Forum 2002-2013
20.5.2007 0:48
Hangout 10, 19.5.2007
Yöterveiset Vuosaaren tiukimmasta menomestasta! Tätä keikkaa kuvaillessa on kulkaa pakko käyttää enemmän kuin ylisanoja. On jotain mitä muistella kiikkustuolissa.
Mistähän tulee nimi Hangout 10? Hengaa ulkona? Hirttäydy ulkona?
Antti varoitti meitä etukäteen: "Paetkaa vielä kun voitte." Keikan jälkeen hän huokasi näkevänsä vielä pitkään painajaisia tästä esiintymisestä. Eturivi ottaa osaa. Oikeasti ihmiset, jos harkitsette keikkailevan muusikon uraa, harkitkaa uudelleen. Se ei ole helppo ammatti. En muista ikinä olleeni noin uuvuttavalla keikalla, tuntuu ettei jaksa edes seistä enää. Ja minä olin sentään vaan yleisön puolella.
Istuin jonkun aikaa pihalla keinussa vihreiden puiden keskellä, kuuntelin lintujen laulua, tuuletin tupakansavua hiuksista ja vedin syvään raitista yöilmaa. Nyt kun vielä sai hunajateetä ja leipää, tuntuu että on elossa.
Jatketaan kommentointia huomenna, nyt nukahtaa. Taivaskin alkaa uhkaavasti vaaleta.
Mistähän tulee nimi Hangout 10? Hengaa ulkona? Hirttäydy ulkona?
Antti varoitti meitä etukäteen: "Paetkaa vielä kun voitte." Keikan jälkeen hän huokasi näkevänsä vielä pitkään painajaisia tästä esiintymisestä. Eturivi ottaa osaa. Oikeasti ihmiset, jos harkitsette keikkailevan muusikon uraa, harkitkaa uudelleen. Se ei ole helppo ammatti. En muista ikinä olleeni noin uuvuttavalla keikalla, tuntuu ettei jaksa edes seistä enää. Ja minä olin sentään vaan yleisön puolella.
Istuin jonkun aikaa pihalla keinussa vihreiden puiden keskellä, kuuntelin lintujen laulua, tuuletin tupakansavua hiuksista ja vedin syvään raitista yöilmaa. Nyt kun vielä sai hunajateetä ja leipää, tuntuu että on elossa.
Jatketaan kommentointia huomenna, nyt nukahtaa. Taivaskin alkaa uhkaavasti vaaleta.
20.5.2007 17:19
Mari Tätä keikkaa kuvaillessa on kulkaa pakko käyttää enemmän kuin ylisanoja. On jotain mitä muistella kiikkustuolissa.No kertokaa nyt muillekkin, mitä siellä tapahtui...
20.5.2007 17:22
Ja laittakaa joku nyt ihmeessä se illan biisilista tänne. Ois kiva nähdä, kuinka paljon se poikkesi Semifinalin listasta!
20.5.2007 18:17
Tänään ei taida vielä jaksaa ihan kaikkea selittää, hyvä kun on saanut suurimman osan siitä tupakansavusta pois keuhkoista.
Biisilistaan en tässä vielä puutu, koska sen ainut oikea versio on Trientalella, joka oli ilmeisesti mun lisäksi ainut foorumilainen yleisön puolella. Bändilläkään ei ollut biisilistalappuja.
Keksin äsken, miten Hangoutin iltaa voi parhaiten kuvata lyhyesti: se ei ollut keikka, se oli eloonjäämistaistelu! Kun Semifinalin keikkaa verrattiin aika sujuvasti Kosketukseen ja se hävisi sille selkeästi, niin Hangoutia verrattiin Awaloniin ja se voitti sen kirkkaasti! Ehdottomasti kaikkien aikojen pelottavin keikkapaikka!
Ensinnäkin se sijainti. Itse aloin selvittää eilen iltapäivällä, että missäs tää paikka onkaan, miten sinne pääsee ja pääseekö sieltä pois. Ensin piti ajaa metrolla itään Vuosaareen ja siitä vaihtaa bussiin 90 (tai 78 ) ja ajaa pohjoiseen päätepysäkille. Reittioppaan mukaan matkaa tulee Helsingin keskustasta noin 14,5 km. Kun oli päässyt sinne päätepysäkille, ei siellä näyttänytkään enää yhtään siltä kuin oli kuvitellut. Oli ennemminkin metsän keskellä kuin lähiössä. Mutta kas kummaa, kun vähän käveli niin sieltä puiden takaa löytyi betonibunkkeri, jota kutsutaan ilmeisesti Vuosaaren vanhaksi ostoskeskukseksi. Siellä olikin monta Anssi Kela -julistetta vastassa, että tiesi ihme kyllä tulleensa oikeaan paikkaan.
Itse saavuin Hangoutiin hiukan ennen kymmentä ja silloin pääsi sisään vielä pelkällä narikkamaksulla. Sisällä oli jo ihan kiitettävästi porukkaa. Paikka toi aika elävästi mieleen Länkkärin pubipuolen. Ahdas, hiukan länkkärihenkinen ja täynnä kaljoittelijoita. Lava oli survaistu tanssilattialle seinän viereen sellaseen 3 metriä leveään välikköön, jossa oli seinä takana ja toisella puolella, korkea kaide toisella puolella. Edessä tanssilattia (ei mitään kaidetta), takana peili ja katossa pakollinen peilipallo. Ei ketään tuttuja paikalla. Pakenin ovisuuhun odottelemaan, ja onneksi Trientale siskoineen saapuikin pian paikalle.
Keikan oli tarkoitus alkaa 23.30, mihin saakka istuskelimme pubin nk. savuttomalla puolella, jonne naapuripöydästä ristikkoikkunan takaa tuli kivat katkut. Siellä luoksemme tuli eräs yllättävän täysjärkisen oloinen heppu (vrt. Kultakaivoksen tyypit), joka tuli tiedustelemaan meiltä, miksi emme juo mitään. Hän vastusti Sedun baareja ja suhtautui kuulemma ristiriitaisesti juomiseen. Myöhemmin illalla hänet nähtiin kompuroimassa pöytien välissä. Keikka ei tietenkään alkanut vielä 23.30 vaan noilla main bassomajuri Karisalmi oli lähetetty tiedusteluretkelle lavan luo. Me änkeydyimme eturiviä kohti vellovan pienen tanssilattian läpi. Siellä Antti asiantuntevalla silmällä tilannetta tarkasteltuaan lausui nuo viisaat sanat: "Paetkaa vielä kun voitte."
