29.03.2001 HELSINKI, Gloria

Tämähän oli kuin akustinen versio Spinal Tapista…

Minun oli määrä esiintyä yksin akustisesti Muuvi -gaalan viimeisenä esiintyjänä. Tilaisuus televisioitaisiin ja nähtäisiin myöhemmin Moon TV:ltä. Saavuin kitarani kanssa keikkapaikalle Gloriaan jo hyvissä ajoin iltapäivällä soundcheckin merkeissä. Kaikki sujui niin kun pitikin ja saimme väännettyä loistosoundit. Poistuessani lavalta kysyin henkilökunnan edustajalta josko voisin jättää kitarapiuhani mikrofonini juureen, kulmamonitorin katveeseen. Siitä se olisi sitten helppo poimia ja kiinnittää kitaraan esiintymisen ajan koittaessa. Henkilökunnan edustaja: ”Juu, jätä siihen vaan!”

Siirrymme ajassa viisi tuntia eteenpäin, juontaja kuuluttaa: ”Tervetuloa, Anssi Kela!” Astun lavalle ’hello, Cleveland!’ -tyyppisesti juhlayleisön taputtaessa kohteliaasti. Totean seisovani täysin autiolla estradilla – ei näy mikkiä, ei kulmamonitoria eikä varsinkaan sitä piuhaa! Pyörittyäni hetkisen erittäin urpon näköisenä, ryömii jostain roudari raahaten jättimäistä kulmamonitoria jalkojeni juureen. Sitten eteeni asetetaan mikrofoni. Mutta se piuha? Sitä ryhdytäänkin etsimään oikein porukalla! Ja löytyyhän se lopulta – lavan takanurkasta, myllättynä savukoneen alle! Yleisöstä kuuluu merkitseviä rykäisyjä… 

Kiinnitän vapisevin käsin piuhan kitaraani ja astelen lavan poikki kohti mikrofoniani. Matka vain jää vajaaksi – johto on edelleen osittain savukoneen alla eikä sitä ole riittävästi päästäkseni perille. Mennään siis uudestaan nurkkaukseen pyllistelemään ja kaivelemaan piuhaa esiin. Yleisö on hiirenhiljaa – kuulen televisiokameroiden hurinan…

Lopulta solmut selviävät ja pääsen vihdoinkin mikrofonin ääreen. Otan kitarastani akordin. Ei kuulu mitään. Otan toisenkin soinnun. Edelleen hiljaista. Ehkä vika on vain monitorissa ja salin puolelle kitara kuuluu? Lavalta käsin tilannetta kun on usein vaikea arvioida. Mikki tuntuu kuitenkin toimivan ja totean kärsivällisesti odottaneelle yleisölle, että nyt säätäminen saa riittää. Kuuluu kitaraa tai ei – minä vedän biisin näillä jäykkyyksillä! Soitan ’Kaksi sisarta’ -kappaleen ja minusta tuntuu, että ei tämä nyt kumminkaan mene ihan putkeen. Tunnelmaa vahvistaa lavamiksaajan olemus – näen soittaessani koko ajan silmäkulmastani miten miksauspöydän tienoo on käsiä täynnä lavamiksaajan vääntäessä kaikkia mahdollisia nappuloita ja raapiessa välillä päätään.

Soittelen rallin joka tapauksessa loppuun ja pakenen takahuoneen suojiin. Hetken päästä salimiksaaja saapuu valistamaan, ettei salin puolelle todellakaan kuulunut muuta kuin lauluni: ”En kyllä yhtään osaa sanoa mistä johtuu… Kyllähän se kitara soundcheckissä toimi!” Miksaaja menee lavalle tutkimaan tarkemmin tilannetta saapuen hetken kuluttua takaisin iloinen ilme kasvoillaan: ”No juu, nyt se vika löytyi! Eihän se kitarapiuha ollut missään kiinni!”

Kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.