Formulatarina

Keke

Olin kymmenen, kun Keke Rosberg voitti formula ykkösten maailmanmestaruuden. Kauden 1982 ratkaiseva viimeinen osakilpailu ajettiin Las Vegasissa ja se lähetettiin Suomessa keskellä yötä. Muistan miten maailmani romahti kun en saanutkaan vanhemmiltani lupaa valvoa television ääressä. Isäni kuitenkin pelasti tilanteen nauhoittamalla kilpailun työpaikallaan, jossa oli tuohon aikaan harvinainen videonauhuri. Nukuin yöni levottomasti ja menin heti seuraavani aamuna jännityksestä vaitonaisena isän ja veljeni kanssa katsomaan kisan videolta. Tajuntaani on pysyvästi tatuoitunut kuva Kekestä ajamassa ruutulipulle molemmat kädet kohotettuna tuuletukseen.

Vuosina 82-84 elämääni ei mahtunut juuri muuta kuin formulat. Opiskelin ulkoa Vauhdin Maailmassa julkaisut kisaraportit. Täytin huoneeni seinien jokaisen senttimetrin Keken kuvilla ja leikkasin lehdistä kaikki mahdolliset häneen liittyvät artikkelit. Järjestimme kavereiden kanssa talomme vieressä olleessa leikkipuistossa polkupyöräkilpailuja – minä kuvittelin aina pyöräni olevan valkoinen Williams ja poljin itseni henkihieveriin. Osasin piirtää Keken auton täydellisesti pienintäkin sponsoritarraa myöten. Marssin jopa parturiin sonnustautuneena Keke-paitaan ja tilasin itselleni samanlaisen kampauksen. Uskokaa pois – jos minulle olisi tuolloin kasvanut viikset, niin sellaiset olisivat liehuneet nenäni alla alta aikayksikön!

Minusta piti tulla formulakuski ja olisin antanut vaikka vasemman käteni päästäkseni ajamaan mikroautolla. Nelilapsisen perheemme talous oli kuitenkin lujilla, eikä kallis autourheiluharrastus tullut missään tapauksessa kysymykseen. Ajaminen oli aina vain kaukainen päiväunelma, jonka toteutuminen ei tuntunut mitenkään mahdolliselta.

Mikroautot

Täysi-ikäiseksi tultuani haaveet formuloista olivat vaihtuneet realistisempiin rock-unelmiin. Niinpä en ajanut itselleni edes ajokorttia, vaan sijoitin siihen vaadittavat rahat mieluummin kitaroihin ja vahvistimiin. Vuonna 1994 sain vihiä, että Vihdin FK-radalla olisi mahdollista päästä kokeilemaan karting-autoilua. Menin veljeni ja parin kaverin kanssa katsomaan mistä on kysymys. Seurasi valtava innostus. Muutaman kuukauden päästä huomasimme jo omistavamme kaksi karting-autoa. Kävimme ajelemassa niillä Vihdin ja Hyvinkään radoilla uskoen vilpittömästi olevamme huomattavia kuljettajalahjakkuuksia. Varsinkin veljeni kanssa mittely perheen sisäisestä hegemoniasta oli kovaa ja vaikka emme koskaan osallistuneet yhteenkään kilpailuun, oli radalla silti aina veren maku suussa. Ajoimme keskenämme rajuja kolareita ja ulosajoja – yleensä radalta lähdettiin kotimatkalle siten, että polvea tai kyynärpäätä kolotti ja autoista oli jotain vääntynyt mutkalle.

Karting-harrastus kuitenkin hiipui nopeasti. Syynä oli se, että autot vaativat jatkuvaa säätöä ja rassaamista, eikä kukaan meistä ollut mikään mekaanikkotyyppi. Halusimme vain ajaa ja kokea vauhdin hurmaa. Se oli kieltämättä vähän vaikeaa silloin, kun työntelimme autoja tuntitolkulla pitkin varikkoa yrittäen saada niitä käyntiin. Harrastuksen hinta-laatusuhde laski lopulta pahasti pakkasen puolelle ja myimme autot pois. Meni viisi vuotta ilman, että ajoin metriäkään.

