Forum 2002-2013
4.12.2011 15:16
Amarillo, Espoo, 3.12.2011
Tässä juttua Amarillo experiencestä niille, joita kiinnostaa lukea elämästä tien päällä yleisön näkövinkkelistä katsottuna...
Minusta oli aika lupaavaa, että keikkapaikka osui maantieteellisesti lähelle Awalonia. Jotenkin sitä kuvitteli, että junarata olisi riittävä barrikadi näiden välissä. Amarillo on käsittääkseni aika uusi paikka. Niin keskeinen sijainniltaan, että sen löysi suoraan junalta tullessa. Yläkerran portaiden päässä rahastettiin 10 euroa, kiinnitettiin keltainen ranneke ja luovutettiin lippu sekä latauskoodi. Esimerkillistä toimintaa! Lisäksi tyrkytettiin pullollista sponsorin siideriä. Ja kerrottiin, että lämppäri aloittaa 23.30 ja Anssi 00.30.
Olin yrittänyt kaivaa soittoaikaa Amarillon sivuilta (turhaan) ja eksynyt lueskelemaan ruokalistaa, jonka innoittamana aloitin iltani ruokailemalla. Siihen jäikin reilusti aikaa. Anssin Facebookiin postaamasta peukku-pöytäkuvasta yritin nuuskia, mitä arvon bändi oli tilannut paria tuntia aiemmin, mutta kännykästä katsottuna kuva jäi pikselimössöksi. Sain vallattua itselleni pöydän ja hyökkäsin herkullisen vuohenjuustotortillani kimppuun onnea puhkuen. Onni kestikin tasan sen aikaa, kun vastapäätä änkesi istumaan kaksi miestä, suomalainen änkyräkännissä ja espanjalainen hyvässä nosteessa. Suhtauduin heihin vähäisimmän harmin periaatteella, sillä ravintolassa oli rajallisesti tilaa, enkä jaksanut hermostua. Kävi ilmi, että he olivat "ostaneet viiden euron rannekkeet" jotta pääsivät juomaan kaljaa. Olivat tietämättömiä keikasta ja suomalainen totesi suureen ääneen, että Anssi Kela on niin paskaa musiikkia, ettei hän kuuntele. Tarkensi sitten, että oli ostanut rannekkeen ihan mun takia. Totesin, että aika huono ostos. Riemuni oli lähes rajaton, kun järkkäri tuli hakemaan kaverukset pois. :) Pian heidän tilallaan olikin kolme vanhan liiton foorumilaista, jotka pyyhkivät äijien pöydälle ripottelemat ruuanrippeet lautasliinalla pois. Tuossa vaiheessa lämppäri oli jo lavalla, joku nimettömäksi jäänyt keskitien pop-rock-poppoo.
Amarillon yläkerta oli kauniisti sanottuna tilaihme. Kapea pitkä tila, jonka ikkunaseinustalla oli rivi pöytäloosseja ja niitä vastapäätä pitkulainen baaritiski ja näiden välissä 2-3 rinnakkain seisovasta ihmisestä täysin tukkoon menevä kulkuväylä. Yhdessä päässä oli portaat, hissi ja wc:t (joiden edusta muuttui jossain vaiheessa tanssilattiaksi), vastakkaisessa päässä leveämpi tila, ilmeisesti kabinetti, jonka päähän oli sullottu neliskanttinen seinien rajaama lava. Lämppäribändin soittajia katsellessa totesimme, että näkyvät menevän lavalle koko huushollin läpi jostain sieltä portaiden suunnalta. Suuren mittakaavan amok-juoksu!!! (Jos termi on outo, se tarkoittaa sitä, että takahuoneesta ei ole suoraa kulkua lavalle, vaan joutuu menemään yleisön läpi...)
Siirryimme lavan edustalle odottelemaan bändiä. Antti piipahti bassonsa varressa ja totesi, että he laittavat kypärät päähän päästäkseen lavalle. Järkkäri saapui lavan kulmalle vahtimaan tilannetta. Man In Black pamahti ämyreistä 00.35 ja aloin tähyillä taaksepäin, jossa oli varsin kattava ihmismassa. Biisi loppui, eikä bändiä näkynyt. Taisivat eksyä. :D Johnny Cash aloitti uudestaan. Jo näkyy Kelly! Harteikkaimpana edellä, perässä Ville, Saara ja Anssi, jotka ponnistivat lavalle siitä meidän kohdalta. Antilla oli oma reittinsä toiselle kulmalle.