Ei sitten paettu, vaan alettiin ryhmittäytyä kolmen hengen voimalla lavan eteen. Meillä oli visio siitä, että käyttäisimme biljardikeppejä apuna, mutta harmi kyllä se jäi toteuttamatta. Musiikkina (lue: yleismeluna) paikassa käytettiin erilaisia vanhoja kesähittejä Vielä on kesää jäljellä -biisistä Rusketusraitojen kautta Coco Jamboon ja Sommartideniin. Otin korvatulpat käyttöön. Meno tanssilattialla oli aika vauhdikasta. Kun kello läheni puoltayötä, katselin kauhulla taaksemme ryhmittäytyviä huojuvia miehiä, joiden silmät harittivat pahaenteisesti ja kaljatuopit heiluivat holtittomasti päidemme yläpuolella. Vieressäni seissyt Trientale näytti hetkittäin siltä, ettei halunnut tietää, mitä hänen selkänsä takana tapahtui. Puoliltaöin bändi vihdoin survoutui väkijoukon läpi, ryhmittäytyi pienelle lavalleen ja yleisö hurrasi.
To be continued... :shock:
Biisilistaan en tässä vielä puutu, koska sen ainut oikea versio on Trientalella, joka oli ilmeisesti mun lisäksi ainut foorumilainen yleisön puolella. Bändilläkään ei ollut biisilistalappuja.
Keksin äsken, miten Hangoutin iltaa voi parhaiten kuvata lyhyesti: se ei ollut keikka, se oli eloonjäämistaistelu! Kun Semifinalin keikkaa verrattiin aika sujuvasti Kosketukseen ja se hävisi sille selkeästi, niin Hangoutia verrattiin Awaloniin ja se voitti sen kirkkaasti! Ehdottomasti kaikkien aikojen pelottavin keikkapaikka!
Ensinnäkin se sijainti. Itse aloin selvittää eilen iltapäivällä, että missäs tää paikka onkaan, miten sinne pääsee ja pääseekö sieltä pois. Ensin piti ajaa metrolla itään Vuosaareen ja siitä vaihtaa bussiin 90 (tai 78 ) ja ajaa pohjoiseen päätepysäkille. Reittioppaan mukaan matkaa tulee Helsingin keskustasta noin 14,5 km. Kun oli päässyt sinne päätepysäkille, ei siellä näyttänytkään enää yhtään siltä kuin oli kuvitellut. Oli ennemminkin metsän keskellä kuin lähiössä. Mutta kas kummaa, kun vähän käveli niin sieltä puiden takaa löytyi betonibunkkeri, jota kutsutaan ilmeisesti Vuosaaren vanhaksi ostoskeskukseksi. Siellä olikin monta Anssi Kela -julistetta vastassa, että tiesi ihme kyllä tulleensa oikeaan paikkaan.
Itse saavuin Hangoutiin hiukan ennen kymmentä ja silloin pääsi sisään vielä pelkällä narikkamaksulla. Sisällä oli jo ihan kiitettävästi porukkaa. Paikka toi aika elävästi mieleen Länkkärin pubipuolen. Ahdas, hiukan länkkärihenkinen ja täynnä kaljoittelijoita. Lava oli survaistu tanssilattialle seinän viereen sellaseen 3 metriä leveään välikköön, jossa oli seinä takana ja toisella puolella, korkea kaide toisella puolella. Edessä tanssilattia (ei mitään kaidetta), takana peili ja katossa pakollinen peilipallo. Ei ketään tuttuja paikalla. Pakenin ovisuuhun odottelemaan, ja onneksi Trientale siskoineen saapuikin pian paikalle.
Keikan oli tarkoitus alkaa 23.30, mihin saakka istuskelimme pubin nk. savuttomalla puolella, jonne naapuripöydästä ristikkoikkunan takaa tuli kivat katkut. Siellä luoksemme tuli eräs yllättävän täysjärkisen oloinen heppu (vrt. Kultakaivoksen tyypit), joka tuli tiedustelemaan meiltä, miksi emme juo mitään. Hän vastusti Sedun baareja ja suhtautui kuulemma ristiriitaisesti juomiseen. Myöhemmin illalla hänet nähtiin kompuroimassa pöytien välissä. Keikka ei tietenkään alkanut vielä 23.30 vaan noilla main bassomajuri Karisalmi oli lähetetty tiedusteluretkelle lavan luo. Me änkeydyimme eturiviä kohti vellovan pienen tanssilattian läpi. Siellä Antti asiantuntevalla silmällä tilannetta tarkasteltuaan lausui nuo viisaat sanat: "Paetkaa vielä kun voitte."
Ei sitten paettu, vaan alettiin ryhmittäytyä kolmen hengen voimalla lavan eteen. Meillä oli visio siitä, että käyttäisimme biljardikeppejä apuna, mutta harmi kyllä se jäi toteuttamatta. Musiikkina (lue: yleismeluna) paikassa käytettiin erilaisia vanhoja kesähittejä Vielä on kesää jäljellä -biisistä Rusketusraitojen kautta Coco Jamboon ja Sommartideniin. Otin korvatulpat käyttöön. Meno tanssilattialla oli aika vauhdikasta. Kun kello läheni puoltayötä, katselin kauhulla taaksemme ryhmittäytyviä huojuvia miehiä, joiden silmät harittivat pahaenteisesti ja kaljatuopit heiluivat holtittomasti päidemme yläpuolella. Vieressäni seissyt Trientale näytti hetkittäin siltä, ettei halunnut tietää, mitä hänen selkänsä takana tapahtui. Puoliltaöin bändi vihdoin survoutui väkijoukon läpi, ryhmittäytyi pienelle lavalleen ja yleisö hurrasi.
To be continued... :shock:
20.5.2007 18:54
Tätä keikkaa ei tosiaankaan välttämättä voi edes sanoin kuvailla. Kuvaava oli sen sijaan Anssin piirros keikan jälkeen, missä bändi hurjasteli 160 km/h kohti kotia...
