Anssi Kela

Ennen laivaan nousemista Antti nauttii terminaalissa suosikkidrinkkinsä, Ruskean Enkelin, ja mietiskelee, että olisikohan meidän sittenkin pitänyt varmuuden vuoksi harjoitella  Sua kohti, Herrani?

Meidän kanssamme samalla risteilyllä esiintyvä musikantti kertoo anekdootin: häntä oli Isabellalla lähestynyt ihastuttava naishenkilö, joka oli avannut dialogin tiedustelemalla haluaisiko muusikko lähteä panemaan häntä. Hämmentynyt soittaja oli kiittänyt ystävällisestä tarjouksesta, mutta kieltäytynyt parisuhteeseen vedoten ja vihkisormustaan osoittaen. “Mitä välii?” nainen oli tiuskaissut kiukkuisesti: “Me ollaan laivalla!”

Me todellakin olemme laivalla – harmaalla vyöhykkeellä, normaalin yhteiskunnan ulkopuolella. Tänne tullaan riuhtaisemaan itsensä kaksin käsin irti arjesta, päästämään kotona ja työelämässä visusti kahleissa pidetty Minotaurus irti aluksen kapeiden käytävien labyrinttiin. Laiva toimii jonkinlaisena suurena aikakoneena: risteilyn aikana ihmiskunnan edustajat taantuvat alkukantaisiksi kädellisiksi, jotka toteuttavat ainoastaan primitiivisiä suvunjatkamiseen ja laumanjohtajuuteen liittyviä vaistojaan. Mikä tapahtuu laivalla myös jääköön sinne.

Minut on tilattu yhtyeineni viihdyttämään kelpo merenkulkijoita kolmelle peräkkäiselle Turku-Tukholma -risteilylle. Esityksemme myös taltioidaan: näillä keikoilla purkitetaan konserttialbumi tulevan kokoelmalevyni lisukkeeksi. Ajatus liveäänitteen tekemisestä kaikista maailman paikoista juuri ruotsinlaivalla on niin hekumallisen perverssi, että siihen on tartuttava. Toinen syy on käytännöllinen: kun raahaamme ja pystytämme äänityskaluston tänne, niin saamme samalla vaivalla nauhoitettua kolme keikkaa. Eiköhän niistä jo ala löytyä julkaisukelpoista materiaalia.

Suunnitelma näyttää hyvältä paperilla, mutta sen siirtäminen käytäntöön osoittautuu jonkinmoiseksi Via Dolorosaksi. Ensimmäisen haasteen muodostaa aika: Isabella pysähtyy Turun päässä vain tunniksi – sen aikana tavarat pitää siirtää laivaan, pystyttää lavalle ja tehdä soundcheck ennen kuin janoiset matkustajat kansoittavat yökerhon. Tehtävä olisi vaikea ilman äänityskalustoakin. Nyt se on mahdoton. Ensimmäiselle keikalle joudutaan lähtemään vailla minkäänlaista käsitystä siitä toimiiko kaikki tai tarttuuko nauhalle mitään järkevää.

Toisen, vielä suuremman koetinkiven muodostaa oma terveydentilani. Sairastelen erittäin harvoin, normaalit kausiflunssatkin yleensä harppaavat minun ylitseni. Nyt kuitenkin nokkani vuotaa: räkäpadot ratkesivat sopivasti kaksi päivää ennen laivapestin alkua. Täydellinen ajoitus. Däsdä dulee varmasdi dosi hyvä livedauhoidus.

En ole lainkaan varma siitä pystynkö ylipäätään laulamaan. Tai jos pystyn, niin minkälaisin seurauksin? Vuonna 2003 edellinen flunssassa laulamani keikka johti lääkärin syyniin ja kolmen seuraavan esiintymisen perumiseen – tuolloin ääneni katosi kuin pieru Saharaan. Miten käy nyt?

Vastaus selviää pian: trilogian ensimmäinen keikka onkin edessä lähes saman tien. Osoittautuu, että minusta kyllä lähtee ääntä – en vain tunnista sitä omakseni. Jos pitäisi veikata, niin arvaisin solistin olevan M.A. Numminen.

Lavalla on vaikeaa. Joka puolelta kuuluu kummallisia surinoita ja pirinöitä, joitakin johtoja on oikosulussa. Kolmannessa kappaleessa kitarastani katkeaa kieli ja käyn noutamassa varakitaran. Sekään ei kuulosta yhtään siltä miltä pitäisi, ämyristä tulee outoa rutinaa.

Keikan alkupuolella murehdin nauhoitusta ja yritän skarpata omaa suoritustani. Minulla ei ole hauskaa, puristus mailasta on liian kova. Setin puolivälin kieppeillä lopulta tajuan, että kaikista teknisistä ja lauluääneeni liittyvistä ongelmista johtuen tältä keikalta tuskin saadaan mitään julkaisukelpoista, peli on jo menetetty. Rentoudun. Loppukeikka sujuukin oikein mukavissa merkeissä. Viimeisten kappaleiden aikana jopa hiukan riehaannun.

Tällä torstain risteilyllä väkeä on vielä vähänlaisesti ja yleisön keski-ikä korkeanpuoleinen. Tunnelma on hivenen erikoinen: suurin osa kansasta hiihtelee keikan aikana paritansseja, koreografioita on huvittavaa seurata vaikkapa Jennifer Aniston -kappaleen aikana – pitäisikö sen tahtiin mennä jiveä vaiko foxtrottia? Biisien väleissä vanhempi herrasmies käy pyytämässä tangoja. Valitettavasti minulla on tarjota vain pitkät kalsarit.

Jälkeenpäin toteamme, että tämä ensimmäinen keikka oli käytännössä kenraaliharjoitus. Ennen seuraavaa vetoa meillä on aikaa pistää tekniikan lisäksi kuntoon myös päät: nyt keikka alkoi sujua vasta siinä vaiheessa, kun nauhoitus unohdettiin. Huomenna en aio uhrata livelevylle ajatustakaan.

Olen myöhemmin messissä yöpalalla, kun Saarakin saapuu etsimään murkinaa. Hän kertoo törmänneensä käytävillä kolmeen tyttöön, jotka olivat Saaran tunnistettuaan pyytäneet häntä välittämään minulle kutsun saapua heidän hyttiinsä juomaan absinttia.

Menen sen sijaan oman hyttini suihkuun, väännän lämmöt täysille ja hengittelen jonkin aikaa kuumaa höyryä.

Perjantain yleisö on huomattavasti torstaita runsaslukuisempi. Nyt en murehdi nauhoitusta ja esityksen poljento onkin vapautuneempi, huolimatta siitä, ettei ääneni ole vieläkään kuosissa. Itse asiassa on ihme, että minusta ylipäätään lähtee ääntä: aamulla pelkkä puhekin oli kiven alla, se kumpusi pari oktaavia normaalia matalammalta. Luulin joutuvani turvautumaan illalla kyypakkaukseen. Sen tarjoamat kortisoniöverit saavat äänihuulet avautumaan, mutta varjopuolena on se, että vaikutuksen loputtua tilanne on entistä huonompi. Onneksi poppakonsteihin ei tarvitse turvautua, pystyn raakkumaan setin joten kuten läpi.

