemiinsa. Anssi on vaihtanut ylleen sen pitkähapsuisen keikkatakin, jota ei olekaan hetkeen nähty hänellä. Kitara kaulaan ja eikös sieltä tulekin jo ennalta luvattu Milla. Se on melkein Nummelan kappaleita, sillä sehän löytyy Nummela-levyn tupla-cd-painokselta. Sydämet toimivat seuraavaksi, ja Miljoona volttii iskee. Huh, melkoista tykitystä!

Kun koko Nummela-levyn aikana Anssi ei pitänyt muita spiikkejä kuin sen, jossa hän toivotti yleisön tervetulleeksi tälle keikalle ja toisen ennen Harhaa, nyt on jokaista kappaletta ennen ainakin kappaleen nimen tai yhden lauseen mittainen pikku spiikki. Muutamiin biisien väleihin mahtuu pidempikin jutustelu, kun Anssi kertoo niistä ja poimii esitettäviksi uusimpiakin kappaleitaan, kuten Ilveksen. Halailen omaa pehmoilvestäni ja kas, se onneton valotikku suvaitsee hohtaa edes vähän tässä vaiheessa keikkaa! Syke-elokuva kai saadaan joskus katsottavaksi, mutta leffaan liittyvä puhaltelukappale kuullaan tänäkin iltana.

Levottomassa tytössä Anssi usuttaa Antin soittamaan ihan kunnollisen pituisen bassosoolon ja yrittää houkutella basistin ihan lavan edessä oleville vahvistinkaapeillekin seisomaan, mutta sinne ei Antti sentään astu. Anssikaan ei ole tähän mennessä käynyt kaappien päällä, vaan pysynyt turvallisesti lavalla. Keikka striimataan, joten kameroiden edessä täytynee pitää sopiva turvaväli yleisöön.

Levottoman jälkeen Anssi sanoo, että nyt hänen tekisi mieli kokeilla jotain uutta. Saara ja Ville katsovat toisiinsa ja Ville levittelee käsiään. Mitähän sieltä tulee? Anssi kertoo, kuinka Freddie Mercury olisi täyttänyt 75 vuotta vajaa viikko sitten, ja hänen kunniakseen Anssi huudattaa Altaan 1500-päistä yleisöä nyt aivan samalla tavalla kuin Freddie vuonna 1985 Live Aidissa. No ei meistä ehkä aivan Wembley-stadionin edestä lähde ääntä, mutta hienolta tämä kuulostaa! Anssi hallitsee samat elkeet ja saa yleisön yrittämään parastaan. Kyllä, jatkoon!

Anssi vaihtaa taas kitaraa ja hakee hetken ajan siitä oikeaa ääntä muun bändin soittaessa jo taustaa, josta arvaa, että eräs tuttu riffi lähtee kohta soimaan ja sen jälkeen luetellaan ammatteja. Tänä iltana ikkunasta lentää harvinaisen monta oranssia huivia ja päähinettä! Ja nyt Anssikin jo loikkaa esiintymään lavan edessä olevien kaappien päällä. Hän kaatuu piruettiensa jälkeen kanveesiin ja Antti yrittää ensin kokeilla melkein oikeaoppista paineluelvytystä, mutta eihän tässä hätätilanteessa tietenkään auta muu kuin bändinjohtajan kasvoille kaadettu vesi. Hurraamme Antille kun Anssi saadaan taas tolpilleen ja biisi voi jatkua sen tarttuvan kertosäkeen yhteislaululla.

1972 kulkee loppuunsa ja bändi poistuu taas lavalta. Nyt saakin taputtaa jo kunnolla kovaa ja ainakin vähän sinne päin tahdissa, ennen kuin bändi palaa taas näkyville. Ensin Saara kulkee lavan halki kohti kiippareitaan aplodien saattelemana, ja heti perään kultatakkinen Ville kerää hurrauksia asettuessaan taas rumpujensa taakse. Eturivin miehiä odotellaan vielä pari hetkeä, mutta nyt hekin kaikki ovat taas paikoillaan. Pääsemme tanssimaan karhun turkki päällämme kitaroiden helistessä, ja nyt keikalla on tosiaan esitelty mainio valikoima Anssi Kelan kappaleita ensilevytyksestä vuodelta 1993 aina tähän vuoteen saakka, eli 28 vuoden ajanjaksolta. Siinä on komealla uralla pituutta jo reilusti enemmän kuin tämän keikan toisella vieruskaverillani on ikävuosia.

Nostalgiahenkinen keikka päätetään osuvasti siitä kertovan kappaleen merkeissä. Anssi ja bändi pistävät taas isomman vaihteen silmään, ja lavalla ryntäillään ja riehutaan oikein kunnolla ennen kuin kappale viedään päätökseen ja koko viisikko kerääntyy lavan keskelle loppukumarruksiin. Kiitos teille, tämä on ollut todella komea ilta ja hieno päätös ulkokeikkojen kaudelle. Samalla se on ollut loistava muistutus siitä, millainen hieno kokonaisuus 20-vuotias Nummela-levy on.

Keräännymme vielä porukalla fiilistelemään lavan edustalle. Jossain takavasemmalla lauletaan isommalla porukalla Puistossa, ja eturiviin ryntää pari tyttöä pyytämään, että voitaisko taputtaa kaikki vielä kovempaa ja toivoa Nummelaa uudestaan. Harmittavasti järkkäri ilmestyy siihen komentamaan meidät pois nopeasti, sillä kaikki paikat menevät nykyään kiinni tosi aikaisin. Siirrymme siis jatkamaan fiilistelyä myyntipöydän äärelle, jonne Anssikin kohta ilmestyy jakamaan nimmareita ja poseeraamaan kaverikuvissa.

Kohta järkkärit alkavat tyhjentää tuotakin pistettä, joten hengailemme seuraavaksi alueen portin ulkopuolella. Mentäisiinkö jatkamaan iltaa vielä hetkeksi jonnekin? Mutta osalla on pitkä kotimatka ja loput saavat selville, että mikään paikka ei tosiaankaan ole enää auki, joten siirrymme vähitellen kotejamme ja muita yöpymispaikkojamme kohti. Mutta miksi tällaisia keikkoja ei ole enempää? Voitaisiinko ensi vuonna juhlia vaikka 21-vuotiasta Nummelaa? Siellä voisimme seuraavan kerran käyttää näitä kokoon haalimiamme oransseja vaatekappaleita. Ja onhan kahden vuoden päästä varmasti samanlaiset bileet Suurien kuvioiden kunniaksi, onhan?

Settilista

Nummela full album:
Kaksi sisarta
Mikan faijan BMW
Esko Riihelän painajainen
Puistossa
Kaunotar ja basisti
Rva Ruusunen
Harhaa
Kissanpäivät
Nummela
—
Milla
Miten sydämet toimii?
Miljoona volttii
Ilves
Sut puhallan pois
Levoton tyttö (huudatus)
1972
—
Karhun elämää
Nostalgiaa