Biisilista:
1. Milla
2. Puistossa
3. Harhaa
4. Jennifer Aniston
5. Faijan haamu
6. Suuria kuvioita
7. Mikan faijan BMW
8. 1972
9. Rock-unelma
10. Nummela
11. Karhun elämää
12. Kaksi sisarta
----------
13. Laulu petetyille
14. Wasted Years
Encoren aikana ainoastaan Anssi poistui lavalta, mutta bändi jäi sinne vielä, joten Anssi-parankin oli pakko tulla takaisin. Anssin kitaran kielikin katkesi kesken yhden biisin, se taisi olla Rock-unelma.
Neljän ensimmäisen biisin jälkeen sanoin Marille, että "sama biisilista", tarkoittaen siis tietysti Semifinalin vastaavaa. Antti ilmeisesti kuuli tämän, koska rupesi kiivaasti ravistelemaan päätään ja sanoi "ei oo". Eikä se sitten ollutkaan.
Valitettavasti "lavan" takana olleen peilin kautta pystyi seuraamaan, mitä takanamme tapahtui. En tosiaan välttämättä olisi halunnut tietää... Ennen keikkaa pari pahoi huojunutta miestä juttelivat, toinen selitti, että hän ainakin aikoo tunkea ehdottomasti eturiviin! Ajoittain sitä siis tunsi itsensä hyvin pieneksi, mutta kaikesta huolimatta kolmen naisen muurimme piti aika hyvin. Veikkailimme, että bändi oli kerrankin vilpittömästi iloinen meidän olostamme eturivissä! Suojelumme ei tosin ollut täysin aukotonta koko ajan, mm. Anssin jalkaan tartuttiin ja Antin edessä esitettiin tanssia, jota ei pysty sanoin kuvailemaan...
Mietimmekin, että bändin pitäisi koluttaa meistä turvamiehiä. Se olisi sitten myös hyvä syy kiertää kaikilla keikoilla mukana!
Oli muuten aika outoa katsella siinä Anssia silmästä silmään ja olla varsin pienen etäisyyden päässä. Pariin kertaan kun takaa tuli oikein kunnon tönäisyjä olin ihan varma, että kaadun Anssin päälle. Vaan enpä sitten kaatunut kuitenkaan. Näissä tilanteissa ilmeeni oli kaiketi hieman tuskainen, välillä taas saattoi kaikelle vain nauraa. Varsinkin silloin, kun katsoi Anttiin päin...
Illan päätteeksi seurasimme bändiä lavan taustalla olleesta ovesta ulos jonkun hurjan körilään kiellosta huolimatta. Keikan jatkot olivatkin sitten huomattavasti enempihappiset ja rauhallisemmat kuin muu ilta. Kaikki vaikuttivat aika helpottuneilta.
Ennen keikkaa olin ihan vakuuttunut, että joku vielä vähintään rikkoo autostamme ikkunat, mutta ihme kyllä, ehjänä se oli säilynyt, vaikka olikin ihan siinä ravintolan edessä parkissa. Kiitos bändin kotimatkatoivottelujen, pääsimme kuin pääsimmekin sitten lopulta turvallisesti kotiin, vaikka Marin jouduimmekin jättämään keskelle tietä...
Kaiken selviytymistaistelun jälkeen olinkin sitten lopulta niin väsynyt, että nukahdin kuin tukki saman tien kun pääni tyynyyn painoin. Enkä ole lähellekään toipunut keikasta vieläkään, tätä tulee muisteltua vielä pitkään ja hartaasti!
Todettakoon myös, että kotimatkalla toivoimme hartaasti, että tästä keikasta kirjoitettaisiin keikkaraportti. Mieluusti kiitos sellainen, missä on Antinkin kommentteja mukana. Uskoisimme, että siitä tulisi aika legendaarinen. Tämä oli todellakin keikka, josta haluaisi lukea bändin kirjallisiakin kommentteja niiden lyhyiden vastauksien lisäksi, mitä keikan jälkeen tiedusteltiin.
Itse en nyt pysty tämän parempaan ulosantiin, joten täytyy todellakin jatkaa myöhemmin.
Biisilista:
1. Milla
2. Puistossa
3. Harhaa
4. Jennifer Aniston
5. Faijan haamu
6. Suuria kuvioita
7. Mikan faijan BMW
8. 1972
9. Rock-unelma
10. Nummela
11. Karhun elämää
12. Kaksi sisarta
----------
13. Laulu petetyille
14. Wasted Years
Encoren aikana ainoastaan Anssi poistui lavalta, mutta bändi jäi sinne vielä, joten Anssi-parankin oli pakko tulla takaisin. Anssin kitaran kielikin katkesi kesken yhden biisin, se taisi olla Rock-unelma.
Neljän ensimmäisen biisin jälkeen sanoin Marille, että "sama biisilista", tarkoittaen siis tietysti Semifinalin vastaavaa. Antti ilmeisesti kuuli tämän, koska rupesi kiivaasti ravistelemaan päätään ja sanoi "ei oo". Eikä se sitten ollutkaan.
Valitettavasti "lavan" takana olleen peilin kautta pystyi seuraamaan, mitä takanamme tapahtui. En tosiaan välttämättä olisi halunnut tietää... Ennen keikkaa pari pahoi huojunutta miestä juttelivat, toinen selitti, että hän ainakin aikoo tunkea ehdottomasti eturiviin! Ajoittain sitä siis tunsi itsensä hyvin pieneksi, mutta kaikesta huolimatta kolmen naisen muurimme piti aika hyvin. Veikkailimme, että bändi oli kerrankin vilpittömästi iloinen meidän olostamme eturivissä! Suojelumme ei tosin ollut täysin aukotonta koko ajan, mm. Anssin jalkaan tartuttiin ja Antin edessä esitettiin tanssia, jota ei pysty sanoin kuvailemaan...
Mietimmekin, että bändin pitäisi koluttaa meistä turvamiehiä. Se olisi sitten myös hyvä syy kiertää kaikilla keikoilla mukana!
Oli muuten aika outoa katsella siinä Anssia silmästä silmään ja olla varsin pienen etäisyyden päässä. Pariin kertaan kun takaa tuli oikein kunnon tönäisyjä olin ihan varma, että kaadun Anssin päälle. Vaan enpä sitten kaatunut kuitenkaan. Näissä tilanteissa ilmeeni oli kaiketi hieman tuskainen, välillä taas saattoi kaikelle vain nauraa. Varsinkin silloin, kun katsoi Anttiin päin...