Kesällä 2001 Nummela –niminen albumi oli myynyt tuplaplatinaa ja levy-yhtiö päätti juhlistaa tapahtunutta. He järjestivät minulle ja muille levyn tekoon osallistuneille kilpailun Helsingin Kart´in Clubilla. Minä voitin. Ilta-Sanomat oli paikalla raportoimassa ja repi isot otsikot siitä, miten ajokortiton kaveri voitti autokilpailun. Motor Forum –ohjelmassa pantiin ilmeisesti artikkeli merkille, sillä muutaman viikon päästä he kutsuivat minut samaan paikkaan kilpailemaan rallin MM-sarjaa ajanutta kuljettajaa ja moninkertaista rata-autoilun suomenmestaria vastaan. Voitin taas. Tässä vaiheessa tuli mieleen, että pitäisiköhän tätä alkaa oikein harrastaa?

Aloin käydä aktiivisesti karting-radoilla. Tein yhteistyösopimuksen VM Karting Centerin kanssa – sain käydä ajelemassa niin paljon kuin huvitti. Motor Forumin Timo Pulkkinen tiedusteli, kiinnostaisiko minua joskus kokeilla oikeaa formulaa jos hän järjestäisi testimahdollisuuden. Vastasin: ”Joo joo, tottakai.” En ottanut tarjousta erityisen vakavasti ja pian unohdinkin koko asian.

Formula 3

Kului yli vuosi kun Pulkkinen yllättäen palasikin asiaan. Hän kertoi tavanneensa Marko Koirasen ja sopineensa testiajosta F3-autolla. Motor Forum tekisi testistä raportin ohjelmaansa. Pääsin vihdoin toteuttamaan lapsuuden haaveeni ajaessani formula kolmosella muutamia kierroksia Alastarolla syyskuussa 2002. Ajaminen päättyi lopulta pieneen pyörähdykseen, eikä suorituksellani voi muutenkaan erityisemmin leveillä. Palasin kuitenkin Alastarolta kotiin miettien, että olihan tuo aika kivaa. Tuumailin asiaa yön yli ja soitin seuraavana päivänä Marko Koiraselle. Tiedustelin, että jos haluaisin alkaa harrastaa tosissaan rata-autoilua, niin miten pääsee alkuun ja mikä olisi aloittelijalle sopiva luokka. Marko mietti hetken ja yllätti minut kysymällä, että mitä jos kokeiltaisiin vielä uudestaan tätä formulaa – ja tällä kertaa ihan kunnolla.

Radalle palattiinkin jo viikon päästä. Nyt ajettiin pari päivää aamusta iltaan. Haettiin tuntumaa ja nostettiin hiljalleen vauhtia. Marko oli määritellyt ajan, joka minun täytyisi alittaa ollakseni millään tasolla vakavasti otettavissa. Jälkimmäisenä päivänä hän oli tilannut radalle Jussi Lailavuon ajamaan vertailuaikoja. Markon mukaan Jussi on yksi tämän maan kovimpia kolmoskuskeja ja siten oivallinen mittatikku siihen, millaista vauhtini oikeasti on. Pelkäsin olevani sekuntitolkulla Lailavuota hitaampi, mutta lopulta eroa olikin hänen hyväkseen vain vajaa sekunti. Alitin myös Markon tavoiteajan. Ajamallani ajalla olisi oltu edellisen kesän Alastaron SM-kilpailujen aika-ajoissa ruudussa kuusi. Testin päätyttyä Marko mietiskeli, että tässähän voisi jopa olla jotain järkeäkin. Hän tarjosi minulle kuljettajanpaikkaa kaudelle 2003.