Soitto alkoi Kahdella sisarella. Meni vähän ihmetellessä. Sitä, miten puuroiselta musiikki kuulostaakaan siihen eteen, kun ne elämää nähneet kaiuttimet huusivat taaemmas ja rummut kaikuivat seinistä. Ja ehkä vielä puuroisemmalta puolikkaiden korvatulppien kanssa. Ja minkä verran bändillä on liikkumatilaa lavalla - Antin oikea ja Anssin vasen töppönen oli noin 40-50cm päässä toisistaan, mutta Anssilla oli sentään ihan hyvin pomppimistilaa mikistään taaksepäin, Antin takana oli läjä vahvistimia. Ville soitti Saaran takana sekä rumpuja että kitaraa. Lisäksi lavalle osui tosi köyhästi valoa. Hyvän käsityksen saa, jos kuvittelee Anssin eteen kaksi 40 watin hehkulamppua (yksi spotti koko lavalla?), josta heijastuu hohdetta Saaran kasvoille. Villen takana oli jotkut jouluvalot, muu rytmiryhmä soitti aika pimennossa. Kitaranvaihtojen yhteydessä Anssi joutui usein etsiskelemään piuhaansa lattialta, kun pimeässä sitä ei vaan näkynyt. :D
Yleisöä oli pakkautunut lavan eteen aika tiiviisti, pieni myllerrys kävi koko ajan, välillä sai ottaa matalasta lavasta tukea. Itseäni ärsytti vieressä heilunut pitkä mieshenkilö, joka mulkoili ja huitoi käsiään mm. silmiini ja suuhuni. Kärsivät ilmeet ei siis johtuneet bändistä. Alkukeikasta yleisön reaktiot oli aika hillittyjä, mutta Mikan faijan BMW tyrskäytti yhteislaulut kuin tyhjästä ja Nummela aiheutti lisämyllerrystä ja tanssia. (Aika usein ihmisille tulee tarve änkeä itsensä lavan eteen just tän biisin ajaksi.) Villellä oli omat kannatusjoukot, joiden suusta kirposi vähän väliä Ville-Ville-Ville-huutoa.
Lavallakin näytti menevän hetki olosuhteisiin totuttautuessa, sympateerasin. Vaikka yleisö ei hirvittävästi huojunut lavalle päin, tuli vähän sellanen tunnelma, että artistilla ei ollut ihan turvallinen olo noin lähellä yleisöä. Punainen Gretsch vaihtui Millan aikana lennossa Gretsch Country Clubiin (miten ne sen osasikin tehdä niin nopeasti, ettei biisi katkennut?!), oli kuulemma ykkösgretsch kielten vaihdon takia nopeasti epävireessä. Rva R meni myös tällä "kevyemmällä" Gretschillä, minkä takia se jäi vähän laimeammaksi. Antin bassonkaula tarttui jossain vaiheessa johonkin katosta roikkuvaan piuhaan, mutta Antilla oli hymy herkimmässä lavalla olijoista. Spiikkejä ei montaa ollut, tekemisen meininki. Täytyy nostaa hattua bändille, että keikka runnottiin pakolla lentoon. Anssiakin alkoi pompituttaa keikan puolivälissä, kun siirryttiin nostalgiasetistä eteenpäin.
Keikan kohokohta oli Antin synttäripokaalin luovutus. Ville livautti esittelyjen aikana Anssille kullanvärisen pokaalin, joka luovutettiin eteenpäin 40-vuotissynttäreitään viettävälle basistille. Sitten onniteltiin Mika Kojonkosken tyyliin, peukutettiin ja läpsittiin käsiä Villen, Anssin ja Antin kesken. Sitä oli hauska seurata!