Illan päätteeksi seurasimme bändiä lavan taustalla olleesta ovesta ulos jonkun hurjan körilään kiellosta huolimatta. Keikan jatkot olivatkin sitten huomattavasti enempihappiset ja rauhallisemmat kuin muu ilta. Kaikki vaikuttivat aika helpottuneilta.
Ennen keikkaa olin ihan vakuuttunut, että joku vielä vähintään rikkoo autostamme ikkunat, mutta ihme kyllä, ehjänä se oli säilynyt, vaikka olikin ihan siinä ravintolan edessä parkissa. Kiitos bändin kotimatkatoivottelujen, pääsimme kuin pääsimmekin sitten lopulta turvallisesti kotiin, vaikka Marin jouduimmekin jättämään keskelle tietä...
Kaiken selviytymistaistelun jälkeen olinkin sitten lopulta niin väsynyt, että nukahdin kuin tukki saman tien kun pääni tyynyyn painoin. Enkä ole lähellekään toipunut keikasta vieläkään, tätä tulee muisteltua vielä pitkään ja hartaasti!
Todettakoon myös, että kotimatkalla toivoimme hartaasti, että tästä keikasta kirjoitettaisiin keikkaraportti. Mieluusti kiitos sellainen, missä on Antinkin kommentteja mukana. Uskoisimme, että siitä tulisi aika legendaarinen. Tämä oli todellakin keikka, josta haluaisi lukea bändin kirjallisiakin kommentteja niiden lyhyiden vastauksien lisäksi, mitä keikan jälkeen tiedusteltiin.
Itse en nyt pysty tämän parempaan ulosantiin, joten täytyy todellakin jatkaa myöhemmin.
21.5.2007 9:27
Raporttia täällä.
21.5.2007 12:55
Voisihan se keikkamyyjä vaatia keikkapaikalta tiettyjä puitteita, saattaahan se keikka jäädä sitten tosin myymättä. Törmäsin joskus tällaiseen TikTakin tekniseen raideriin, jossa on varsin tarkasti määritelty mitä artisti tarvitsee. http://www.popgee.fi/site/riderit/Tikta ... r_2005.pdf
Vaikka Mari varoittelikin, niin tarkoitus olisi kokeilla syksyllä puoliammattilaisesti tanssikeikkamuusikon uraa (päivätöitä kuitenkaan jättämättä). Jospa tuosta saisi muisteltavaa kiikkustuoliin, lähtökohdathan kokemuksille ovat olemassa. Tällaiset ei-nimi-bändit joutuvat vetämään 4-5 kertaa 45 minuutin setin illassa, eli biisilistalle kertyy pituutta n. 50 kappaleen verran ;)
Vaikka Mari varoittelikin, niin tarkoitus olisi kokeilla syksyllä puoliammattilaisesti tanssikeikkamuusikon uraa (päivätöitä kuitenkaan jättämättä). Jospa tuosta saisi muisteltavaa kiikkustuoliin, lähtökohdathan kokemuksille ovat olemassa. Tällaiset ei-nimi-bändit joutuvat vetämään 4-5 kertaa 45 minuutin setin illassa, eli biisilistalle kertyy pituutta n. 50 kappaleen verran ;)
21.5.2007 13:58
Noiden raidereiden vaatimuksia toteutetaan aivan jetsulleen hyvin harvoin. Mikäli niiden pilkuntarkka tulkinta olisi kriteerinä keikan soittamiselle, niin varmaankin 75% keikoista jäisi tekemättä. Valitettavasti tämä on kuitenkin niin pieni maa, että täällä joutuu hieman venymään fasiliteettien suhteen. Olet sitten aloitteleva artisti tai platinalevyjä myynyt veteraani, niin samoja pizzerian tikkanurkkauksia kuitenkin kierrät - tämä on karu totuus. Itse vetäisin kyllä rajan siihen, että edes jonkinlainen lava tai selkeästi rajattu esiintymisalue olisi oltava.
21.5.2007 18:43
Noinhan se valitettavasti on. Olis "AY-liikkeelle" töitä saada edes perusasiat kuntoon. Hieman askarruttaa kuitenkin, että onko kyse siitä etteivät muusikot osaa vaatia (tai uskalla vaatia, keikan menettämisen pelossa) vai pitsanurkkausten omistajien haluttomuudesta järjestää asioita kuntoon?
Tupakointikieltohan on onneksi tulossa, ei tarvi ainakaan soitella tupakansavussa jatkossa.
Tupakointikieltohan on onneksi tulossa, ei tarvi ainakaan soitella tupakansavussa jatkossa.
21.5.2007 19:35
Varmaankin sekä että. Esiintyjien pitäisi kaiketi jotenkin järjestyä ja vaatia asioita yhtenä rintamana kuntoon - näiden teknisten ja tiloihin liittyvien asioiden lisäksi pitäisi puuttua myös soittoaikoihin. Yksittäisenä artistina on kuitenkin paha lähteä piipittämään näistä epäkohdista ja uhkailla keikan peruuttamisella. Järjestäjä kun tällöin yksinkertaisesti valitsee listalta seuraavan nimen. Näkisin, että tässä voisi olla savottaa pikemminkin merkittävimmille ohjelmatoimistoille: jos ne lähtisivät yhdessä ajamaan näitä asioita, niin silloin vaatimusten takana olisi jonkinlaista potkuakin.
Johnny Hieman askarruttaa kuitenkin, että onko kyse siitä etteivät muusikot osaa vaatia (tai uskalla vaatia, keikan menettämisen pelossa) vai pitsanurkkausten omistajien haluttomuudesta järjestää asioita kuntoon?
Varmaankin sekä että. Esiintyjien pitäisi kaiketi jotenkin järjestyä ja vaatia asioita yhtenä rintamana kuntoon - näiden teknisten ja tiloihin liittyvien asioiden lisäksi pitäisi puuttua myös soittoaikoihin. Yksittäisenä artistina on kuitenkin paha lähteä piipittämään näistä epäkohdista ja uhkailla keikan peruuttamisella. Järjestäjä kun tällöin yksinkertaisesti valitsee listalta seuraavan nimen. Näkisin, että tässä voisi olla savottaa pikemminkin merkittävimmille ohjelmatoimistoille: jos ne lähtisivät yhdessä ajamaan näitä asioita, niin silloin vaatimusten takana olisi jonkinlaista potkuakin.