Toinen keikka onkin huomattava parannus ensimmäiseen nähden. Esityksen jälkeen arvelemme tyytyväisenä, että tästä saa varmasti poimittua jo useampiakin raitoja tulevalle äänitteelle.

Keikan jälkeen parikymppinen mieshenkilö tulee jakamaan ohjeita. Hänen mukaansa keikka oli ihan ok, mutta minun pitäisi esittää nopeampia kappaleita saadakseni nuoret mukaan. Myös hiukset olisi hyvä leikata.

Tällaisilla laivapesteillä ajan tappaminen on tietysti oma taiteenlajinsa. Minulla on mukanani kolme kirjaa, elokuvia ja kasa kuuntelemattomia levyjä. Matkan aikana en lue sivuakaan, en katso mitään, en kuuntele mitään. Minun oli tarkoitus kirjoitella – en tee sitäkään. En tee yhtään mitään. Lojun vain hytissä ja käyn silloin tällöin messissä. Silti aika ei käy pitkäksi, se vain hupenee johonkin – en ymmärrä mihin. Todella omituista.

Oma hyttini on yhdeksännellä kannella, muu bändi majailee kuudennessa kerroksessa. Keikkojen lisäksi kohtaan heitä satunnaisesti, lähinnä silloin kun satumme samaan aikaan messiin. Siellä innostutaan muun muassa kehittämään uusia tosi-tv-formaatteja. Itse katsoisin mielelläni esimerkiksi Narkomaanille morsian -ohjelmaa. Keltainen lehdistökin saisi uusia julkkiksia: Piri-Harrin, Subu-Ollin ja Bongi-Arin. Todetaan myös, että Uutisvuoto on jo tullut tiensä päähän: tilalle pitäisi ehdottomasti saada Kuukautisvuoto.

Kuten sanottu: laivalla taantuu.

Kolmas keikka räjäyttää lopullisesti pankin. Yleisö on hyvin mukana, soitto toimii ja alan tunnistaa laulustakin itseni. Meininki yltyy riehakkaaksi, lavan edustalta puhaltelevat hyvät vastaiset liidättävät bändiä aina havutuksille yltävään lentoon. Alastulo on kaikkea muuta kuin telemark, mutta mitä välii – me ollaan laivalla!

Lentsu on vihdoin selätetty, flunssassa laulamisen seurauksena ääni on hyvin harsoisessa kunnossa. Se kuitenkin pysyy kutakuinkin kasassa keikan loppuun asti ja lavan takana olevassa porraskäytävässä Ville toteaa, että taisimme tehdä juuri livelevyn. Se tietysti selviää lopullisesti kunhan pääsen rauhassa kuuntelemaan äänityksiä, mutta ainakin nyt tunnelma on hyvä. Se on täytetty!

Pikkutunneilla Ville saa mahtavan idean: hän ehdottaa juoksevansa hyttikäytävää niin nopeasti kuin pystyy Kellyn hytin ohitse samaan aikaan, kun Kelly astuu hytistään muina miehinä ulos. Minäkin innostun ja sanon tulevani katsomaan. Näin tehdään. Ville hakee vauhtia käytävän päästä ja huutaa olevansa tulossa. Kelly astuu kammiostaan suoraan eteen – PAM! Ville tipahtaa lattiaan kuin päin ikkunaa lentänyt varis. Makea nauru maittaa kaikille, kun hän hetken päästä palaa tajuihinsa.

Olen palaamassa myöhemmin hyttiini, kun etenemiseni pysäyttää käytävän seinältä toiselle huojuva, lyhyenpuoleinen peikko. Hän sönköttää: “Anteekshi, mutta missähän täällä on she 2014, vai mikä vittu she oli, 2013…” Vastaan, että kakkoskannen hytit löytyvät seitsemän kerrosta alempaa – tämä on yhdeksäs kansi. Peikko tuijottaa minua ällistyneenä: “Onksh tää yheksäsh kansi? NO, VOE HELEVETTI!”

Huomaan, että joku on oksentanut hyttini oven eteen. Mitä välii – me ollaan laivalla!

Sunnuntai-iltana seison laivaan johtavalla rampilla vartioimassa hissikyytiä odottavia soittimiamme. Keski-ikäinen nainen on kävelemässä laivaan päin, näkee soittimet ja tulee puhuttelemaan minua: “Ovatkos nuo joitakin soittopelejä? Onkohan tuolla laivalla oikein orkesteri?” Vastaan, että itse olen juuri lähdössä näiden instrumenttien kanssa laivalta pois, mutta ymmärtääkseni yökerhossa pitäisi tänäänkin olla elävää musiikkia. “Ai!” nainen iltahtuu: “Olisikohan siellä sitten tänään se Anssi Kela?”

Tämä postaus on ajastettu: tätä lukiessanne kynnän jäistä itämerta Viking Isabellalla, johon minut on yhtyeineni pestattu esiintymään muutamaksi päiväksi. En ole varma yltävätkö nettipiuhat Isabellalle. Jos eivät, niin seuraava postaus lienee luvassa vasta ensi maanantaina. Mikäli taas kaistaa löytyy, niin yritän raportoida tunnelmia hyiseltä mereltä.

Nämä laivakeikathan äänitetään ja julkaistaan tulevan singlekokoelman yhteydessä livelevynä. Konserttialbumin taltioiminen ruotsinlaivalla oli niin härski ajatus, että pakkohan sitä oli ryhtyä toteuttamaan. Hankkeen yllä riippuu vain varjona se, että olen parin päivän ajan potenut pientä flunssaa. Ei juuri mitään nuhaa kummempaa, mutta laulajalle nuha ei ole kovinkaan tervetullut vieras – semminkin näin äänitysten kynnyksellä. Hieman jännittääkin pystynkö tässä kuosissani suoriutumaan vokaalitehtävistä julkaisukelpoisella tavalla.

Pianhan se selviää. Palaan tähän ja muihinkin asioihin tuonnempana.

Olen suivaantunut. Kauhoin nimittäin joka-aamuisen uutisannokseni seasta tiedon siitä, että australialainen Men At Work -yhtye on hävinnyt oikeustaistelun suurimman hittinsä, Down Underin, tekijänoikeuksista.

Kyseessähän on jupakka, jota on puitu jo vuodesta 2007, jolloin kustannusyhtiö Larrikin haastoi Men At Workin levy-yhtiöineen oikeuteen syyttäen heitä plagioinnista. Haasteessa väitettiin Down Underin kuuluisan huiluriffin olevan kopio vuonna 1934 sävelletystä Kookaburra Sits In A Old Gum Tree -lastenlaulusta, jonka oikeudet Larrikin nykyisin omistaa. Down Under julkaistiin vuonna 1981, joten suurempaa kiirettä ei Larrikin asian kanssa ole pitänyt.

