Thaimaassa, osa IV

| Tagit: , | Aiheet: Matkailu | Kirjoittaja:

Jatkoa edellisestä osasta:

Thong Nain ranta saaren luoteisosassa.
Thong Nain ranta saaren koillisosassa.

Suuren neliosaisen Thaimaa-trilogian viimeinen rasti oli Phanganin saari, joka sijaitsee 35 kilometrin päässä Koh Taosta. Hieman kummastelin, miksi saarten välillä liikennöivän katamaraanin henkilökunta kierteli ennen lähtöä matkustajien keskuudessa tyhjiä muovipusseja jakaen. Syy selvisi merellä: alus eteni veden päällä kuin kivi, jolla heitetään leipiä. Itse onnistuin pitämään aamiaiseni mahassa, mutta monet kanssamatkustajat eivät olleet yhtä onnekkaita: useat joutuivat puhumaan norjaa pieniin muovipusseihinsa.

Koh Phanganilla majoitus oli varattu Vimarn Samut -nimisestä hotellista Haad Rinin rannalla. Kyseisessä paikassa tuli viihdyttyä vain yksi yö, sen jälkeen nostin kytkintä. Majapaikan feng shuit eivät oikein miellyttäneet, ennakkoon nähtyjen kuvien perusteella olin mieltänyt sen hyvin erilaiseksi. Hintaansa nähden (2800 baht/yö) hotelli ei totisesti ollut häävi. En suosittele.

Lähdin tallaamaan Haad Rinin rantaa etelään ja kyselemään sijaa majataloista. Sellainen löytyikin lähes heti, vain sadan metrin päästä pettymykseksi osoittautuneesta Vimarn Samutista. Starlight Resort tarjosi pieniä bungaloweja rannan tuntumasta. Niiden hinta oli vain kolmannes Vimarn Samutin pyynnistä ja kun resortin huonohampainen isäntäkin vaikutti melko joviaalilta, päätin asettua taloksi. Itse mökit eivät pellistä kyhättyinä olleet mitenkään erityisiä, mutta niistä löytyi kaikki tarpeellinen ja ne olivat siistejä. Mikä parasta: joka kuistilla roikkui riippumatto, jollaista pidän bungalowien tärkeimpänä varusteena. Resortin yleinen ilmapiiri oli viihtyisä.

Mopomies
Born to be mild.

Vuokrasin naapurista mopon ja lähdin tutustumaan tienooseen. Phangan on 168 neliökilometrin pinta-alallaan jo selvästi Taoa isompi saari. (Vertailun vuoksi: Phuket on pinta-alaltaan 543 km², joten siihen nähden Phangan on edelleen pienehkö.) ”Pääkaupunki” on länsirannikolla sijaitseva Thongsalan kylä, joka ei kuitenkaan ole mitenkään pittoreski (sieltä löytyi kuitenkin mainio meksikolainen ruokapaikka).

Koh Phanganin tiestö on Taoon verrattuna huomattavasti mopoiluystävällisempää. Suurimman osan saaresta pääsee kiertämään kohtuullisen hyväkuntoisilla teillä, yhden tehokkaan ajelupäivän aikana ehtii jo kartoittaa paljon. Korkeuserot ovat jylhiä ja mopoilu onkin palkitsevaa jo pelkkien maisemien vuoksi. Saaren itä- ja pohjoispuolen pienemmät rannat ovat hiukan vaikeampien yhteyksien päässä, mutta niillekään johtavat hiekkatiet eivät ole aivan yhtä pelottavia ajettavia kuin Taon pikkutiet. Saaren koillisosasta löytyi pari oikein mukavaa, pienempää rantaa, joten niitä pölyisiä sorateitäkin kannatti körötellä.

Suurin osa saarelle matkustavista asettuu kaakkoiskärjessä olevalle Haad Rinin niemelle. Sitä reunustaa kaksi rantaa: länsipuolella Sunset Beach ja itäpuolella Sunrise Beach. Näistä jälkimmäisellä järjestetään täydenkuun aikaan reppureissaajien keskuudessa kuuluisat Fullmoon-bileet. Tällöin rannalle saattaa pamahtaa kymmeniä tuhansia ihmisiä huojumaan teknomusiikin tahtiin ja kiskomaan pienistä muoviämpäreistä kaksin käsin thaimaalaisen viskin ja colan sekoitusta. Alueella on myös paljon erilaisia ravintoloita ja putiikkeja.