Muita keikan valopilkkuja... Kahden rumpalin sooloilut (BMW ja Nummela) kuulostivat niiiin hyville. Anssi vitsaili lyhyestä lähimuististaan (kun ehti kitaranvaihdon aikana unohtaa biisin) ja lauloi ÄMPissä "viiksikarvat mua kutittaa, ne poskeani kuin höyhen koskettaa". :D Parit pystypainimatsit Antin ja Anssin sekä Villen ja Anssin välillä. Alkukeikasta Anssi haki vauhtia jopa Kellyn rumpujen ja Villen pedaalien päältä, en osaa selittää tarkemmin. Yleisön huudatus "Onks teillä kova meininki?" "Ei mitenkään erityisen kova!" Ja tietysti se, että soitettiin hyviä biisejä siinä loppusetissä. Encoren tiesi alkavan, kun Ville pakeni meidän välistä yleisön sekaan ja Anssi spiikkasi, että takahuone on liian kaukana, joten jatketaan saman tien. Yksi toivekin toteutettiin eli Nolla: "Onkohan tää biisitoive vai arvosana meidän keikasta?" Ja niin yllättävä lopetusbiisi, että taisi hetkellisesti suu loksahtaa auki: Kipinöitä. Hyvä-hyvä!
Klo 2.25:n tienoossa bändi laskeutui lavalta samaa tietä kuin oli tullutkin. Eli soitto kesti kuitenkin peräti 1h 45min.
1. Kaksi sisarta
2. Kaunotar ja basisti
3. Puistossa
4. Faijan haamu
5. Laulu petetyille
6. Milla
7. Rva Ruusunen
8. Mikan faijan BMW
9. Nummela
(Ville vaihtaa kitaraan)
10. Aamu
11. Kaveria ei jätetä
12. Älä mene pois
13. Jennifer Aniston
14. Karhun elämää
15. Karhusaari
16. 1972
(Ville ryntää hetkeksi lavalta pois ja Anssi spiikkaa encoren alkavaksi)
17. Nolla
18. Suuria kuvioita
19. Kipinöitä
Keikan jälkeen lavalla alkoi varsin nopsaan roudaus. Paikalle kärrättiin rullakkobarrikadi ja kun Anssi saapui lavalle käärimään kitarapiuhojaan, lavan eteen alkoi tipahdella faneja. Kesken piuhojen rullaamisen käteltiin, kiiteltiin, kehuttiin ja kuvattiin eri paikoissa, ja Anssi rullasi aina tilanteen salliessa. Taisi tulla tosi siisti piuhanippu. Puolivälissä roudausta lavalle läväytettiin kunnon kirkas valaistus, joka tuntui suunnilleen maailman seitsemänneltä ihmeeltä.
Antti saapui sanailemaan ja kertoi kuinka roudaus oli sujunut bändin saapuessa. Mitään soundcheckiä ei kuulemma tehty, koska tuntui oudolta tehdä sitä tortilloja mussuttavien ruokailijoiden edessä. Lavan edessä oli ollut pitkiä pöytiä ja niiden sivussa juuri rullakon mentävä kapea väylä lavalle. Väylän tukki kuitenkin sivupöydän vieressä ollut syöttötuoli vauvoineen. Vauva siirrettiin syrjään (äitinsä syliin) roudauksen ajaksi. Roudausrullakot on kuulemma ollut tapana jättää lavan lähistölle poisroudausta odottelemaan, mutta täällä siihen ei ollut tilaa. Rullakot ajettiin hankalasti ravintolan läpi hissiin, hissillä alas ja takaisin bussiin! Antti arvosti sitä, kun kerroin kuulleeni järkkäriltä, että portaat eivät ole anniskelualuetta, mutta hissi on. Antti kaavaili käyttävänsä hissin palveluita.
Tässä maailman ajassa kello oli jo yli kolmen eli aika siirtyä kohti kotimatkaa. Ulkona oli kamala kolea ilma, vettä satoi vaakasuorassa ja tuuli niin että sateenvarjo nitisi. Kadulla minua ilahdutti suuresti jälleennäkeminen valkoisen keikkabussin kanssa. Täydellä varmuudella Anssi Kela -keikkabussi. ;) Siellä se seisoi vihmovassa sateessa jouluvalojen keskellä ja piti minulle seuraa, kun seisoskelin bussipysäkillä puolisen tuntia, ennen kuin pelastava yöbussi saapui ja vei keskelle Helsingin rautatieaseman karmaisevaa aamuneljän pikkujouluhulinaa...
Terkut bändille, että en missään vaiheessa ois halunnut olla missään muualla kuin Amarillossa pitämässä sadetta. Älkää edes yrittäkö kuvitella muuta. Ja riemuisat 4-4000v-juhlat Antille! Palaamme asiaan pian.