Nyt tuomari on todennut yhtyeen syyllistyneen plagiointiin ja Larrikinin olevan oikeutettu korvauksiin. Näiden suuruutta ei vielä ole määritelty, mutta yhtiön lakimiehen mukaan Larrikin on hakemassa jopa 60 prosentin osuutta kappaleen tuotoista. Tällöin puhutaan miljoonista dollareista, sillä Down Under oli aikanaan massiivinen kansainvälinen hitti.

Miksi minä tästä vaahtoan? En ole edes Men At Work -fani, Down Under taitaa olla ainoa kappale, jonka yhtyeeltä tiedän.

Tämä koskettaa siksi, että tämä tuomarin päätös on lauluntekijän vinkkelistä todella pelottavaa luettavaa.

Plagiointisyytös koskee vain kappaleen yhtä osaa: huilumelodiaa, joka muutaman äänen ajan kieltämättä käväisee täysin samoissa nuoteissa kuin mainittu 30-luvun lastenlaulu. Päätin havainnollistaa asian tekaisemalla GarageBandilla pikaisesti näytteet molemmista kappaleista. Yksinkertaistin esimerkit äärimmilleen: seuraavassa musiikkinäytteessä ovat peräkkäin Kookaburra Sits In A Old Gum Tree sekä Down Underin huiluriffi (josta tein kappaleiden välisen yhteneväisyyden havainnollistaakseni eräänlaisen koosteen, sehän ei esimerkiksi kappaleen introssa mene juuri noin).

Kookaburra/Down Under

Kannattaa kiinnittää huomio erityisesti näytteen ensimmäiseen ja viimeiseen tahtiin. Niissä huilun soittama melodia on sama. Tämän huomaa helpoiten jos toiston päätyttyä lyö play-nappulaa uudestaan: juuri kuultu melodianpätkähän se siellä. Myös lastenlaulun toinen fraasi toistuu Men At Workin huiluriffissä.

Entä sitten? Noita parin sekunnin pätkiä lukuunottamatta kappaleissa ei ole mitään yhteistä. Ne ovat keskenään täysin erilaiset. Demonstroimani Down Underin pätkä on vain pieni osa koko biisistä, on vielä säkeistöt ja kertosäkeistöt, joissa vastaavanlaisia yhteneväisyyksiä ei ole. Noiden muutaman nuotin ansiosta kuitenkin lastenlaulun kustannusoikeuksien päällä istuva yhtiö tienaa miljoonia. Tämä on australialaiselta tuomarilta täysin käsittämätön päätös.

Pelottavaksi sen tekee ajatus siitä, että tällaiset käräjät saattaisivat jatkossa yleistyä. Esimerkiksi kahdenkymmenen vuoden kuluttua joku saattaisi haastaa minut oikeuteen esittämällä, että Millan kertosäkeistön melodia kulkee parin tahdin ajan prikuulleen samalla tavoin kuin joku vanha suomenruotsalainen juomalaulu. Joutuisin sitten myymään taloni korvauksia pulittaessani. Lauluntekijät kuolisivat köyhinä sukupuuttoon, sillä kukaan ei enää uskaltaisi tehdä uusia biisejä.

Faktaahan on se, että meillä säveltäjillä on käytössämme vain hyvin rajallinen määrä nuotteja, vuosisatojen kuluessa niiden kaikki mahdolliset kombinaatiot on kuultu jo moneen kertaan. Jos minunkin kappaleitani alkaisi syynätä, niin eiköhän ihan jokaisesta löytyisi useitakin melodiantynkiä tai sointukulkuja, joita on käytetty joskus aikaisemminkin.

Tämä ei kuitenkaan ole plagiointia. Se on vähän kuin Mercedes-Benz haastaisi Toyotan oikeuteen siksi, että heidänkin autossaan on neljä pyörää. Plagioinniksi homma muuttuisi siinä vaiheessa, kun Toyota laittaisi autoonsa esimerkiksi Mersun suunnitteleman moottorin, mutta löisi sen päälle oman logonsa.

Musiikista puhuttaessa plagioinnin ja normaalin vaikutteiden ottamisen raja on usein mutkikas määriteltävä: sille ei ole olemassa yleispätevää nyrkkisääntöä, asia pitää arvioida aina tapauskohtaisesti. Led Zeppelin kunnostautui 60-luvulla pistämällä vanhoja blues-kappaleita teksteineen päivineen römeästi omiin nimiin. Tällainen on plagiointia – se on jonkun toisen tekemän sävelmän tai sanoituksen käyttämistä niin röyhkeästi, ettei kyseessä voi olla sattuma. Pienet lainat tai viittaukset kuitenkin ovat täysin hyväksyttäviä. Harmaalle vyöhykkeelle astutaan silloin, kun “oma” kappale perustuu olennaisilta osiltaan toisen tekemään työhön.

Minun kuullakseni Down Underissa on juuri tällainen pieni huilulla luritettu viittaus. On absurdia yrittää sen perusteella varastaa 60 prosenttia kappaleen tuotoista. Ja se, että jostain on löytynyt tuomari, jonka mielestä vaatimus on täysin oikeutettu, on – kuten sanottu – melko pelottavaa.

Sony Music julkaisee maaliskuun lopulla minulta kokoelmalevyn. Minä puolestani julkaisen nyt tuon levyn kannen, se on tällainen:

Klikkaamalla kuva suurenee ja näkyy myös oikean värisenä (en ymmärrä miksi tällä sivulla julkaistujen kuvien värit ovat haaleampia kuin niiden pitäisi, tätä on tullut manailtua ennenkin).

Kokoelman nimi on luultavasti tylsin mahdollinen: Singlet 2000 – 2010. Se kuitenkin kertoo nasevimmin mistä tässä levyssä on kyse: siinä on kaikki viimeisen kymmenen vuoden aikana julkaisemani singlet. Olisin toki voinut antaa levylle toisenlaisenkin nimen, esimerkiksi Anssi Kela: Se on jämpti näin! (Joskus vielä julkaisen tuon nimisen albumin.) Tuo Singlet 2000 – 2010 olisi kuitenkin täytynyt selkeyden nimissä laittaa levyn varsinaisen nimen perään alaotsikoksi, jolloin kannessa olisi loppujen lopuksi lukenut Anssi Kela: Se on jämpti näin! (Singlet 2000 – 2010). Liian monimutkaista, siksi karsin nimestä löysät pois.

Kansikuvan on toteuttanut sama tiimi kuin Aukionkin tapauksessa: kuvan otti Risto Vauras ja allekirjoittaneen potretit tekaisi Sami Makkonen.

Kansikuvan idea oli omani. Kaksi maalausta symbolisoivat tietysti kokoelman kahta levyä: ensimmäiseltä levyltä löytyvät kappaleiden studioversiot ja toiselta livetulkinnat samoista aiheista. Päädyin sonnustautumaan pukuun korostaakseni kokoelman juhlavuutta: olen julkaissut musiikkia sooloartistina jo kymmenen vuoden ajan. Voihan kuvasta toki kaivaa talvi-iltojen ratoksi muunlaistakin symboliikkaa.