Kävin muutaman päivän ankaran jaakobinpainin. Ajattelin Markon tarjousta ja minusta tuntui, että olen haukkaamassa aivan liian isoa palaa. Ei minulla voi olla minkäänlaisia valmiuksia kilpailla Suomen nopeimmassa rata-autoluokassa – eihän minulla ole vieläkään edes ajokorttia! Ajatus tuntui pelottavalta, mutta samalla tiesin, että tällaista tilaisuutta tuskin toista kertaa tulee – minulla olisi nyt mahdollisuus toteuttaa lapsuuden haaveet. Olisihan tässä sitä paitsi muutenkin mielenkiintoinen haaste. Tulisin varmaankin katumaan koko loppuelämäni mikäli en katsoisi näitä kortteja. Päätin hyväksyä tarjouksen.

Suoritin ajokortin ja AKK:n rataleimatutkinnon. Sain erityisjärjestelyillä formuloihin vaadittavan lisenssin.

Onnettomuus

Ennen kauden alkua testasimme ahkerasti. Viikkoa ennen avauskilpailua olimme ajamassa Jurvan Botniaringilla. Testit olivat sujuneet hyvin, jopa odotettua paremmin. Ajelin viimeisenä testipäivänä aikoja, jotka alittivat radan virallisen kierrosennätyksen. Koko tiimi oli yhtä hymyä. Lähdin päivän päätteeksi vielä kerran radalle. Tavoitteena oli ajaa vielä muutama nopea kierros ja parantaa hiukan aikaa. Sen jälkeen pakkaisimme auton ja lähtisimme valmistautumaan seuraavan viikon kilpailuun. Parin lämmittelykierroksen jälkeen olin täydessä vauhdissa. Botniaringin kakkosmutka on nopea, nelosvaihteella ajettava oikea. Ulostultaessa avasin kaasun hieman liian aikaisin ja ajolinja lipsahti leveäksi. Vasemman puolen renkaat putosivat kanttikiven väärälle puolelle ja perä karkasi saman tien hallinnastani. Auto pyörähti takaisin radalle, liukui sen poikki ulos radan sisäpuolelta ja jatkoi pyörimistään. Vauhti oli jo pysähtymässä kun formula vielä iskeytyi kylki edellä maassa olevaan kuoppaan, kallistui ja kääntyi iskun voimasta nurinpäin. Turvakaari upposi pehmeään maahan ja koko auton paino kohdistui suoraan päälleni. Tunsin välittömästi selkäni menneen rikki.

Auto jäi radan reunaan väärinpäin ja minä puristuksiin sen ohjaamoon. En päässyt ulos. Suoritin pikaisen vikadiagnoosin: selkään sattui mutta pystyin liikuttelemaan jäseniäni. Raajojen lukumäärä tuntui olevan sama kuin aina ennenkin. Kytkin autosta virrat pois, irrotin ratin ja turvavyöt ja jäin pää alaspäin odottelemaan apua. Marko ehti parin minuutin päästä ensimmäisenä paikalle. Hän sai kohotettua formulaa sen verran, että pääsin mönkimään ulos. Jäin hetkeksi makaamaan maahan. Yläselässä tuntuva viiltävä kipu lähes salpasi hengityksen. Marko kyseli, että soitetaanko ambulanssi. Yritin nousta istumaan. Onnistui. Hetken päästä pyrin jaloilleni. Sekin onnistui. Ehkä tässä ei loppujen lopuksi käynytkään niin pahasti. Selkä on varmaankin vain vähän tärähtänyt!

Ajattelin, että on tässä silti varmaankin syytä käydä tarkistuttamassa itsensä. Kauhajoen terveyskeskuksessa lääkäri tutki selkääni painellen sen nikamia. Äkkiä hän osui arkaan paikkaan. Silmissäni musteni ja jalat lähtivät alta. Pian minua kiidätettiinkin pillit ulvoen Seinäjoen Keskussairaalaan. Minulle tehtiin tutkimuksia, otettiin kuvia ja lopulta todettiin, että yksi niskanikamistani on murtunut, kaksi selkänikamaa on painunut kasaan ja jostain kumman syystä myös oikea ranteeni on murtunut. Selkänikamat olisi leikattava tai halvaantuisin. Minut kuljetettiin välittömästi Helsinkiin operoitavaksi.

