Forum 2001-2002

Fake-Pilleri 13.6.2002 19:26 Sokea Nean herkeämätön hymy, joka loisti hänen kasvoillaan päivästä toiseen, niin tänään kuin huomennakin. Päivästä toiseen hän säteili samaa iloa. Kun ihmiseen tutustuu, hän onkin jo aivan toisenlainen, ei ehkä luonteeltaan, mutta olemukseltaan, aivan kuin Neakin. Opin tuntemaan itselleni rakkaan kaverin, monen vuoden takaa, vasta nyt paremmin, niin että pääsin käsiksi hänen siulunelämäänsä mikä sai minutkin juoksemaan kovaa vauhtia psyykkiseen kasvuvaiheeseen, oletettua nopeammin. Parin vuoden aikana kaikki muuttui moneen otteeseen. Ensin oudon hidas vaihe, tarkemmin tutustuminen… Puhuminen, ja toisten tutkiminen, omalla tavallaan. Muistan ainoastaan sen ainoan tilanteen jota kutsun minun ja Nean ystävyyden käänne kohdaksi. Se oli matikan tunti seiskalla. Vuodenajasta ei tietoa, eikä tarkoista tapahtumista… oikeastaan monien matikan tuntien saatossa. Koska minä istuin Nean edessä, ja kaikki tunnit nojailin hänen pulpettiinsa, kääntäen tietysti selän opettajalle, mutta eihän se sitä huomannut, hajamielinen kun oli. Tunnen itseni niin tyhmäksi ja sokeaksi näin jälkeenpäin. En huomannut kaikkea mikä oli aivan silmieni edessä, katseeni oli vain niin varovainen, enkä ollut kai valmis ottamaan vastaan sitä mitä tulossa oli, suru. Kaikki lähti kai siitä mitä huomasin Nean ranteessa. Epämääräinen raapimajälki. Selitystä siihen en muista, muistan vain sen kuin kysyin asiasta Nealta. Hän muistaakseni vastasi tuskin mitään. Olimme hyviä ystäviä… pikku hiljaa, ja halailimme yhtä paljon kuin minä halailin muitakin ystäviäni, mikä on minulle ollut aina jostain 12 vuotiaasta asti älytön pakkomielle, johtuu kai teatteriympäristöstä. Mutta kuitenkin… ja jälkeenpäin olen katunut sitä että kaikki katosi ihan ilman että huomasimmekaan tapahtuvaa… joka oli niin surullista, tai on ainakin nyt. aikaa kului, liiankin paljon, ja kun vihdoin. Kerran kun olimme Nean kanssa menossa kotiin. Ajoimme pyörillä puhua pälättäen normaaleja asioita, kunnes tuli risteys josta minun oli käännyttävä. En muista mistä puhuin. Enkä ymmärrä mistä kaikki mustat aukot johtuvat. Mutta kuitenkin. Nea alkoi itkeä. Häneltä vierähti muutama kyynel poskelle. Ja minä kerrankin hillitsin itseni, halasin Neaa. Mutta en itkenyt, purin huulta ja tunsin jo kuinka silmiäni kirvelsi. Mutta ei kyyneleitä. Ei vielä, ajattelin. Kun aavistin jo silloin että kaikki tulisi kuin hyökyaaltona takaisin, minä ja Nea. Se oli alkavaa kevättä. Todellista kevättä, ja kevättä mielle kahdelle. Siitä eteenpäin olimme toistemme kanssa paljon, juttelimme, nauroimme, itkimme… puhuimme aivan kaikesta. Slaisuudet saivat paikkansa ystävyydessämme, ja kaikki oli meidän kohdallamme hyvin, mutta se valitettava totuushan on että koskaan ei ole kaikki hyvin. Myöhemmin, kun tuli rippileiri. Me olimme silloin jo Nean kanssa tavattoman hyvät ystävät. Rippileirillä, tuli masennus, oikestaan se hiipi kehooni jo paljon sitä ennen. Kuitenkin, koko masennus ja itsetuhovietti sai kukoistuksensa riparilla. Itkin tuskaani monta iltaa Nealle. Ja lopulta melkein heti viikon alettua aloin viillellä itseäni, pidin sitä aivan harmittomana. Niinhän Neakin oli tehnyt. Se ei ollut kokeilemisen halua, vaan helpostusta, paineiden purkamista. Ensin kynsillä, terävillä kulmilla, ja sitten pinseteillä ja lopulta hakaneuloilla, ja käsivarteni oli täynnä verisiä juovia. Viikon aikana pari ystävääni huomasivat jäljet ja ahdistuin tajusin mitä olin tehnyt mutta viiletely ei ottanut loppuakseen. Pari päivää enen leirin loppua lopetin, rippijuhliin oli saatava kädet kuntoon ennen kuin kukaan huomaisi mitään. Niin ei tapahtunut, tuskailin loman alussa pari viikkoa jälkien takia… eivätkä ne ottaneet kadotakseen… Ja sinä aikana, tajusin mitä olin tehnyt. Oikein kunnolla, puhuimmekin asiasta kavereiden kanssa, mutta kukaan ei tiennyt että minäkin olin tehnyt niin itselleni. Ja kun istuimme sillan alapuolella, tajusin kuinka helppo olisi kadottaa kaikki. Mietin riparillakin vain ranteiden aukikiskomista ja myöhemmin lääkkeitä, joilla saisi helposti itsensä ikuiseen uneen. Sillaltahyppiminen, ja junan alle nukkuminen, kiskoille makaamaan käyminen. Mitä kaikkea päässäni liikkuikaan ahdistuksen vallassa. Ja vielä toiden ihmisen raivo, viha ja hänen tuskansa minun niskaani, voimisti kaikkea. Itkin puhelimessakin ystävälleni, joka tiesi luontoni mutta oli silti hämillään, ja vanhojen asioiden muistaminen, ystävyyden menettämisen pelko ja suunnaton viha jota ei näyttänyt, ja kaikki tuntui vain liian vaikealta ollakseen totta. Ollakseen minun elämääni. Ollakseen osa tätä maailmaa jossa minä elin. Kuinka kaikki kääntyi niin toisinpäin, kuinka minusta tuli ahdistunut, ukinka minulla pystyi menemään niinkin surkeasti. Kai se oli itsensä löytämistä. Ja opin kai vihdoin tuntemaan itseni kunnolla. Ja katumus, se viiltelee vieläkin sisintäni. Ja se ettei sitä usko todeksi. On vain niin sokea, ettei näe edes itseään. Ja kyyneleet vain kirkastavat kaiken mitä ei aina näe. On vain joskus liian sokea. Tuska pelastaa ja tappaa. ~Viillelty salaisuus~ Mä oon mitä oon, enkä muuksi voi tulla....