Levitaatio ei kuitenkaan kuulunut alkuperäiseen suunnitelmaan. Olimme kuvanneet jonkin aikaa ja arvelimme saaneemme jo tarvittavat kuvat. Risto kuitenkin mietti, että pitäisikö vielä varmuuden vuoksi ottaa muutama ruutu, joissa tekisin jotain erilaista. Mieleeni juolahti kirja, jonka sain äidiltäni joululahjaksi: melkoinen tiiliskivi, johon oli koottu Life-lehdessä kymmenien vuosien aikana julkaistuja valokuvia. Nyt muistin kirjasta Philippe Halsmanin Marilyn Monroesta ottaman kuvan. Tuossa kuvassa Marilyn pomppaa ilmaan ja katsoo kameraa olkansa yli.

Ehdotin Ristolle, että otapa kuva kun minä hyppään. Yksi, kaksi, kolme, räps.

Se oli siinä. Hyppäsin vielä kymmenisen kertaa, mutta se heti ensimmäinen pomppu oli paras – näyttää kuin seisoskelisin muina miehinä jalat tukevasti ilmassa. Life-kirjassa kerrottiin, että Marilyn-paran piti loikkia yli 200 kertaa ennen kuin hänen kansikuvansa onnistui.

Minulla oli hyvää tuuria.

Viime kerralla kappaleeseen oli jo saatu hiukan tekstiäkin. Sanoitus oli kuitenkin vielä alkutekijöissään, kävinkin seuraavaksi punakynän kanssa niiden kohtien kimppuun, jotka tuntuivat tökkivän.

Kertosäkeistössä riivasi nee, koo, kaa, yy -kohta: se kuulosti jutulta, joka alkaisi ärsyttää jo ensimmäisellä kuuntelukerralla. Totesin muutenkin, että oli luultavasti tarpeetonta kuormittaa kertovärssyä liian monilla tauoilla – ne kun olisivat tässä tapauksessa vain rautapallo hyvän poljennon jalassa.

Rukkasin GarageBandilla taustoja ja poistin jälkimmäisen tauon. Nee, koo, kaa, yyn korvasin sanoilla aivot jäätyy. Sama määrä tavuja ja yy-pääte rimmaa seuraavien rivien kanssa. Plussana lisäksi se, että kertosäkeessä mainitaan myös sydän – vahvaa sisäelin-teemaa. Mietinkin josko keuhkotkin saisi vielä survaistua johonkin rakoon?

Sitten tuunaamaan säkeistöjä. Edellisen kirjoituksen päätteeksi mainitsinkin, että minua kaiveli ensimmäisen ja kolmannen rivin perästä puuttuvat tavut. Päätin lisätä nen-päätteen ensimmäisen rivin pahan ilman lintuun. Siitä tuli lintunen, joka tarkoitti sitä, että kolmannen rivin huntu ei enää toiminut (huntunen ei tässä tapauksessa ollut vaihtoehto…).

Alkuperäiset rivit kolme ja neljä kuuluivat näin: Ja mä tiedän että silmiäni peittää huntu / Näen ainoastaan valon sydäntäni viiltävän. Muutin aluksi kolmannen rivin muotoon ja mä tiedän että järkevästi ajattele en. Näin minulla oli jonkinasteinen riimi ensimmäisen rivin lintusen kanssa. Tämän jälkeen kuitenkin myös neljättä riviä piti rukata: silmiä peittävän hunnun poistamisen jälkeen näkökyvyn rajallisuuden mainitseminen oli jokseenkin tyhjän päällä. Muutin lopulta vain rivin alkuosan: Tunnen ainoastaan puukon sydäntäni viiltävän. Tylynpuoleinen metafora rakastumiselle, mutta mielestäni tässä yhteydessä ihan toimivaa kamaa.

Edellisen raportin perässä keskustelua herättäneen musta korppi -ongelman ratkaisin vaihtamalla sanan musta sanaan ahne.

Kappaleen bridge olikin mielestäni jo melko onnistunut, siispä jätin sen rauhaan.

Toinen säkeistö. Jatkoin samoilla linjoilla, lintuteemaa hyväksikäyttäen: Tiedän että kannata ei valehdella itselleen / Olen vain haaska jota korppi nokkii, kunnes kyllästyy. Jälleen paksuhko mielikuva, mutta hyvin linjassa muun tekstin kanssa. Seuraavat rivit toivatkin sanoitukseen uuden näkökulman: Ja mä tiedän, että harhaan ottanut oon askeleen / Mut hänen sylissänsä oikea ja väärä hämärtyy. Nyt paljastui, ettei kyse ole vain kaukorakkaudesta, tässä puhutaan suhteesta. Oikean ja väärän nostaminen pöydälle puolestaan vihjaa, ettei kertojallakaan ole tässä pelissä täysin puhtaita jauhoja pussissaan.

Sylissänsä ei ole ihan parasta mahdollista suomea, mutta menkööt tässä vaiheessa taiteilijanvapauden piikkiin.

Riimittely toimii toisessa säkeistössä samoilla säännöillä kuin ensimmäisessäkin: yksi ja kolme ovat parit, samoin kaksi ja neljä.

Toisen bridgen alkuosaan laadin pientä variaatiota: Ystävät kehottaa / Vahtimaan selustaa. Loppuosassa toistuvat samat tuleen kävelyt kuin ensimmäiselläkin kerralla. Tätä saatan vielä miettiä: olisi ehkä parempi keksiä ystävien suuhun jokin toinenkin viisaus.

Kokonainen teksti näyttää tältä:

Joo, mä tiedän että hän on pahan ilman lintunen
Ahne korppi joka syöksyy perään kaiken kiiltävän
Ja mä tiedän että järkevästi ajattele en
Tunnen ainoastaan puukon sydäntäni viiltävän

Ystävät huolissaan
Kertovat ohjeitaan
Ne sanoo mulle näin:
Savua haista et
Suoraan tuleen kävelet

Yy, kaa, koo, nee
Järki päästä pakenee
Ei hyvät neuvot perille mee
Aivot jäätyy
Aina kun hän lähestyy
Taas sydän minut halvalla myy

Tiedän että kannata ei valehdella itselleen
Olen vain haaska jota korppi nokkii kunnes kyllästyy
Ja mä tiedän että harhaan ottanut oon askeleen
Mut hänen sylissänsä oikea ja väärä hämärtyy

Ystävät kehottaa
Vahtimaan selustaa
Ne sanoo mulle näin:
Savua haista et
Ja suoraan tuleen kävelet

Yy, kaa, koo, nee
Järki päästä pakenee…

C-osaahan tässä kappaleessa ei ole – ainakaan toistaiseksi. Puntaroin sen tarpeellisuutta joskus myöhemmin. C-osa vaatisi ainakin jonkin uuden näkökulman keksimistä tekstiin, samoja asioita ei kannata enää toistella vain eri sanoin.