Minusta oli aika lupaavaa, että keikkapaikka osui maantieteellisesti lähelle Awalonia. Jotenkin sitä kuvitteli, että junarata olisi riittävä barrikadi näiden välissä. Amarillo on käsittääkseni aika uusi paikka. Niin keskeinen sijainniltaan, että sen löysi suoraan junalta tullessa. Yläkerran portaiden päässä rahastettiin 10 euroa, kiinnitettiin keltainen ranneke ja luovutettiin lippu sekä latauskoodi. Esimerkillistä toimintaa! Lisäksi tyrkytettiin pullollista sponsorin siideriä. Ja kerrottiin, että lämppäri aloittaa 23.30 ja Anssi 00.30.
Olin yrittänyt kaivaa soittoaikaa Amarillon sivuilta (turhaan) ja eksynyt lueskelemaan ruokalistaa, jonka innoittamana aloitin iltani ruokailemalla. Siihen jäikin reilusti aikaa. Anssin Facebookiin postaamasta peukku-pöytäkuvasta yritin nuuskia, mitä arvon bändi oli tilannut paria tuntia aiemmin, mutta kännykästä katsottuna kuva jäi pikselimössöksi. Sain vallattua itselleni pöydän ja hyökkäsin herkullisen vuohenjuustotortillani kimppuun onnea puhkuen. Onni kestikin tasan sen aikaa, kun vastapäätä änkesi istumaan kaksi miestä, suomalainen änkyräkännissä ja espanjalainen hyvässä nosteessa. Suhtauduin heihin vähäisimmän harmin periaatteella, sillä ravintolassa oli rajallisesti tilaa, enkä jaksanut hermostua. Kävi ilmi, että he olivat "ostaneet viiden euron rannekkeet" jotta pääsivät juomaan kaljaa. Olivat tietämättömiä keikasta ja suomalainen totesi suureen ääneen, että Anssi Kela on niin paskaa musiikkia, ettei hän kuuntele. Tarkensi sitten, että oli ostanut rannekkeen ihan mun takia. Totesin, että aika huono ostos. Riemuni oli lähes rajaton, kun järkkäri tuli hakemaan kaverukset pois. :) Pian heidän tilallaan olikin kolme vanhan liiton foorumilaista, jotka pyyhkivät äijien pöydälle ripottelemat ruuanrippeet lautasliinalla pois. Tuossa vaiheessa lämppäri oli jo lavalla, joku nimettömäksi jäänyt keskitien pop-rock-poppoo.
Amarillon yläkerta oli kauniisti sanottuna tilaihme. Kapea pitkä tila, jonka ikkunaseinustalla oli rivi pöytäloosseja ja niitä vastapäätä pitkulainen baaritiski ja näiden välissä 2-3 rinnakkain seisovasta ihmisestä täysin tukkoon menevä kulkuväylä. Yhdessä päässä oli portaat, hissi ja wc:t (joiden edusta muuttui jossain vaiheessa tanssilattiaksi), vastakkaisessa päässä leveämpi tila, ilmeisesti kabinetti, jonka päähän oli sullottu neliskanttinen seinien rajaama lava. Lämppäribändin soittajia katsellessa totesimme, että näkyvät menevän lavalle koko huushollin läpi jostain sieltä portaiden suunnalta. Suuren mittakaavan amok-juoksu!!! (Jos termi on outo, se tarkoittaa sitä, että takahuoneesta ei ole suoraa kulkua lavalle, vaan joutuu menemään yleisön läpi...)
Siirryimme lavan edustalle odottelemaan bändiä. Antti piipahti bassonsa varressa ja totesi, että he laittavat kypärät päähän päästäkseen lavalle. Järkkäri saapui lavan kulmalle vahtimaan tilannetta. Man In Black pamahti ämyreistä 00.35 ja aloin tähyillä taaksepäin, jossa oli varsin kattava ihmismassa. Biisi loppui, eikä bändiä näkynyt. Taisivat eksyä. :D Johnny Cash aloitti uudestaan. Jo näkyy Kelly! Harteikkaimpana edellä, perässä Ville, Saara ja Anssi, jotka ponnistivat lavalle siitä meidän kohdalta. Antilla oli oma reittinsä toiselle kulmalle.