21.5.2007 22:19
No älä muuta viserrä! Kyllä se kävi siellä smogin keskellä pariin kertaan mielessä. Mulla oli ajoittain aika tuskaiset oltavat, joten ei metrin päässä laulava(!) artistikaan varmaan kovin helpolla päässyt, varsinkaan kun bändi ympärillä pisti tupakaksi. Ajatelkaa nyt jotain paljon keikkailevaa tupakoimatonta muusikkoa, mitkä määrät savua se joutuu työssään nielemään. Ihan kohtuutonta. Itse ainakin odotan innolla savuttomia pubikeikkoja!
Tuo oli niin hienosti ilmaistu, että sain hyvät naurut! :D Mutta siis ihan totta, niin ruuhkaisella tiellä ei jäänyt muita vaihtoehtoja. (Ois tietty voinut tulla teille yöpymään.) Don't try this at home.
Jatketaan tää kertomus hamaan loppuun asti...
Kun asiat menee riittävän kamaliksi, ei voi kuin nauraa. Keikan alku oli sellaista kaaosta, että virnuilin vaan epäuskoisena. Muutaman ekan biisin ajan elin siinä uskossa, että tämä keikka loppuu ennen aikojaan. Näytti ihan mahdottomalta että bändi pystyis mitenkään soittamaan musiikkia. Saara kommentoi, ettei hän kuullut mitään. Nauroi päälle. Anssi näytti hiukan pelokkaalta ja suojautui etuhiustensa taakse. Antti pälyili kauhuissaan.
Ensimmäinen koettelemus oli se Antin kulmalta (ihan kulmissa oli sellaset laatikoista ja kaiuttimista kootut yhteen sidotut barrikadit) hyökännyt naisihminen, jota Anssi ansiokkaasti kuvaili raportissaan. Ensin hän esitteli navanseutuaan ja sitten pyllisti erittäin syvään, jolloin itsekin ojentelin jo kenkää sinne suuntaan. Harmittaa etten potkaissut. Artisti tuskin voi sellaista tehdäkään, siitähän tulis vaan sanomista. Puisteli vaan päätään. Onneksi naikkonen vietiin pois Millan jälkeen. Keikan loppupuolella hän ihaili bändiä Kellyn vierestä ja ylsi halailemaankin häntä.
Olihan siellä muitakin persoonia. Vieressäni eturivissä oli kaksi naisihmistä, jotka kiljahtelivat vähän väliä varoituksia tönijöilleen ja tanssivat niin hurjasti (varsinkin Suurien kuvioiden aikana, jolloin toinen heistä meni ns. lavan puolelle), että tönivät itse monin verroin enemmän. Lisäksi he tuntuivat polttavan ketjussa ja savut tulivat suoraan naamalleni. Joku horjahti jossain vaiheessa uhkaavasti Saaraa kohti, joka puolestaan teki uhkaavia eleitä koskettimiensa takaa. Lavan toisella reunalla seisoi innoissaan jammaileva humalaisen näköinen nainen, viiden sentin päässä Anssin kitarasta katse suunnattuna yleisöön päin. Etäisyys pysyi ihme kyllä aika vakiona. Hänen viereensä tuli keikan jälkipuoliskolla pyörätuolissa istuva mies. Keskitienoo "lavan" edustasta oli kohtuullisen rauhallinen, enkä halua edes ajatella mitä se ois ollut ilman kolmihenkistä barrikadiamme.
Takanamme velloi epämääräinen ja melko pelottava alkuihmismassa. Pääosa oli niitä tuuppivia harittavasilmäisiä äijiä tuoppeineen. Välillä tuntui, että joku kourii takapuolta. Sekään ei ollut kovin mukava tunne, kun kylmä ja märkä tuoppi tökättiin paljasta käsivartta vasten. Toinen tanssijanaisista uitti hihansa jonkun äijän tuopissa ja ravisti sitä kuivaksi kastellen ympärillä seisovia. Olan yli ojenneltiin tasaiseen tahtiin vaappuvia kamerakännyköitä. Mua lyötiin päähän kolme kertaa. Tän härdellin keskellä oli lohdullista vaihtaa epäuskoisia hymyjä bändin jäsenten kanssa.
Trientalen takana seisoi äreä keski-ikäinen naisihminen, joka halusi kuunnella keikkaa ja aina kun joku häiritsi häntä, hän karjui tiukkoja kieltoja ja töni takaisin. Kenraaliainesta. Muutamaan kertaan joku yritti tunkea ohitsemme eturiviin, mm. keskeltä läpi yrittänyt äijä: "tää biisi on niin hyvä!!!" (BMW). Kaikista painajaismaisin ilmestys oli eräs tummahiuksinen nainen. Hän oli juuri saanut lavaa vastapäätä olevalta tiskiltä kaljapullon. Sitä koholla pitäen hän lähti yllättävän nopealiikkeisesti suunnistamaan kohti lavaa kasvot ilmeettöminä ja zombiemainen tyhjä tuijotus suunnattuna tiukasti levylaulajaan. Kuin jostain kauhufilmistä! Hänen määrätietoinen etenemisensä katkesi kuitenkin äkäiseen naiseen.
Noh, ei se ihan koko ajan niin kamalaa ja koomista ollut. Vaikka täytyy myöntää, että ne hetket, kun pystyi nauttimaan musiikista, olivat aika vähissä. Ensinnäkin siksi, että siihen lavan eteen ei kuulunut yleisön melun yli soittoa kovin hyvin. Varsinkaan silloin kun joku äijistä huusi laulun sanoja korvani juuressa kolme kertaa Anssia kovempaa. Ilmeisesti bändikään ei kuullut, koska kitaroita ja Saaran laulua säädettiin eteen kovemmalle Millan jälkeen ja sitten kuului meillekin paremmin. Antti sanoi soittaneensa enemmän vääriä ääniä kuin ikinä, mutta tuskin kukaan sitä huomasi. Meni kyllä hyvä musiikki suurelta osin hukkaan.