Seuraavaksi palasin musiikin pariin, tein raidoille vielä pientä justeerausta. Soitin ensinnäkin bassoraidan vihdoinkin oikealla bassolla. Hain jonkin aikaa sopivaa lähestymistapaa, mutta päädyin lopulta soittamaan vanhan liiton oktaavipompottelua: se toi taustaan heti hyvää puuskutusta.

Editoin myös kappaletta hiukan: otin löysät pois leikkaamalla säkeistöjen keskeltä yhden kitaramelodiakierron.

Lisäksi laitoin kertosäkeistöön normaalin rumpusetin paukkumaan taustalle: nyt kertovärssy lähtee isompaan liitoon.

Lauloin biisin uusilla sanoilla ja aloin sitten jumitella viimeistä puuttuvaa palaa: jos vielä muistatte, niin kappaleen ensimmäisessä demoversiossa oli lallatusta säkeistön kitaramelodioiden lomassa. Minulla on koko ajan ollut tunne siitä, että noihin paikkoihin pitäisi ehdottomasti keksiä jotain. Mitään järkevää ei kuitenkaan ole tullut mieleen.

Niinpä päädyin laittamaan niihin jotain vähemmän järkevää: lauloin heleällä falsetillani pappadappaa-tyyppistä tajunnanvirtaa. Mielestäni siitä tuli aivan hauska!

Tässähän tämä nyt olisi:

Afrobeat -demo

Kappale on nyt saatettu vaiheeseen, jossa jätän sen joksikin aikaa muhimaan. Siirryn tekemään seuraavia lauluja ja kun tulee aika valita biisejä seuraavalle levylle, niin silloin tämäkin demo pengotaan taas esiin. Jos laululle on käyttöä, niin luultavasti siihen tulee vielä tehtyä joitakin muutoksia – mutta se on sitten sen ajan murhe. Nyt biisintekijän on kuitenkin aika siirtyä seuraaviin sointuihin.

Laulusta tuli mielestäni ihan kelvollinen, ehkä hiukan kertakäyttöinen pop-ralli. Mikä on hyvä, koska juuri sellaista lähdin alunperin tekemäänkin. Tällä hetkellä ei tee mieli kirjoittaa mitään erityisen vakavaa. Ehkä tämä on vain jonkinlaista keventävää harjoitusta ennen varsinaista magnum opusta: kuuden cd:n poikkitaiteellista jouhikko-oopperaa, jonka libretto on kirjoitettu egyptiläisillä hieroglyfeillä.

Mistä puheenollen: kuvassa on esimerkki skandinaavisesta riimukirjoituksesta.

Ohhoh. Olen ollut huolimaton enkä ole pitänyt silmällä kommenttilaskuria. Niinpä merkittävä rajapyykin ylitys on jäänyt huomaamatta: tämän blogin kirjoituksia on kommentoitu jo yli 3000 kertaa.

Jouduinkin pläräämään kirjoituksianne jonkin aikaa taaksepäin selvittääkseni kuka kirjoitti legendaarisen kommentin numero 3000. Lopulta syyllinen löytyi: kyseessä on eräs blogin aktiivisimmista kommentaattoreista, Heinz-Harald N. Juhlakommentti oli Heinz-Haraldin 24. tammikuuta Arno Poeg -kirjoitukseen liittämä linkitys lyömättömään Üllar Jörbergin musiikkivideoon – joka lähtikin allekirjoittaneen ruokataloudessa välittömästi voimasoittoon.

Kolmastuhannes kommentti osui hyvin lähelle blogin yksivuotispäivää. Koska sen yhteydessä tulikin jo puitua blogin tilaa statistiikan valossa aivan kylliksi, niin jätetään tällä kertaa näihin rajapyykkeihin yleensä liittynyt tilastokatsaus väliin.

Palkintoa ei kuitenkaan passata: Heinz-Harald N. saa palkinnoksi Aukio-albumin sekä Rokkikaupan promohyllystä mukaan tarttuneen Them Crooked Vultures -yhtyeen levyn. Ilmoitatko Heinz-Harald yhteystietosi osoitteeseen kilpailu(@-merkki)anssikela.com, niin pistän taas postin asialle. Onnittelut hyvästä suorituksesta!

Taidanpa kuitenkin ensin kuunnella itse tuon Them Crooked Vulturesin levyn, se kun ei ole muoveissakaan… Toivottavasti Heinz-Haraldia ei haittaa, että palkintolevy on vähän käytetty.

Tästä tuleekin sanoitustekninen postaus. Biisi jäi nimittäin viime kerralla vaiheeseen, jossa täytyi alkaa miettiä jo hiukan tekstiä. Lähden usein sanoittamaan kertosäkeistöstä. Se on pop-kappaleen tärkein osa, minusta on parempi kirjoittaa säkeistöjä valmiin kertovärssyn ehdoilla kuin toisinpäin.

Minullahan tuli jo sävellysvaiheessa idea kertosäkeistön avaamisesta yy, kaa, koo, nee -huudahduksilla. Tässä olikin selkeä lähtökohta, jonka perään oli hyvä lähteä rakentamaan lisää lyriikkaa. Yleensä joudun miettimään useita päiviä keksiäkseni kertosäkeistöön edes yhden sanan – nyt minulla oli niitä jo neljä!

Mietin aluksi, että mikä mahtaisi rimmata ensimmäisen rivin päättävän neen kanssa. Melodiaa hyräillessäni rivi järki päästä pakenee tuli kielelle aivan itsestään (kertoneeko jotain mielentilastani?). Näin minulla oli jo kaksi riviä. Seuraava rivi tuli myöhemmin suihkussa: ei järkipuhe perille mee. Se sopi täydellisesti melodiaan ja ryntäsin pyyhe lanteillani kirjoittamaan sen heti muistiin.

Kun katsoin kirjoittamiani rivejä paperilla, huomasin ongelman: sana järki esiintyi peräkkäisissä riveissä. Toisesta oli siis luovuttava. Muutin aluksi järki päästä pakenee -rivin muotoon tolkku päästä pakenee. Se ei kuitenkaan ollut yhtä hyvä, laulaessa tolkku tuntui suuhun kulmikkaammalta kuin järki. Lopulta keksin muuttaa toisen rivin muotoon ei hyvät neuvot perille mee. Ongelma ratkaistu.

Tässä vaiheessa alkoi olla ajankohtaista ryhtyä pohtimaan, että mistähän tämä kappale mahtaa kertoa? Joskus minulla on etukäteen ajatus siitä mistä aiheesta haluan kirjoittaa laulun. Toisinaan taas toteutan mottoa täysillä sisään ja ambulanssilla ulos. Kuten nyt. Olin sanoittanut jo puolet kertosäkeestä tietämättä mikä oli lauluni aihe.

Kirjoittamani rivit antoivat sisällöstä kuitenkin jonkinlaista osviittaa: eiköhän tämä taida olla niitä kappaleita, jossa retkahdetaan päätäpahkaa väärään tyyppiin. Ja kun kertosäkeistössä kerran todetaan etteivät hyvät neuvot perille mee, niin kappaleen alkupuolelle olisi syytä laittaa ainakin jonkinlainen maininta kyseisistä neuvoista.

