Laulu petetyille

Laulu petetyille on vanhin levyn kappaleista. Se oli olemassa jo tehdessäni Nummelaa ja tuolloin Asko Kallonen yritti kovasti vääntää kättäni saadakseen biisin jo ensimmäiselle albumilleni. En kuitenkaan taipunut painostuksen edessä – halusin säästellä laulua tuleviin koitoksiin. Laulu petetyille tuntui ensinnäkin eri tyyliseltä kuin Nummelan kappaleet. Ajattelin sen olevan hyvä lähtökohta ja tienviitta ryhtyessäni kirjoittamaan seuraavan levyn materiaalia. Toiseksi tiesin, että kyseessä oli erinomainen biisi ja minusta oli mukavaa ajatella, että takataskussani olisi jo ainakin yksi valttikortti kakkosalbumille. Niinpä päätin vielä istua laulun päällä ja säästää sen toiselle levylle. Ratkaisu osoittautui oikeaksi – Nummela menestyi kelvollisesti ilmankin tätä biisiä.

Ensimmäinen yritys biisin levyttämiseksi tehtiin Petraxissa toukokuussa 2002 bändini kanssa pidetyssä sessiossa. Lopputulos ei tyydyttänyt. Soitimme kappaleen niin kuin olimme tottuneet soittamaan sitä keikoilla ja totesin, että liveversio oli lähtenyt rönsyilemään liikaa. Kokonaisuus ei ollut kasassa. Kaivoin esiin nauhoituksen, jolta löytyi akustinen versio Laulusta petetyille äänitettynä Radiomafiassa huhtikuussa 2001. Biisiä soitettiin tuolloin ensimmäisiä kertoja ja huomasin, että meininki oli yllättävän hyvä. Kappale oli selkeästi päässyt matkan varrella riistäytymään käsistä, se piti palauttaa takaisin ruotuun.

Elokuussa 2002 aloin puuhastella yksinäni biisin parissa kotistudiossani. Olin juuri ehtinyt soittaa rumpuraidan kun peli vihellettiin äkkiä poikki. Osallistuin Hyvinkäällä järjestettyyn karting-kilpailuun, jossa kolaroin ohittaessani johtoasemassa kierroksella hitaampaa kuskia. Autoni ajautui rengasvalliin, kiepsahti ympäri ja mursin rytäkässä vasemman ranteeni. Minkään soittimen soittaminen ei tullut vähään aikaan kysymykseen ja jouduin pistämään äänitykset jäihin.

Onneksi murtuma oli hyvälaatuinen ja pystyin tarttumaan kitaraan jo reilun kuukauden kuluttua. Soitin aiemmin tekemieni rumpujen päälle muut soittimet ja lauloin laulut. Miksasin keitoksen niin ikään kotonani ja valmista biisiä kuunnellessani huomasin, että ehkäpä taidan sittenkin olla itse paras taustayhtyeeni. Olin tähän asti suunnitellut toisesta levystäni tulevan bändilevyn, mutta tämän kokeilun perusteella aloin ajatella toisin. Laulu petetyille oli nyt jotenkin sympaattisen kuuloinen. Soitossani oli hellyttävää kömpelyyttä ja lopputulos oli ainakin sataprosenttista minua. Metodina kaiken soittaminen itse on äärimmäisen aikaavievä ja vaativa, mutta minusta tuntui, että näin tätä levyä vain täytyi alkaa tehdä. Ymmärsin haluavani tehdä ennen kaikkea itseni kuuloisen albumin.

Biisissä oli muuten alunperin täysin erilainen teksti. Se kertoi perheestä, jonka isä makasi sairaalassa kuolemaisillaan syöpään. Totesin, että kaikista aiheista ei ehkä sittenkään pidä tehdä lauluja.