Harhaa kuulosti paremmalta toisella livekuulemalla. Anistonin aikana ajattelin, että näille vois soittaa muutaman biisin verran tällaista tuutumusiikkia, niin ne ehkä rauhoittuisivat inhimillisiksi. Suuria kuvioita -urheilusuoritus vetäistiin nopeana countryversiona ja bändilläkin näkyi olevan kivaa. 1972 taas soitettiin aika perinteiseen tapaan, ei ruotsinlaivaversiona. Rockunelman aikana kitarasta napsahti kieli (vai pari?) poikki, jolloin Ville luovutti kitaransa ja istumapaikkansa veljelleen, ja lähti puskemaan väkijoukon läpi takahuoneeseen. Anssi kehotti ihmisiä hakemaan lisää juotavaa (?!), mutta alkoi sitten kuitenkin soittaa biisiä eteenpäin: "Mihinkäs me jäätiin? Kaksi miestä aaautossaaan..." Se oli aika koomista. Ville palasi kappaleen loputtua kolmannen kitaran kanssa.
Mikan faijan BMW huudettiin jostain yleisöstä ja yleisö lauloi kiitettävästi mukana. Yleisöä voi osaltaan kiittää myös siitä, että lällybiisit oli korvattu niinkin loistavilla kappaleilla kuin Nummela (yleisön toive), Kaksi sisarta ja ah - Karhun elämää! Kaikki aiheuttivat riemua ja yhteislaulua yleisössä. Olihan se sympaattista ja mukavaa, kun he kaikesta toikkaroinnistaan huolimatta olivat vilpittömästi innoissaan!
Kaiken huippu oli se, kun Anssi poistui lavalta Kahden sisaren jälkeen pitäen kitaraa edessään. Katsoin, että nyt se pakenee niin määrätietoisesti kohti takahuonetta, että se ei taatusti enää tule takaisin. En edes taputtanut, rauha artistiparalle. Bändi pyöritteli päitään lavalla. Ville kuulemma totesi, että he eivät kuitenkaan pääse täältä pois, joten ihan sama olla paikoillaan. Yleisö taputti ja kannusti Anssia palaamaan. Joku takana pöydällä seisova mies alkoi johtaa vetoavaa kuorohuudatusta: "Aaaaanssiiiii, aaaaaaanssiiii..." Ja sieltä jostain Anssi sitten könysi lavalle takaisin ja yleisön riemu oli suuri. Encoreista erityisesti se viimeinen tuutulaulu Wasted Years oli oikein tervetullut - sitä osasi jo laulaa mukana!
Keikan jälkeen Anssi kehotti yleisöä olemaan ihmisiksi. Joo. Yksitellen bändin jäsenet onnistuivat livahtamaan takahuoneeseen turvaan. Sanoin viimeisenä tulleelle Kellylle, että "selvisitte sentään hengissä". Hän puisteli päätään. Mekin olimme aika uupuneita, mulla oli orastava huono olo, kun oli niin jano ja kyllästetty tupakansavulla. Tiskilläkin meni iäisyys ja mut meinattiin lytistää nurin sieltä vihdoin päästyäni. Artistit piipahtivat tupakilla tiskin nurkalla. Villen mielestä keikka ei ollut erityisen pelottava. (Hän olikin takarivissä.) Antti survoutui jossain vaiheessa ohi tiukassa etukenossa bassoa selässään kantaen ja ahtautta kiroillen. Siinä oli sellanen iso tyhjäsilmäinen äijä keskellä kulkureittiä. Epäiltiin, että Anssi olisi jo häipynyt paikalta, mutta sitten lopulta hänkin vilahti hymyillen ohi lavaa tyhjentämään.
Lava koottiin pois ja kamat siirrettiin lavan viereisestä ovesta terassille. Joku ruma äijä ilmaisi, että sinne ei ollut yleisöllä asiaa, mutta pakoreitti vaikutti liian houkuttelevalta ja pullahdimme samalla rysäyksellä terassille levylaulajan kanssa. Helvetillinen mökä, savu ja humalainen mellestys jäi seinän taakse ja ulkona vallitsi taivaallinen rauha ja raikkaus! AAH! Bändi nautiskeli samasta ilmiöstä. Haukuimme kilvan keikkapaikkaa. Viimeisiä kamoja kannettiin keltaiseen pakettiautoon. Anssi pääsi raapustamaan parit puumerkit. Muut eivät palanneet enää sisälle, mutta mun piti vielä kävellä etuovesta sisään narikkalappuineni. Autettiin oikein takki päälle ja avattiin ovi, mistä ansaitsivat kiitokset.
Sitten paettiin nasta laudassa. :D Innostuin kiljumaan auton ikkunasta viimeisiä terveisiä: "Hyvästi huono keikkapaikka! Me ei tulla enää ikinä takaisin!!!" Sikäli harmi, että jäi ne julisteet sinne aidan koristeiksi... Nauroin alkumatkan hysteerisen hauskalle navigaattoriäänelle, joka piti tarkasti huolen, että käännymme oikeista erkanemisliittymistä.
Summa summarum: tätä keikkaa ei ihan heti unohdeta. Perimmäinen tunnelma oli kaikesta hulluudesta huolimatta melkoisen hauska. Bändilläkin näkyi olevan ihan hauskaa, vaikka olosuhteet oli kamalat, eikä painajaisilta ehkä vältytä. URHEITA MUUSIKOITA! Biisivalinnat oli hyviä, mutta musiikkia en osaa sen kummemmin arvioida. Silti kokonaisuutena erittäin vakuuttava, menee viimeaikaisten (keikka)kokemusten kärkikaartiin. Kiitos ja kumarrus!
Johnny Tupakointikieltohan on onneksi tulossa, ei tarvi ainakaan soitella tupakansavussa jatkossa.
No älä muuta viserrä! Kyllä se kävi siellä smogin keskellä pariin kertaan mielessä. Mulla oli ajoittain aika tuskaiset oltavat, joten ei metrin päässä laulava(!) artistikaan varmaan kovin helpolla päässyt, varsinkaan kun bändi ympärillä pisti tupakaksi. Ajatelkaa nyt jotain paljon keikkailevaa tupakoimatonta muusikkoa, mitkä määrät savua se joutuu työssään nielemään. Ihan kohtuutonta. Itse ainakin odotan innolla savuttomia pubikeikkoja!
Trientale pääsimme kuin pääsimmekin sitten lopulta turvallisesti kotiin, vaikka Marin jouduimmekin jättämään keskelle tietä...
Tuo oli niin hienosti ilmaistu, että sain hyvät naurut! :D Mutta siis ihan totta, niin ruuhkaisella tiellä ei jäänyt muita vaihtoehtoja. (Ois tietty voinut tulla teille yöpymään.) Don't try this at home.