Leikkauksessa selkärankaani ruuvattiin n. viidentoista sentin mittainen tukirauta. Maatessani operaation jälkeen sairaalan sängyssä viiden eri letkun päässä, mieleeni kieltämättä tuli, että oliko tässä nyt mitään järkeä? Onko ringin kiertäminen asvalttiradalla tämän

Paluu

Mietiskellessäni sairaalan sängyssä elämäni pisimmiltä tuntuvien päivien ajan syntyjä syviä, panin merkille samassa huoneessa makaavan vanhan miehen. Vanhus oli täydellisesti kuun pimeällä puolella – hän ei tiennyt mitään tämän maailman menosta. Öisin hän ulvahteli kummallisia iskulauseita ja päivisin keskittyi kiskomaan sänkyjen välissä olevaa muoviverhoa syliinsä. Kukaan ei kertaakaan käynyt katsomassa häntä. Ajattelin, että minulla on varmaankin kaksi vaihtoehtoa: voin elää jatkossa elämääni järkevästi ja varman päälle – kaikkia mahdollisia riskejä kaihtaen. Varautua jatkuvasti pahan päivän varalle. Tai sitten voin elää tässä hetkessä. Tunnustaa jokaisen hetken ainutkertaisuuden ja yrittää ottaa niistä irti mahdollisimman paljon. Tehdä asioita, joista nautin välittämättä, onko niissä oikeasti mitään järkeä. Kun sitten elämäni illassa makailen sairaalavuoteessa nykimässä väliverhoa, niin kumman vaihtoehdon toivoisin valinneeni?

Siinä maatessani tein päätöksen: palaan vielä formulan rattiin. En luovuta! Paluuseen kuitenkin vaadittiin vielä toinen selkäleikkaus yhdeksän kuukauden kuluttua ensimmäisestä. Pujottauduin lopulta formulan ohjaamoon vasta vuoden kuluttua onnettomuudesta. Kauden 2004 avaukseen Alastarolla oli tuolloin vain pari päivää, eikä ajamisestani tullut yhtään mitään. Minua pelotti. Suunnittelin jo luikkivani häntä koipien välissä rata-alueelta karkuun – ei minusta olekaan tähän! Itseluottamukseni oli täydellisesti raunioina. Sain kuitenkin potkittua itseni osallistumaan kauden avauslähdön aika-ajoon. Olin yllätyksekseni kolmas. Kilpailun aikana sain vihdoin itseni kasaan. Varovaisen startin jälkeen huomasin pysyväni muiden vauhdissa ja olevani jopa elementissäni. Nautin ajamisesta ja kilpailusta. Olin hyvän taistelun jälkeen maalissa neljäs. Tuo kaikkien aikojen ensimmäisessä virallisessa autokilpailussani ajamani neljäs sija on suurin koskaan saavuttamani voitto. Otin tuolloin tylyn selkävoiton kaikkein pahimmasta vastustajastani.

Kausi 2004 meni valtaosin oppirahoja maksellessa. Alkukausi sujui mainiosti. Ahvenistolla jouduin keskeyttämään vetoakselin katkettua, mutta muuten tulokset olivat rohkaisevia. Saavutin jatkuvasti kärjen vauhtia ja sijoituin parhaimmillani Botniaringilla toiseksi. Kauden viimeiset kilpailut menivät kuitenkin täydellisesti penkin alle. Sorruin jatkuvasti yliyrittämiseen ja typeriin virheisiin. Kolmessa viimeisessä lähdössä spinnasin neljästi! Ajaessani autoani päätöskilpailun jälkeen varikolle, minusta tuntui, että nämä ajeluni taisivat nyt olla tässä – olin niin pettynyt itseeni. Sijoitukseni sarjan loppupisteissä putosi hölmöilyjeni takia viidenneksi kun minun olisi vauhtini puolesta pitänyt ehdottomasti olla kolmen parhaan joukossa (olin kauden jokaisessa aika-ajossa kolmen kärjessä – lukuunottamatta viimeistä Ahveniston kilpailua, jonka aika-ajoissa en saanut lainkaan aikaa auton sähköjen petettyä). Yhden nukutun yön jälkeen näin maailman kuitenkin uusin silmin. Ymmärsin saavuttaneeni olemattomaan kokemukseeni nähden todella hyviä tuloksia. Niinpä ryhdyimme Markon kanssa suunnittelemaan kautta 2005.