Tässä vaiheessa tein myös päätöksen siitä, etten tulisi tekemään tästä laulusta muodoltaan tarinankerronnallista. Sävelmä ja poljento olivat sen verran kepeitä, ettei sanoituskaan saisi olla raskas tai liian syvällinen – mieluummin päinvastoin.

Tein ensin kertosäkeistön loppuun. Sehän siis alkoi sanoilla yy, kaa, koo, nee. Saman kohdan toistuessa kertosäkeistön puolivälissä päätinkin kääntää laskennan nurinpäin: nee, koo, kaa, yy. Tällä pienellä tempulla välttäisin tarpeettoman toiston, joka saattaisi pidemmän päälle alkaa kuulostaa rasittavalta.

Kertosäkeistön loputkin sanat löytyivät melko helposti:

Yy, kaa, koo, nee
Järki päästä pakenee
Ei hyvät neuvot perille mee
Nee, koo, kaa, yy
Aina kun hän lähestyy
Taas sydän minut halvalla myy

Nyt sanoituksen sisältö olikin jo hyvin tiedossa. Huomattavaa oli myös se, että tässä määriteltiin biisin objektin muodoksi hän, en voisi siis säkeistöissä käyttää muotoa sinä.

Kertosäkeistön jälkeen pop-kappaleen toiseksi tärkein kohta on biisin ensimmäinen rivi. Siihen kannattaa pyrkiä kirjoittamaan värssy, joka imaisee kuulijan heti mukaansa. Minulla tuli mieleen tällainen: Joo, mä tiedän että hän on pahan ilman lintu. Ei mikään maailman omaperäisin, mutta mielestäni toimiva.

Pahan ilman linnusta tuli tietysti mieleen jonkinlainen musta lintu, ehkä korppi. Olivatkos korpit niitä lintuja, jotka ovat kiiltävien esineiden perään? Googletin. Kyllä, korpit ovat persoja kimalteelle. Toinen rivi: Musta korppi, joka syöksyy perään kaiken kiiltävän.

Korpithan ovat käsittääkseni aina mustia, joten tuo musta on itsestäänselvyytenä hieman tarpeeton sana. Se kuitenkin sopii laulettuna hyvin tuohon kohtaan, ehkä mielikuvaa mustasta linnusta voi myös hiukan alleviivata. (Sitäpaitsi Joni Mitchellillä on biisi nimeltä Black Crow. Jos Joni Mitchell voi kerran sanoa musta korppi, niin enköhän silloin voi minäkin.)

Kaksi ensimmäistä riviä eivät rimmaa keskenään. Halusinkin rakentaa riimittelyn siten, että parit muodostuvat riveistä yksi ja kolme sekä kaksi ja neljä. Seuraaviin riveihin tarvitsin siis riimit sanoille lintu ja kiiltävän. Niistä tuli tällaiset: Ja mä tiedän että silmiäni peittää huntu / näen ainoastaan valon sydäntäni viiltävän. Nämä eivät riveinä ole yhtä vahvoja kuin kaksi ensimmäistä, mutta kertovat kuitenkin hieman lisää kertojan tilasta.

Sitten saavuttiinkin ns. bridgeen, kertosäkeistöön johtavaan väliosaan. Muistin, että kertosäkeessä oli tulossa viittaus hyviin neuvoihin, sitä pitäisi jotenkin alustaa: Ystävät huolissaan / kertovat ohjeitaan / Ne sanoo mulle näin: / savua haista et / suoraan tuleen kävelet.

Viimeinen rivi on mielestäni mainio, se nostaa intensiteetin korkealle juuri ennen kertosäkeistöä. Ne sanoo mulle näin on tietysti lainaa Millasta. Itseään pitää aina hiukan kierrättää, sitä kutsutaan tyyliksi.

Näin minulla olikin valmiina ensimmäisen säkeistön, välikkeen ja kertosäkeen ensimmäinen versio. Minulla ei ole ollut tapana äänittää demoja keskeneräisistä teksteistä, mutta tätä raporttia varten tallensin kappaleen tämänhetkisessä kuosissaan. Jouduin soittamaan kitararaidat uudestaan, koska alkuperäinen sävellaji oli laulun kannalta liian korkea. Uudessa sävellajissa siirsin myös kertosäkeistön melodian ylemmäs, se on nyt tavallaan alkuperäisen version stemma.

Ensimmäinen tekstiversio

Joo, mä tiedän että hän on pahan ilman lintu
Musta korppi joka syöksyy perään kaiken kiiltävän
Ja mä tiedän että silmiäni peittää huntu
Näen ainoastaan valon sydäntäni viiltävän

Ystävät huolissaan
Kertovat ohjeitaan
Ne sanoo mulle näin:
Savua haista et
Ja suoraan tuleen kävelet

Yy, kaa, koo, nee
Järki päästä pakenee
Ei hyvät neuvot perille mee
Nee, koo, kaa, yy
Aina kun hän lähestyy
Taas sydän minut halvalla myy

Huomioita: en ole aivan varma ensimmäisen rivin pituudesta, viimeinen sana on tavun liian lyhyt – melodia ja rytmi huutavat kolmitavuista sanaa, nyt tavuja on vain kaksi. Tein tämän tarkoituksella ajatellen, että odottamattoman pituinen rivi voisi luoda mukavan efektin. Nyt taidan kuitenkin olla sitä mieltä, että konventionaalisempi ratkaisu olisi sittenkin parempi. Ehkä sanasta lintu pitäisi tehdä lintunen. Sama ongelma koskee myös kolmatta riviä.

Edellisessä hyräilydemossa oli myös merkattu sanojen paikkoja säkeistöissä olevien afrokitaramelodioiden lomaan. En keksinyt niihin vielä mitään järkevää.

Tässä ollaan tällä hetkellä. Jälkimmäinen säkeistö puuttuu vielä kokonaan. Luulisin, että tämä ensimmäinenkin tulee muuttumaan matkan edetessä vielä jonkin verran. Palaan taas joutessani asiaan!

♠    ♠    ♠

Kolmanteen osaan tästä

Hoplaa, meinasipa unohtua Ensimmäinen vuosi -kirjoituksen lopussa lupaamaani palkinnon arvonta! Pistetäänpä rouva Fortuna heti hommiin.

Annoitte pyytämääni palautetta runsaalla kädellä, kiitokset siitä. Sen lukeminen ilahdutti suuresti tätä mustiinpukeutuvaa miestä. On erinomaisen mukavaa tietää, etten tao näppäimistöä täysin turhaan: näillä sanoillani on lukijoita, joiden päivää olen omalla pienellä panoksellani voinut olla piristämässä – ehkä välillä tarjoten jonkinlaista puntaroitavaakin. Tämän tiedostaminen antaa kummasti mehua jatkaa tätä bloggaamista. Kannustavaa on se. Kiitos.