Jatketaan tää kertomus hamaan loppuun asti...
Kun asiat menee riittävän kamaliksi, ei voi kuin nauraa. Keikan alku oli sellaista kaaosta, että virnuilin vaan epäuskoisena. Muutaman ekan biisin ajan elin siinä uskossa, että tämä keikka loppuu ennen aikojaan. Näytti ihan mahdottomalta että bändi pystyis mitenkään soittamaan musiikkia. Saara kommentoi, ettei hän kuullut mitään. Nauroi päälle. Anssi näytti hiukan pelokkaalta ja suojautui etuhiustensa taakse. Antti pälyili kauhuissaan.
Ensimmäinen koettelemus oli se Antin kulmalta (ihan kulmissa oli sellaset laatikoista ja kaiuttimista kootut yhteen sidotut barrikadit) hyökännyt naisihminen, jota Anssi ansiokkaasti kuvaili raportissaan. Ensin hän esitteli navanseutuaan ja sitten pyllisti erittäin syvään, jolloin itsekin ojentelin jo kenkää sinne suuntaan. Harmittaa etten potkaissut. Artisti tuskin voi sellaista tehdäkään, siitähän tulis vaan sanomista. Puisteli vaan päätään. Onneksi naikkonen vietiin pois Millan jälkeen. Keikan loppupuolella hän ihaili bändiä Kellyn vierestä ja ylsi halailemaankin häntä.
Olihan siellä muitakin persoonia. Vieressäni eturivissä oli kaksi naisihmistä, jotka kiljahtelivat vähän väliä varoituksia tönijöilleen ja tanssivat niin hurjasti (varsinkin Suurien kuvioiden aikana, jolloin toinen heistä meni ns. lavan puolelle), että tönivät itse monin verroin enemmän. Lisäksi he tuntuivat polttavan ketjussa ja savut tulivat suoraan naamalleni. Joku horjahti jossain vaiheessa uhkaavasti Saaraa kohti, joka puolestaan teki uhkaavia eleitä koskettimiensa takaa. Lavan toisella reunalla seisoi innoissaan jammaileva humalaisen näköinen nainen, viiden sentin päässä Anssin kitarasta katse suunnattuna yleisöön päin. Etäisyys pysyi ihme kyllä aika vakiona. Hänen viereensä tuli keikan jälkipuoliskolla pyörätuolissa istuva mies. Keskitienoo "lavan" edustasta oli kohtuullisen rauhallinen, enkä halua edes ajatella mitä se ois ollut ilman kolmihenkistä barrikadiamme.
Takanamme velloi epämääräinen ja melko pelottava alkuihmismassa. Pääosa oli niitä tuuppivia harittavasilmäisiä äijiä tuoppeineen. Välillä tuntui, että joku kourii takapuolta. Sekään ei ollut kovin mukava tunne, kun kylmä ja märkä tuoppi tökättiin paljasta käsivartta vasten. Toinen tanssijanaisista uitti hihansa jonkun äijän tuopissa ja ravisti sitä kuivaksi kastellen ympärillä seisovia. Olan yli ojenneltiin tasaiseen tahtiin vaappuvia kamerakännyköitä. Mua lyötiin päähän kolme kertaa. Tän härdellin keskellä oli lohdullista vaihtaa epäuskoisia hymyjä bändin jäsenten kanssa.
Trientalen takana seisoi äreä keski-ikäinen naisihminen, joka halusi kuunnella keikkaa ja aina kun joku häiritsi häntä, hän karjui tiukkoja kieltoja ja töni takaisin. Kenraaliainesta. Muutamaan kertaan joku yritti tunkea ohitsemme eturiviin, mm. keskeltä läpi yrittänyt äijä: "tää biisi on niin hyvä!!!" (BMW). Kaikista painajaismaisin ilmestys oli eräs tummahiuksinen nainen. Hän oli juuri saanut lavaa vastapäätä olevalta tiskiltä kaljapullon. Sitä koholla pitäen hän lähti yllättävän nopealiikkeisesti suunnistamaan kohti lavaa kasvot ilmeettöminä ja zombiemainen tyhjä tuijotus suunnattuna tiukasti levylaulajaan. Kuin jostain kauhufilmistä! Hänen määrätietoinen etenemisensä katkesi kuitenkin äkäiseen naiseen.
Noh, ei se ihan koko ajan niin kamalaa ja koomista ollut. Vaikka täytyy myöntää, että ne hetket, kun pystyi nauttimaan musiikista, olivat aika vähissä. Ensinnäkin siksi, että siihen lavan eteen ei kuulunut yleisön melun yli soittoa kovin hyvin. Varsinkaan silloin kun joku äijistä huusi laulun sanoja korvani juuressa kolme kertaa Anssia kovempaa. Ilmeisesti bändikään ei kuullut, koska kitaroita ja Saaran laulua säädettiin eteen kovemmalle Millan jälkeen ja sitten kuului meillekin paremmin. Antti sanoi soittaneensa enemmän vääriä ääniä kuin ikinä, mutta tuskin kukaan sitä huomasi. Meni kyllä hyvä musiikki suurelta osin hukkaan.
Harhaa kuulosti paremmalta toisella livekuulemalla. Anistonin aikana ajattelin, että näille vois soittaa muutaman biisin verran tällaista tuutumusiikkia, niin ne ehkä rauhoittuisivat inhimillisiksi. Suuria kuvioita -urheilusuoritus vetäistiin nopeana countryversiona ja bändilläkin näkyi olevan kivaa. 1972 taas soitettiin aika perinteiseen tapaan, ei ruotsinlaivaversiona. Rockunelman aikana kitarasta napsahti kieli (vai pari?) poikki, jolloin Ville luovutti kitaransa ja istumapaikkansa veljelleen, ja lähti puskemaan väkijoukon läpi takahuoneeseen. Anssi kehotti ihmisiä hakemaan lisää juotavaa (?!), mutta alkoi sitten kuitenkin soittaa biisiä eteenpäin: "Mihinkäs me jäätiin? Kaksi miestä aaautossaaan..." Se oli aika koomista. Ville palasi kappaleen loputtua kolmannen kitaran kanssa.