Soitto alkoi Kahdella sisarella. Meni vähän ihmetellessä. Sitä, miten puuroiselta musiikki kuulostaakaan siihen eteen, kun ne elämää nähneet kaiuttimet huusivat taaemmas ja rummut kaikuivat seinistä. Ja ehkä vielä puuroisemmalta puolikkaiden korvatulppien kanssa. Ja minkä verran bändillä on liikkumatilaa lavalla - Antin oikea ja Anssin vasen töppönen oli noin 40-50cm päässä toisistaan, mutta Anssilla oli sentään ihan hyvin pomppimistilaa mikistään taaksepäin, Antin takana oli läjä vahvistimia. Ville soitti Saaran takana sekä rumpuja että kitaraa. Lisäksi lavalle osui tosi köyhästi valoa. Hyvän käsityksen saa, jos kuvittelee Anssin eteen kaksi 40 watin hehkulamppua (yksi spotti koko lavalla?), josta heijastuu hohdetta Saaran kasvoille. Villen takana oli jotkut jouluvalot, muu rytmiryhmä soitti aika pimennossa. Kitaranvaihtojen yhteydessä Anssi joutui usein etsiskelemään piuhaansa lattialta, kun pimeässä sitä ei vaan näkynyt. :D
Yleisöä oli pakkautunut lavan eteen aika tiiviisti, pieni myllerrys kävi koko ajan, välillä sai ottaa matalasta lavasta tukea. Itseäni ärsytti vieressä heilunut pitkä mieshenkilö, joka mulkoili ja huitoi käsiään mm. silmiini ja suuhuni. Kärsivät ilmeet ei siis johtuneet bändistä. Alkukeikasta yleisön reaktiot oli aika hillittyjä, mutta Mikan faijan BMW tyrskäytti yhteislaulut kuin tyhjästä ja Nummela aiheutti lisämyllerrystä ja tanssia. (Aika usein ihmisille tulee tarve änkeä itsensä lavan eteen just tän biisin ajaksi.) Villellä oli omat kannatusjoukot, joiden suusta kirposi vähän väliä Ville-Ville-Ville-huutoa.
Lavallakin näytti menevän hetki olosuhteisiin totuttautuessa, sympateerasin. Vaikka yleisö ei hirvittävästi huojunut lavalle päin, tuli vähän sellanen tunnelma, että artistilla ei ollut ihan turvallinen olo noin lähellä yleisöä. Punainen Gretsch vaihtui Millan aikana lennossa Gretsch Country Clubiin (miten ne sen osasikin tehdä niin nopeasti, ettei biisi katkennut?!), oli kuulemma ykkösgretsch kielten vaihdon takia nopeasti epävireessä. Rva R meni myös tällä "kevyemmällä" Gretschillä, minkä takia se jäi vähän laimeammaksi. Antin bassonkaula tarttui jossain vaiheessa johonkin katosta roikkuvaan piuhaan, mutta Antilla oli hymy herkimmässä lavalla olijoista. Spiikkejä ei montaa ollut, tekemisen meininki. Täytyy nostaa hattua bändille, että keikka runnottiin pakolla lentoon. Anssiakin alkoi pompituttaa keikan puolivälissä, kun siirryttiin nostalgiasetistä eteenpäin.
Keikan kohokohta oli Antin synttäripokaalin luovutus. Ville livautti esittelyjen aikana Anssille kullanvärisen pokaalin, joka luovutettiin eteenpäin 40-vuotissynttäreitään viettävälle basistille. Sitten onniteltiin Mika Kojonkosken tyyliin, peukutettiin ja läpsittiin käsiä Villen, Anssin ja Antin kesken. Sitä oli hauska seurata!