Sitten siihen voittajan arvontaan. Lahjomaton satunnaisgeneraattorini arpoi minulle numeron 12. Kun laskee Ensimmäinen vuosi -kirjoituksen perässä olevia kommentteja kronologisessa järjestyksessä, niin kahdennentoista kommentin kirjoitti Jukka. Jukan suosikkikirjoitus tässä blogissa on ollut Aarre. Palkinnoksi arpaonnen napsahtamisesta hän saakin itselleen todellista aarteistoa: Nummela – erään albumin anatomia -kirjan sekä Kaivos-singlen, molemmat omistuskirjoituksella varustettuna. Onneksi olkoon!

Jukka, ilmoittaisitko yhteystietosi osoitteeseen kilpailu(@-merkki)anssikela.com, niin saadaan palkinto lähtemään matkaan.

Jukka Relander kirjoitti viikko sitten Uuden Suomen kolumnissaan mainiosti internetissä kytevästä vihasta. Hän kummasteli taipumustamme hyökätä netin keskustelupalstoilla nimimerkin suojista toistemme kurkkuun ja tarvettamme kokoontua suurin joukoin sellaisten otsikoiden alle, joissa vihataan milloin mitäkin. “Vertaisryhmä vapauttaa vihan, joka pienimmillä porukoilla pysyy vielä hallinnassa. Viharyhmien verkosto ei muistuta toimivaa yhteiskuntaa, vaan enemminkin kyse on kansalaissodan sähköisestä muodosta”, Relander kirjoittaa. Viha on helpompi yhteinen nimittäjä kuin se, että osoittaisi jollekin tukensa.

Aamulehden kolumnissaan myös Jyrki Lehtola sivuaa samaa aihetta. Hänen mukaansa aikaisemmin on ollut tapana ajatella, että kansa on hyvää. Kansan ääni on ollut jotain sellaista mikä pitäisi ehdottomasti saada esiin. “Nyt kun kansan ääni on yhä kuuluvammin keskuudessamme, yhä harvempi haluaa kuulla sitä”, Lehtola kynäilee. Netin keskustelupalstoilla vapaaksi riistäytynyt Kansan ääni on osoittautunut rumaksi, epävireiseksi rääkymiseksi.

Suosittelen molempia kirjoituksia. Aihe on nimittäin sellainen, joka on ahdistanut minua viime aikoina. Ei pelkästään siksi, että minuakin on joukolla löylytetty erilaisilla palstoilla – minua ahdistaa nettikeskustelujen yleinen ilmapiiri, aiheesta riippumatta. Kun lähes joka paikassa on nykyisin mahdollista keskustella mistä vain ja kommentoida kaikkea mahdollista, niin miksi tämä tilaisuus on käsitetty niin, että nyt saa vapaasti solvata, viisastella, vittuilla, uhkailla ja vihata?

Tuon linkittämäni Jukka Relanderin kolumnin perässä on tällä hetkellä 252 kommentin laahus. Heti toinen alkaa näillä, kolumnistia luonnehtivilla sanoilla: “Huvittavaa tuossa vihervasemmistolaisessa kuvatuksessa on se…” Voi toki olla, että tämän mielipiteen jälkeen kommenttien sävy olisi muuttunut, mutta minun piti lopettaa niiden lukeminen tuohon paikkaan. En pysty enää lukemaan tällaisille laduille ajautuvia keskusteluja, tulee vain paha mieli.

Relander kirjoittaa:

“Netti on meidän kaikkien yhteistä kansalaisjulkisuuttamme, ihan siinä missä tori, katu tai televisio. Ihan samat käyttäytymissäännöt ovat voimassa näilläkin palstoilla.

Sääntöjä voi toki kiertää. Itse olen sitä mieltä, että netissä pitäisi esiintyä aina omalla nimellä ja mieluiten myös kuvalla, lukuun ottamatta tiettyjä potilasryhmiä, uskontojen uhreja ja addiktioihinsa apua hakevia.

Kasvokkaisessa vuorovaikutuksessa ihmisten välillä vallitsee jonkinlainen perustava eettinen side. Jos emme kaduilla karkaa toistemme päälle kuin joukko kuolaavia idiootteja, miksi tekisimme sen keskustelupalstoilla?”

Mikä meihin tosiaan keskustelupalstoilla menee? Uskoisin, että suurin osa nettisolvaajista käyttäytyy kotona, työpaikoilla, kouluissa ja kaduilla ihmisiksi. Miksi käytöstavat eivät päde netissä? Tuskin kukaan meistä lähtisi kauppakeskukseen, rullaisi siellä kommandopipoa naamalle, ja ryhtyisi äänekkäästi vittuilemaan vastaantulijoille. Netissä on kuitenkin nimimerkin takaa ihan ok toimia juuri näin.

Voidaan tietysti ajatella, että keskustelupalstat muodostavat tarpeellisen venttiilin, niiden kautta voi surutta päästellä ulos ylimääräisiä höyryjä. Olen kuitenkin sitä mieltä, että tällöin saavutettu hyöty on pienempi kuin aiheutettu tuho.

Tätä tuhoa on esimerkiksi se, että pidempiaikainen altistuminen Kansan äänelle on ainakin omalla kohdallani rappeuttanut uskoa ihmisyyteen. Keskustelupalstojen lukeminen lannistaa, tulee voimaton olo. On vaikeaa luottaa ihmiskunnan kehitykseen, kun mittava todistusaineisto tuntuisi puhuvan taantumisen puolesta.

Mikä neuvoksi? Minusta Jukka Relanderin mielipide on hyvä: sananvapaudelle tuskin olisi kovinkaan paha isku, jos nettikeskustelijoilta alettaisiin vaatia oman nimen ja kuvan käyttöä. On tietysti poikkeuksellisia tilanteita ja olosuhteita, joissa kirjoittajan identiteetti on syytä suojata, mutta jotenkin en usko, että esimerkiksi Maikkarin viihdeuutisten kommentointi kuuluu niihin. Sen sijaan uskon, että oman nimen ja naaman näkyminen kirjoituksen yhteydessä laittaisi kommentaattorin harkitsemaan edes hiukan sanojaan – minkä luulisi olevan kaikkien etujen mukaista.

(Toisaalta Facebook on esimerkki siitä, etteivät nimi ja lärvi välttämättä toimi minkäänlaisena jarruna silloin, kun oikein päästellään menemään.)

Tässä minun blogissani saa vapaasti kommentoida nimimerkillä, ilman rekisteröitymispakkoa. Olen ollut tyytyväinen keskustelun tasoon, en ole kertaakaan joutunut sensuroimaan ainuttakaan viestiä. Toivottavasti en joudukaan: niin kauan kuin keskustelu säilyy asiallisena, se pysyy myös täysin vapaana. Jos kuitenkin jonain päivänä huomaan tämän saitin kommenttiraitojen muuttuneen sävyltään yhtä kaunaisiksi kuin vaikkapa Uuden Suomen tai Hesarin vastaavat, niin otan käyttöön rekisteröinnin ja hyväksyn ainoastaan omalla nimellään rekisteröityneet.

