En pidä lentämisestä. Jostain syystä en ole koskaan onnistunut nukkumaan lentokoneessa, mikä on omiaan tekemään erityisesti pitkistä lennoista sietämättömiä. Menolennolla Singaporeen päätin kuitenkin kokeilla uutta lähestymistapaa: pillereitä. Luin ensin huolellisesti nukahtamislääkkeen käyttöohjeet. Niissä varoitettiin seuraavista haittavaikutuksista: levottomuus, ärtyneisyys, tunne-elämän latistuminen, sekavuus, aggressiivisuus, seksuaalisten halujen lisääntyminen, harhaluulot, raivoaminen, painajaiset, ripuli, hallusinaatiot, psykoosit, unissakävely, sopimaton käyttäytyminen, muistihäiriöt, kahtena näkeminen, haparoivat liikkeet ja lihasheikkous. Koska podin jo valmiiksi kaikkea muuta paitsi ripulia, arvelin voivani huoletta nauttia lääkkeen.

Nappasin pillerin Venäjän ilmatilassa – ja nukuin lähes neljä tuntia! Tästä lähtien lennän aina pilleripäissäni.

Visiittini Singaporeen oli ensimmäinen laatuaan, ja vain yhden yön mittainen, joten kaupunki ei luonnollisesti ehtinyt tulla kovinkaan tutuksi. Orchard Roadia tuli tallustettua pari tuntia – ja siinä se sitten melkein olikin. Tämän hyvin suppean otannan perusteella Singaporen keskusta ei tehnyt mitenkään erityisen lähtemätöntä vaikutusta. Vilinää oli kovasti ja aasialaiseen tyyliin koristevaloissa ei oltu tingitty. Periaatteessa mukavan ja siistin näköistä seutua, mutta samalla hiukan hengetöntä. Yhtään vanhaa rakennusta ei osunut silmään, Singaporen historia tuntui tämän kävelyn perusteella ulottuvan korkeintaan 90-luvun alkuun.

Hotellin ympäristö, Little India, vaikutti sen sijaan kiinnostavammalta. Dunlop Streetillä oli hyvä etninen poljento: sitar-musiikki soi suurista ämyreistä ja katu oli täynnä viiksekkäitä miehiä hedelmä-, vihannes- ja mausteostoksilla. Pikku-Intia tarjosi myös loppujen lopuksi koko reissun parhaat sapuskat: Kantipur Tandoori Restaurantin malai kofta curry kohosi ainakin omassa kirjanpidossani yhdeksi kaikkien aikojen maukkaimmista eväistä – todella herkullisia inkiväärillä ja rusinoilla maustettuja paneer-pyöryköitä maittavassa curry-soosissa. Propsit kokille!

On vielä mainittava, että Singaporen metroverkoston käyttö tuntui ensikertalaisesta harvinaisen työläältä. Tiketti lunastettiin ainoastaan tietyille pysäkinväleille ja sillä pääsi tasan tämän yhden matkan. Sen jälkeen lippu piti käydä palauttamassa, jolloin siitä sai takaisin yhden dollarin pantin. Tämä pilettien ostaminen ja myyminen hoidettiin automaateilla, joille päästäkseen piti ensin jonottaa itsensä tärviölle, ja kun oma vuoro vihdoin koitti, oli asiointi hidasta, koska piti arpoa asemaa johon oli matkalla. Täytyy sanoa, että arvostan enemmän järjestelmiä, joissa yhdellä lipulla saa matkustaa vapaasti esim. tunnin ajan – minkä jälkeen sitä ei tarvitse erikseen lähteä palauttamaan.

Pikku-Intian tabla-rumpujen sykkeessä vietetyn yön jälkeen vuorossa oli maiseman vaihto ja lento Thaimaan Phuketiin. Kyseessä oli vain välietappi, lopullinen päämäärä oli pieni Lipen saari Etelä-Thaimaassa. Phuketiin saapuessa tiedossa oli ainoastaan Lipelle lähtevien veneiden aikataulu Pak Baran satamassa, jonne oli matkaa nelisensataa kilometriä. Piti siis järjestää kuljetus Pak Baraan, sekä myös majoitus yhdeksi yöksi Phuketiin, sillä seuraava vene Lipelle lähtisi joka tapauksessa vasta seuraavana päivänä.

Sekä kyyti että majapaikka järjestyivät taksimatkalla Phuketin lentokentältä. Kuljettaja soitti esimiehelleen, jonka kanssa saatiin puhelimitse sovittua auto Pak Baraan – kunhan hinnasta ensin pudotettiin puolet alunperin pyydetystä. Esimies delegoi ajosuorituksen kuljettajalle, joka ei näyttänyt varsinaisesti repeävän innosta urakasta kuultuaan. Hän kuitenkin otti tehtävän vastaan ja hoiti toisella puhelulla tulevaksi yöksi vielä edullisen hotellinkin Kata Beachiltä. Palvelualtis kuljettaja lupasi tulla noutamaan hotellilta seuraavana aamuna kello kuusi.