Muita keikan valopilkkuja... Kahden rumpalin sooloilut (BMW ja Nummela) kuulostivat niiiin hyville. Anssi vitsaili lyhyestä lähimuististaan (kun ehti kitaranvaihdon aikana unohtaa biisin) ja lauloi ÄMPissä "viiksikarvat mua kutittaa, ne poskeani kuin höyhen koskettaa". :D Parit pystypainimatsit Antin ja Anssin sekä Villen ja Anssin välillä. Alkukeikasta Anssi haki vauhtia jopa Kellyn rumpujen ja Villen pedaalien päältä, en osaa selittää tarkemmin. Yleisön huudatus "Onks teillä kova meininki?" "Ei mitenkään erityisen kova!" Ja tietysti se, että soitettiin hyviä biisejä siinä loppusetissä. Encoren tiesi alkavan, kun Ville pakeni meidän välistä yleisön sekaan ja Anssi spiikkasi, että takahuone on liian kaukana, joten jatketaan saman tien. Yksi toivekin toteutettiin eli Nolla: "Onkohan tää biisitoive vai arvosana meidän keikasta?" Ja niin yllättävä lopetusbiisi, että taisi hetkellisesti suu loksahtaa auki: Kipinöitä. Hyvä-hyvä!
Klo 2.25:n tienoossa bändi laskeutui lavalta samaa tietä kuin oli tullutkin. Eli soitto kesti kuitenkin peräti 1h 45min.
1. Kaksi sisarta
2. Kaunotar ja basisti
3. Puistossa
4. Faijan haamu
5. Laulu petetyille
6. Milla
7. Rva Ruusunen
8. Mikan faijan BMW
9. Nummela
(Ville vaihtaa kitaraan)
10. Aamu
11. Kaveria ei jätetä
12. Älä mene pois
13. Jennifer Aniston
14. Karhun elämää
15. Karhusaari
16. 1972
(Ville ryntää hetkeksi lavalta pois ja Anssi spiikkaa encoren alkavaksi)
17. Nolla
18. Suuria kuvioita
19. Kipinöitä
Keikan jälkeen lavalla alkoi varsin nopsaan roudaus. Paikalle kärrättiin rullakkobarrikadi ja kun Anssi saapui lavalle käärimään kitarapiuhojaan, lavan eteen alkoi tipahdella faneja. Kesken piuhojen rullaamisen käteltiin, kiiteltiin, kehuttiin ja kuvattiin eri paikoissa, ja Anssi rullasi aina tilanteen salliessa. Taisi tulla tosi siisti piuhanippu. Puolivälissä roudausta lavalle läväytettiin kunnon kirkas valaistus, joka tuntui suunnilleen maailman seitsemänneltä ihmeeltä.
Antti saapui sanailemaan ja kertoi kuinka roudaus oli sujunut bändin saapuessa. Mitään soundcheckiä ei kuulemma tehty, koska tuntui oudolta tehdä sitä tortilloja mussuttavien ruokailijoiden edessä. Lavan edessä oli ollut pitkiä pöytiä ja niiden sivussa juuri rullakon mentävä kapea väylä lavalle. Väylän tukki kuitenkin sivupöydän vieressä ollut syöttötuoli vauvoineen. Vauva siirrettiin syrjään (äitinsä syliin) roudauksen ajaksi. Roudausrullakot on kuulemma ollut tapana jättää lavan lähistölle poisroudausta odottelemaan, mutta täällä siihen ei ollut tilaa. Rullakot ajettiin hankalasti ravintolan läpi hissiin, hissillä alas ja takaisin bussiin! Antti arvosti sitä, kun kerroin kuulleeni järkkäriltä, että portaat eivät ole anniskelualuetta, mutta hissi on. Antti kaavaili käyttävänsä hissin palveluita.
Tässä maailman ajassa kello oli jo yli kolmen eli aika siirtyä kohti kotimatkaa. Ulkona oli kamala kolea ilma, vettä satoi vaakasuorassa ja tuuli niin että sateenvarjo nitisi. Kadulla minua ilahdutti suuresti jälleennäkeminen valkoisen keikkabussin kanssa. Täydellä varmuudella Anssi Kela -keikkabussi. ;) Siellä se seisoi vihmovassa sateessa jouluvalojen keskellä ja piti minulle seuraa, kun seisoskelin bussipysäkillä puolisen tuntia, ennen kuin pelastava yöbussi saapui ja vei keskelle Helsingin rautatieaseman karmaisevaa aamuneljän pikkujouluhulinaa...
Terkut bändille, että en missään vaiheessa ois halunnut olla missään muualla kuin Amarillossa pitämässä sadetta. Älkää edes yrittäkö kuvitella muuta. Ja riemuisat 4-4000v-juhlat Antille! Palaamme asiaan pian.
Viimeksi kommentoitu