Siperia opettaa

Suunnitelma kaudelle 2005 oli kunnianhimoinen: ajaisin Koiranen Bros. Motorsportin kuljettajana Saksan Formula Renault –sarjassa. Rahoituskin näytti järjestyvän ja tiimi alkoi jo kasata tallillaan minulle autoa. Tammikuun lopulla niskaan tuli kuitenkin kylmää vettä: merkittävin rahoittajani ilmoitti yllättäen vetäytyvänä hankkeesta. Budjettiin tuli reikä, jota ei saatu enää paikattua. Saksan projekti oli haudattava, joten katselin ajohommia muualta. Tein uuden aluevaltauksen ja kokeilin ensimmäistä kertaa kilpailemista ns. koppiautolla osallistuessani Porschella Scandinavian Carrera Cup –sarjan osakilpailuun. Sain harjoitella vain kolmisen varttia, jonka jälkeen pitikin jo lähteä kilpailuun. Auto oli täydellisesti erilainen ajettava kuin formula kolmonen. Ajotyyli piti muuttaa täysin toisenlaiseksi. Tein silti alkuvaikeuksien jälkeen kisassa hyvää nousua ja ajoin jo neljännestä sijasta. Sorruin kuitenkin viimeisillä kierroksilla idioottimaiseen vaihtovirheeseen, joka hajotti Porschen kytkimen ja kilpailu päättyi siihen.

Seuraavaksi yritin Super 2000 –luokassa Audilla. Kilpailu ajettiin Ahvenistolla ja kyseessä oli ehkä lyhyen kilpa-autoilijanurani opettavaisin kisaviikonloppu – opin lyhyessä ajassa paljon asioita kantapään kautta. Oppirahoja maksettiin kirjaimellisesti vielä seuraavan vuoden tammikuussa. Tuloksena oli vain vääntynyttä peltiä ja huonoa happea. En välitä muistella koko tapausta tämän enempää.

Syksyllä 2005 Marko ilmoitti aikeistaan tuoda Suomeen kaksi uutta F3-autoa ja tiedusteli, josko minua kiinnostaisi toimia toisen kuljettajana. Kysymykseen oli tällä kertaa helppoa vastata myöntävästi. Televisiosta oli juuri tullut Heikki Kovalaisesta kertova dokumentti, jota katsoessani olin äkkiä oivaltanut, miten ikävä minulla oikeasti oli formulan rattiin. Kaasuvarvasta kutittaa ja veri vetää kilparadoille – minkäs teet? Mitään järkeä siinä ei tietenkään ole. Monasti vain elämässä juuri ne tyhmimmät asiat ovat niitä hauskimpia!

Minä en koskaan kasvattanut niitä viiksiä eikä minusta tullut Keken kaltaista maailmanmestaria. Tuskinpa tulee edes suomenmestaria. Mutta minusta kuitenkin tuli kuin tulikin formulakuski. Tiedän, että kymmenvuotias Anssi olisi tästä hyvin ylpeä.

Kirjoitettu keväällä 2006

Kommentit

  1. Luin tuossa yhden Koirasen veljesten tuoreen haastattelun ja siinä lueteltiin mieleen jääneitä kisakuskeja. Yksi Koirasten mieleen jääneistä nopeista kavereista oli Anssi Kela, joka olisi voinut olla kovakin tekijä, jos olisi aloittanut nuorempana.

    Hei, kolmekymppisenä aloittaneeksi nostan hattua tälle formulauralle.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.