Mikan faijan BMW huudettiin jostain yleisöstä ja yleisö lauloi kiitettävästi mukana. Yleisöä voi osaltaan kiittää myös siitä, että lällybiisit oli korvattu niinkin loistavilla kappaleilla kuin Nummela (yleisön toive), Kaksi sisarta ja ah - Karhun elämää! Kaikki aiheuttivat riemua ja yhteislaulua yleisössä. Olihan se sympaattista ja mukavaa, kun he kaikesta toikkaroinnistaan huolimatta olivat vilpittömästi innoissaan!
Kaiken huippu oli se, kun Anssi poistui lavalta Kahden sisaren jälkeen pitäen kitaraa edessään. Katsoin, että nyt se pakenee niin määrätietoisesti kohti takahuonetta, että se ei taatusti enää tule takaisin. En edes taputtanut, rauha artistiparalle. Bändi pyöritteli päitään lavalla. Ville kuulemma totesi, että he eivät kuitenkaan pääse täältä pois, joten ihan sama olla paikoillaan. Yleisö taputti ja kannusti Anssia palaamaan. Joku takana pöydällä seisova mies alkoi johtaa vetoavaa kuorohuudatusta: "Aaaaanssiiiii, aaaaaaanssiiii..." Ja sieltä jostain Anssi sitten könysi lavalle takaisin ja yleisön riemu oli suuri. Encoreista erityisesti se viimeinen tuutulaulu Wasted Years oli oikein tervetullut - sitä osasi jo laulaa mukana!
Keikan jälkeen Anssi kehotti yleisöä olemaan ihmisiksi. Joo. Yksitellen bändin jäsenet onnistuivat livahtamaan takahuoneeseen turvaan. Sanoin viimeisenä tulleelle Kellylle, että "selvisitte sentään hengissä". Hän puisteli päätään. Mekin olimme aika uupuneita, mulla oli orastava huono olo, kun oli niin jano ja kyllästetty tupakansavulla. Tiskilläkin meni iäisyys ja mut meinattiin lytistää nurin sieltä vihdoin päästyäni. Artistit piipahtivat tupakilla tiskin nurkalla. Villen mielestä keikka ei ollut erityisen pelottava. (Hän olikin takarivissä.) Antti survoutui jossain vaiheessa ohi tiukassa etukenossa bassoa selässään kantaen ja ahtautta kiroillen. Siinä oli sellanen iso tyhjäsilmäinen äijä keskellä kulkureittiä. Epäiltiin, että Anssi olisi jo häipynyt paikalta, mutta sitten lopulta hänkin vilahti hymyillen ohi lavaa tyhjentämään.
Lava koottiin pois ja kamat siirrettiin lavan viereisestä ovesta terassille. Joku ruma äijä ilmaisi, että sinne ei ollut yleisöllä asiaa, mutta pakoreitti vaikutti liian houkuttelevalta ja pullahdimme samalla rysäyksellä terassille levylaulajan kanssa. Helvetillinen mökä, savu ja humalainen mellestys jäi seinän taakse ja ulkona vallitsi taivaallinen rauha ja raikkaus! AAH! Bändi nautiskeli samasta ilmiöstä. Haukuimme kilvan keikkapaikkaa. Viimeisiä kamoja kannettiin keltaiseen pakettiautoon. Anssi pääsi raapustamaan parit puumerkit. Muut eivät palanneet enää sisälle, mutta mun piti vielä kävellä etuovesta sisään narikkalappuineni. Autettiin oikein takki päälle ja avattiin ovi, mistä ansaitsivat kiitokset.
Sitten paettiin nasta laudassa. :D Innostuin kiljumaan auton ikkunasta viimeisiä terveisiä: "Hyvästi huono keikkapaikka! Me ei tulla enää ikinä takaisin!!!" Sikäli harmi, että jäi ne julisteet sinne aidan koristeiksi... Nauroin alkumatkan hysteerisen hauskalle navigaattoriäänelle, joka piti tarkasti huolen, että käännymme oikeista erkanemisliittymistä.
Summa summarum: tätä keikkaa ei ihan heti unohdeta. Perimmäinen tunnelma oli kaikesta hulluudesta huolimatta melkoisen hauska. Bändilläkin näkyi olevan ihan hauskaa, vaikka olosuhteet oli kamalat, eikä painajaisilta ehkä vältytä. URHEITA MUUSIKOITA! Biisivalinnat oli hyviä, mutta musiikkia en osaa sen kummemmin arvioida. Silti kokonaisuutena erittäin vakuuttava, menee viimeaikaisten (keikka)kokemusten kärkikaartiin. Kiitos ja kumarrus!
22.5.2007 3:51
Kiitoksia mahtavista keikkaraporteista Anssille ja foorumilaisille.
Buhahaaa, on hyvä aloittaa päivä nauramalla oikein kunnolla! :lol: Tästä on hyvä lähteä töihin!
Buhahaaa, on hyvä aloittaa päivä nauramalla oikein kunnolla! :lol: Tästä on hyvä lähteä töihin!
22.5.2007 20:49
Mari Silti kokonaisuutena erittäin vakuuttava, menee viimeaikaisten (keikka)kokemusten kärkikaartiin. Kiitos ja kumarrus!Taas yksi todiste keskeneräiseen teoriaan, että taiteilijat saavat "pienessä" epäjärjestysessä itsestänsä enemmän ulos. Turvallinen ja tasapaksu ympäristö tuottaa monesti ulos myös tasapaksua musiikkia. Monet hienot levyt ja kappaleet ovat syntyneet artistin ja bändin kannalta tuskaisissa oloissa ja mielentiloissa. Varsin ikävä teoria...
23.5.2007 20:23
Mielipuolia!!!!!!
26.5.2007 5:27
Kyllähän näitten tiettyjen lähiöiden lähiökuppiloiden tason luulisi jokainen käsittävän. Pakkoko näille keikoille on lähteä, jos ei humalaisia kestä? Herkkähipiäisten on parempi pysyä konserttisaleissa. Mistä tuleekin mieleeni, että olin viikolla kuuntelemassa Anssin ystävää Pekka Kuusistoa Tapiola Sinfonietan kanssa. Täytyy myöntää, että yllätyin positiivisesti. En ole vuosiin häntä livenä kuullut ja olen pelännyt, että viihdemusiikin saralla pyöriminen olisi heikentänyt hänen soittotaitojaan, mutta onneksi näin ei ole käynyt.
Viimeksi kommentoitu