Pystyn vain hyvin harvan biisin kohdalla muistamaan täsmällisesti sen hetken, jolloin idea sukelsi korvien väliin. Inspiraatio Superkuusta tavoitti tajuntani 5. toukokuuta 2012, yhdentoista aikaan illalla. Ajelin yksinäni Turunväylällä kohti Espoon keskuksessa odottavaa soolokeikkaa, kun Laajalahden kohdalla vilkaisin vasemmalle ja tajusin, että veden yllä riippui mahtavan kokoinen täysikuu. Olin aikaisemmin samana päivänä lukenut lehdestä, että kyseessä oli ns. superkuu: ilmiö, jossa kuu käväisee radallaan lähimpänä maapalloa ja näyttää 16 prosenttia suuremmalta kuin ollessaan kauimmaisimmassa pisteessään. Hienoltahan se vaikutti. Katselin kuuta.

Se katseli minua.

Soitin keikan. Kun sen jälkeen kävelin takaisin autolleni, niin näin taas tuon taivaalla loistavan pylpyrän ja ulvahdin ääneen: ”Aa-uu, taivaalla roikkuu superkuu!”

Idea oli siinä. Itse biisi kuitenkin seurasi perässä vasta kuukausia myöhemmin. Olin jo käynnistänyt levyn äänitykset eikä Superkuu ollut agendalla. Tuo ulvomisjuttu kuitenkin härnäsi tajuntaa, se nousi pintaan päivittäin ja vaati päästä biisiin. Lopulta taivuin ja keskeytin äänitykset tehdäkseni uuden laulun.

Prosessi ei ollut helpoimmasta päästä, vaan vaikeimmasta. Ensiksi piti yrittää keksiä mihin koko hemmetin superkuu ylipäätään liittyi? Mistä biisi kertoisi?

Päätin kirjoittaa jonkinlaisesta kuuta ulvovasta jengistä. Aika pian huomasin riimitteleväni laitapuolen kulkijoista. Se tuntui kiehtovalta, joten etenin siihen suuntaan. Millaista olisi olla osa nuotiotulen äärellä rellestävien kodittomien porukkaa? Mitä täytyy tapahtua, että elämä luisuu sellaiseen jamaan?

Biisien kanssa käy usein juuri näin: minä en vie niitä, vaan ne nappaavat minut mukaansa johonkin täysin odottamattomaan.

Kuuntelin samoihin aikoihin paljon hiphop-musiikkia, suomalaista ja amerikkalaista. Sillä oli suora ja välitön vaikutus tähän kappaleeseen: biisistä tuli oikeastaan jonkinlaista räppiä. En lähestynyt laulua melodian kautta, vaan hain tekstiin tietynlaista rytmiä ja flowta. Päätin myös olla itselleni ankara riimien suhteen: vähän-sinne-päin -tyyppinen rimmailu ei kelvannut, nyt tekstitin tamperelaisen koulukunnan mukaan. Paitsi että rikoin rivien rytmiikalla ja painotuksilla tuotakin etikettiä: riimit esiintyvät välillä yllättävissä paikoissa, vaikkapa keskellä rivejä.

Käytin tekstiin melkoisesti aikaa ja olenkin siihen erittäin tyytyväinen – yksi parhaista sanoituksistani. Siihen tuli myös jonkin verran kielellistä leikittelyä, jota en normaalisti harrasta. Teksti on humoristinen olematta kuitenkaan vitsi, pyrkimyksenäni oli tarkastella kohteitani lämmöllä. Pidin myös nerokkaana ratkaisua lainata muutamia rivejä Puolalaisesta nuotiolaulusta: tämän kappaleen nuotiopiiriläiset kun eivät ole mitään varsinaisia partiopoikia.

Superkuun musiikillinen toteutus olikin sitten kokonaan toinen nujakkansa. Jos tekstittäminen oli vaikeaa, niin biisin säveltäminen ja tuotanto olivat silkkaa kidutusta. Sihti ei meinannut löytyä, ei sitten millään. Koetin asetella biisiä moniin eri muotoihin, mutta se kuulosti niissä kaikissa ihan paskalta. Turhauduin.

Ratkaisun tarjosi lopulta Marvin Gaye, jonka Trouble Man -elokuvaan tekemään soundtrackiin ihastuin parikymmentä vuotta sitten; erityisesti T Plays It Cool -instrumentaali on todella kovaa ja tinkimätöntä kamaa. Arvostan suuresti biisin rumpuluuppia, joka on vuonna 1972 ollut todella vallankumouksellinen tuotannollinen ratkaisu: tuohon aikaan ei ollut samplereita, luuppi tehtiin saksimalla ja teippaamalla fyysistä nauhaa. Huimaa touhua.

Päätin astella Marvinin jalanjäljissä ja ohjelmoin Addictive Drumsilla luupin, joka muistuttaa neljän tahdin välein toistuvine filleineen hiukan T Plays It Coolin rytmiraitaa. Kun sain sen svengaamaan, niin palaset alkoivat vihdoin putoilla paikalleen. Soitin seuraavaksi funkahtavan bassoraidan, josta tein myös neljän tahdin luupin. Päälle näppäilin folk-tyyppisen akustisen kitaran, joka periaatteessa oli peräisin täysin eri maailmasta kuin basso ja rummut, mutta se kuitenkin ylevöitti rytmiraidan. Kun kuuntelin näitä kolmea elementtiä, niin tajusin, että tämähän oli jo tässä – biisin a-osiin ei tarvittu mitään muuta. B-osia varten soitin vain erilaisen bassokuvion ja kaivoin esiin vanhan Roland JX-3P -syntikkani, jonka Juicy Funk -soundista tuli luumuhillo joulutorttuun. Kertosäkeistöissä toistuviin a-osiin paukutin hiukan rytmikkäitä taputuksia ja maalailin mausteeksi toisella JX-3P:n klassikkosoundilla, Pulsarilla. Pohjat olivatkin siinä. Sitten vain laulelin päälle ja totesin, että vihdoinkin tuli hyvä.

Alkuperäisenä ajatuksena oli muuten käyttää kappaleessa vierailevaa rap-laulajaa. Ne matalahkolla äänellä kähisemäni on meillä metsässä nuotiopiiri -osuudet äänitin vain yhdellä otolla demoksi. Tarkoituksena oli, että joku tulisi räpäyttämään ne ns. oikeasti. Tiedustelin ensin Eevil Stöötä: hän kieltäytyi. Sitten kysyin Palefacea: hän tykkäsi biisistä, mutta olisi halunnut muuttaa joitakin riimejä – sitten miehestä ei enää kuulunut mitään. Korvatkin olivat jo tässä vaiheessa ehtineet tottua demorupatuksiini, joten päätin jättää ne.

Superkuu on albumin yksinkertaisin raita, jonka vääntäminen yrityksineen ja erehdyksineen nieli kuitenkin ehkä eniten aikaa. Helpon tekeminen on helvetin vaikeaa.