Sananvapauteen täytyy nimittäin liittyä myös vastuu sanomisistaan.

♠    ♠    ♠

Tästä aiheesta olen kirjoittanut ennenkin, lähes vuosi sitten: Perustyyppejä. Hassua muuten, että tuokin bloggaus sai alkunsa Jukka Relanderin kolumnista!

Ajatus kopsahti aamulla maatessani sängyssä: mitä jos kirjoittaisin blogiin sarjan, jossa seurattaisiin yhden laulun tekemistä ensimmäisestä ideasta valmiiseen biisiin asti? Voisin ladata saitille ääninäytteitä, joita kuuntelemalla lukijat pääsisivät jakamaan kanssani koko prosessin.

Tuumasta toimeen. Ajattelin ensin odotella tilannetta, jossa alan työskennellä uuden laulun parissa, mutta lopulta päätin kuitenkin raportoida biisistä, jota ryhdyin tekemään eilen.

Panin tämän kyseisen laulun alulle tilanteessa, jossa olin jo useamman päivän ajan rynkyttänyt päätäni seinään erään toisen kappaleen kanssa. Mitä enemmän tuota biisiä väänsin, sitä huonommaksi se vain mielestäni muuttui. Lopulta päätin viskata pyyhkeen kehään ja siirtyä takaisin lähtöruutuun.

Aloitin alusta. Minua on jo pidempään kiinnostanut tehdä biisejä, jotka lähtökohtaisesti perustuisivat enemmän rytmiikkaan kuin melodioihin tai harmonioihin. Päätin lähteä tuohon suuntaan. Otin kitaran ja ryhdyin arpomaan ääniä. Melko pian takerruin soittamaan hyvin yksinkertaista groovea, vain paria ääntä. Se oli itse asiassa pikemminkin basso- kuin kitaralinja, mutta koska bassoa ei ollut käden ulottuvilla, niin kitara sai kelvata. Juttu ei sinänsä ollut mitenkään ihmeellinen, mutta sen tahtiin oli mukava tampata villasukkaa lattiaan. Niinpä rämpytin siitä nopean muistiinpanon:

Päätin käyttää tätä lähtökohtana, peruskivenä uuteen biisiin. Avasin tietokoneella GarageBand ohjelman ja aloin kuunnella sopivia rytmiluuppeja. Olen muutaman viime vuoden aikana riehaantunut kuuntelemaan afrikkalaista musiikkia ja ajatellut, että joskus voisi olla hauskaa yhdistää minun soundini kokonaan toiseen kulttuuriin. Tuumasin, että lähdetäänpä nyt vain härskisti afrobeatin maailmaan ja valitsin GarageBandin luuppikirjastosta kuunneltavaksi afrikkalaisia rumpuja.

Jonkin aikaa kaiveltuani löysin rytmin, joka tuntui istuvan tekemääni bassolinjaan. Lisäsin siihen hi-hatin ja bassorummun jokaiselle iskulle:

Koska bassoni olivat treenikämpällä aloin sorvata bassolinjaa rytmiraidan päälle koneellisesti. Pian kuitenkin huomasin, että bassolle aikomani juttu toimii sittenkin paremmin kitaralla, oktaavia korkeammalta soitettuna ja hieman eri tavalla painotettuna. Äänitin peruskitararaidan ja yksinkertaisen basson. Koska nyt oltiin jo astuttu afrikan maaperälle, niin sitä alleviivatakseni tekaisin kitaralla vielä melko stereotyyppisen afrobeat-kitaramelodian:

Aika tuuhea meininki! En tiennyt onko koko jutussa järjen hiventäkään: kuinka uskottavaa on vääntää täällä pakkasen keskellä muka-afrikkalaista biittiä? Uskottavuus ei kuitenkaan koskaan ole ollut minun juttuni. Omasta mielestäni tämä juuri tekemäni pohjaraita kuulosti mahtavalta: ainakin villasukassani se aiheutti rajua heilumisliikettä.

Niinpä jatkoin eteenpäin. Tuumasin, että seuraavaksi pitäisi varmaankin tehdä lyhyt väliosa, joka tulisi ennen kertovärssyä. Luotsasin tässä vaiheessa tietoisesti kappaletta hieman syrjään Dakar-reitiltä ja laadin enemmän länsimaisten standardien mukaisen välikkeen:

Väliosa

Sitten kertosäkeistö. Tuli mieleen, että kertsihän voisi lähteä tykisti liikkeelle neljällä iskulla, vähän Tapani Kansan R-A-K-A-S -tyyliin (jossa on tosin viisi iskua). Ajattelin, että tekstissä voisi tuossa kohtaa olla vaikka “yy, kaa, koo, nee!” – ja perään sitten jotain mikä rimmaa tuon “neen” kanssa:

Kertosäkeistö

Mietin tietysti pohjia tehdessäni koko ajan mahdollisia laulumelodioita. Rallattelin niitä muistiin aina sitä mukaa, kun tein uusia osia. Tässä on kaikista osista daadadaddaa-laulullani varustettu versio, mitään järkeviä sanoja ei siis vielä ole:

Demolaulu

Huomioita: sävellajia pitää hiukan laskea, laulu menee varsinkin väliosassa hiukan liian korkealle. Temmossakin voisi olla tiputtamisen varaa, nyt on aika kovat löylyt.

Tämä on tilanne tällä hetkellä. Kaiken ylläolevan tein eilen, tänään ei vielä toistaiseksi ole ollut aikaa keskittyä biisiin.

Hiukan kieltämättä arveluttaa laittaa tätä kaikkea näkyviin ja kuuluviin. Lähinnä siitä syystä, että tähän projektiin tuli nyt valittua aika kummallinen biisiaihio. Kuten sanottu – en tiedä onko tällaisessa afron pöyhimisessä mitään järkeä. (Enkä suoraan sanottuna ole vielä edes kovin vakuuttunut koko biisin hyvyydestä.) Mutta on joka tapauksessa hauskaa laatia rallia hiukan normaalista poikkeavasta vinkkelistä. Jatkan tämän parissa ainakin vähän aikaa, katsotaan mitä tapahtuu.

Minulla ei tällä hetkellä ole mahdollisuutta keskittyä biisintekemiseen päivittäin, teen sitä satunnaisesti, aina kun on aikaa. Ajattelin kuitenkin kirjoittaa näitä raportteja siihen saakka kunnes saan seuraavan biisin valmiiksi. Se ei välttämättä ole juuri tämä työnimellä Afrobeat-tunnettu – voi olla, että hylkään tämänkin ja aloitan jälleen alusta. Ehkä seuraava laulu vaatii 30 tällaista raporttia. Tai sitten esittelen jo seuraavassa valmiin teoksen.

Toivottavasti pystyn joka tapauksessa näillä kirjoituksillani edes hiukan valaisemaan sitä hämärää kujaa, jolla biisintekeminen tapahtuu.

♠    ♠    ♠

Osa 2 löytyy täältä