Phuket on vuosien varrella tullut hyvinkin tutuksi, mutta tällä kertaa tuntui siltä, että tämä pikavisiitti saattoi jäädä viimeiseksi. Syitä tähän on lähinnä kaksi:

1) Joka paikkaan pesiytyneet räätäliliikkeiden sisäänheittäjät ovat yksinkertaisesti aivan helvetin ärsyttäviä. Kaduilla ei saa kävellä rauhassa: noin kymmenen metrin välein tulee kauluspaitatyyppi käsi ojossa vastaan tervetervemitäkuuluuta huutaen. Härskeimmät tyypit jopa tarttuvat kiinni ja yrittävät kiskoa väkisin teettämään aitoa mittatilaus-Armania.

2) Liikaa suomalaisia.

Jälkimmäinen syy on tietysti hivenen elitistinen, mutta ainakin omaa lomatunnelmaani on omiaan laskemaan se, jos kohteeseen päästyäni ensimmäiset näkemäni ihmiset ovat kolme isokokoista miestä, joilla on leijonakorut kauloissaan, ja joiden käymä dialogi kuuluu: ”SANO NY MIKKO PERKELE, ETTÄ KÄVELTIINKÖ ME JO TÄSTÄ VAIKO EIKÖ KÄVELTY!” (Phuketissa kuultua.) Tulee sellainen olo, että tavallaan sitä ollaan kaukana kotoa – mutta toisaalta taas ei olla päästy yhtään mihinkään.

Asemani julkisena eläimenä luonnollisesti vielä korostaa tätä tunnetta. Itselleni yksi matkustelun hienoimpia puolia on se, että ulkomailla minun on mahdollista paeta arjen lisäksi myös itseäni – on mahtavaa saada olla ilman, että ketään kiinnostaa. Kun sitten äkkiä kuuleekin läheltään suomen kieltä, niin tämä vapauden tunne romahtaa ja suojaukset nousevat ylös. Tämä on julkkiksena olon ristiriitaa: toisaalta ihmisten huomio imartelee – ja kuitenkin samalla haluaisi olla täysin rauhassa. Suhtaudun asiaan niin, että Suomessa työnkuvaani kuuluu, kun ihmiset osoittelevat minua sormella. Ulkomailla haluaisin kuitenkin välttää tämän ja harmistun jos minut tunnistetaan.

Ilta Phuketissa tarjosi joka tapauksessa mahdollisuuden pistäytyä taas eräässä suosikkipaikassani: Sunee’s Saunalla. Sunee’s on Chalong Bayssä sijaitseva pieni ravintola, jonka takapihalle on rakennettu yrttisauna. Saunominen Thaimaan helteessä kuulostaa yhtä järkevältä kuin nokkaunet kusiaispesässä, mutta se on itse asiassa erittäin virkistävää (saunominen siis, kusiaispesää en ole kokeillut). Suneella onkin tullut vietettyä monet illat löylyttelyn ja löhöilyn merkeissä. Vaikka sauna on höyrykäyttöinen, se kuitenkin toimii myös suomalaisen saunomiskulttuurin viitekehyksessä, sillä toisinaan paikallinen saunamajuri riehaantuu heittämään pökköä pesään siihen malliin, että lämpötila kohoaa hyvinkin kipakaksi. (Löylyhuoneen ulkopuolella olevassa tulipesässä muuten poltetaan tiikkiä. Suuri runko työnnetään toisesta päästä hiillokseen: sitä mukaa, kun tulessa oleva pää palaa, toisesta päästä syötetään liekeille lisää ruokaa, kunnes koko runko on palanut.) Paikka on sen verran sivussa varsinaisista turistipesäkkeistä, että siellä saa yleensä olla melko rauhassa – muut saunojat koostuvat tavallisesti paikallisista sekä lähellä sijaitsevien sukellusfirmojen asiakkaista.

Joten jos matka käy Phuketiin, niin suosittelen lämpimästi Sunee’s Saunaa. Se sijaitsee Chalongin Bayn liikenneympyrästä n. 50 metriä satamaan päin. (Voin paljastaa tämän pienen salaisuuden tätä blogia lukeville valtaville massoille nyt kun en kerran enää itse mene Phuketiin…)

Ennen nukkumaanmenoa piti vielä käydä hakemassa iltapalaksi Katalla operoivasta katukeittiöstä banaanilla täytettyä pannukakkua. Tämä onkin toinen Phuket-suositukseni: pannukakkumies pysäköi aina illan tullen mopon päällä liikkuvan kyökkinsä samaan paikkaan ja ryhtyy paistelemaan todella herkullisia pannukakkuja. Vastaavanlaisia yrittäjiä on tietysti ympäri Thaimaata, mutta oman kokemukseni perusteella juuri tämän Katalla liikkuvan mopomiehen pannarit ovat kaikkein maukkaimpia. Hän myös paloittelee banaanin nopeammin kuin kukaan muu: todellinen virtuoosi.

Nukkumisesta ei sitten tahtonutkaan tulla yhtään mitään. Hotelli oli aivan uusi. Jostain syystä patja oli jätetty vielä pakkausmuoveihin ja aluslakana pedattu muovin päälle. Jokaista kyljenkääntöä säestikin sellainen nitinä, että unilääkkeelle olisi taas ollut käyttöä. Kellon soidessa ennen kuutta, olo ei tuntunut kovinkaan levänneeltä.

Auto ja kuljettaja odottivat sopimuksen mukaisesti pihalla.

* * *

Matkakertomuksen seuraavassa osassa saavutaan Koh Lipelle – mutta vasta sen jälkeen kun ollaan ensin oltu hengenvaarassa!