Starlight Resort sijaitsi Haad Rinin rauhallisemmalla puolella, Sunset Beachilla. Erilaiset ravintolat olivat parinkymmenen minuutin kävelymatkan päässä, mutta niiden möykkä ei aiheuttanut minkäänlaista häiriötä, joten sijainti oli onnistunut. Bungalowien edustalla ollut hiekkaranta ei kuitenkaan tässä kohtaa ollut parhaasta päästä: mereen mennessään sai tarpoa todella pitkälle ennen kuin vesi ulottui edes reisiin (lapsiperheelle rannan mataluus olisi tietysti plussaa). Pohja oli paikoitellen myös melko liejuinen.

Haad Rinin niemi
Laskeutuminen Haad Rinin niemelle.

 

Päivät Koh Phanganilla kuluivat leppoisasti riippumatossa lukien, meressä köllötellessä, mopoillessa vailla sen kummempaa päämäärää ja nautiskellessa iltaisin Haad Rinin erilaisten ravintoloiden antimista. Matkailijoita oli liikenteessä kaiken kaikkiaan yllättävän vähän. Ravintolat olivat tyhjillään ja pistäytyessäni yhtenä iltana Sunrise Beachin maineikkaalla bilerannalla, oli siellä lisäkseni kolme ihmistä. Oleiluni loppua kohden väkimäärä lisääntyi huomattavasti, mutta näyttäisi siltä, että maailmantalouden matalapaine näkyy heti kaukomatkailijoiden määrässä. Paikalliset valittelivatkin, että tällä kaudella saarille on saapunut enää vain lähinnä pohjoismaalaisia: etelä-eurooppalaiset ja muualta maailmasta tulevat ovat hävinneet katukuvasta lähes kokonaan. Huomasin tämän itsekin: ruotsalaisia oli paljon, myös jonkin verran brittejä. Esimerkiksi italialaisia, ranskalaisia, saksalaisia, amerikkalaisia tai venezuelalaisia ei sen sijaan pahemmin näkynyt.

Koh Phanganin visiittini viimeisenä iltana uskaltauduin vielä uudestaan bilerannalle. Siellä olikin nyt hieman toisentyyppinen poljento: ihmisiä oli enemmän ja rantabaarit kilpailivat sillä, kuka saa aikaiseksi suurimman mekkalan. Kukin oli kasannut edustalleen äänentoistolaitteistoja, jotka olisivat varmasti riittäneet helposti Provinssirockin päälavan tarpeisiin. Näistä sitten huudatettiin rytmikästä bassorumpua miljoonan desibelin voimakkuudella. Kun seisoi yhden baarin edessä, niin kuuli samanaikaisesti kolmea tai neljää eri teknobiisiä päällekkäin – musiikkia skitsofreenikoille. Viihtyminen olisi ilmeisesti vaatinut lähemmäs kymmenen promillen humalatilaa, joten absolutistina aloin tehdä nopeasti lähtöä. Päätin kuitenkin käydä vielä kuvaamassa videokamerallani ihmisiä, jotka ampuivat vesirajan tuntumasta ilotulitusraketteja öiselle taivaalle.

Enpä arvannut, että tämä päätös oli koitua kohtalokkaaksi. Asetuin kameroineni parin metrin päähän miekkosesta, joka työnsi raketin pyrstön hiekkaan, sytytti tulilangan ja juoksi itse kauemmas. Minä jäin tyhmänä paikalleni kuvaamaan. Sytytyslangan loputtua raketti alkoi suhisten syöstä tulta, jonka oli tarkoitus raahata ilotulite taivaalle. Pyrstö oli kuitenkin ilmeisesti tyrkätty liian syvälle rantahiekkaan – raketti ei jaksanutkaan nousta, vaan räjähti suoraan nenäni eteen. Sainpahan ainakin hyvää kuvaa. Tältä näyttää, kun pommi poksahtaa aika paljon lähempänä kuin haluaisi:

poksis1poksis2poksis3

Onneksi en saanut tulta suoraan silmiini. Oikean käsivarren karvat kärähtivät ja paitaan tuli pallean kohdalle reikä. Vaikuttava ilotulitus!

Seuraavana aamuna olikin aika aloittaa matka kohti kotia. Koh Phanganille annan loppuarvosanaksi ok. Se ei antanut aihetta rutinaan, muttei myöskään herättänyt suurempaa ihastusta. Ihan kiva.

Paluulennolla tilasin lentoemännältä heidän hienointa Coca-Colaansa ja aloin muovikuppi kädessäni tutkiskella sydämessäni kaikkea menneiden viikkojen aikana näkemääni ja kokemaani. Totesin, että koko reissun kohokohta taisikin olla heti alussa: Koh Lipe. Jos näistä kirjoitussarjani kohteista pitäisi valita se, johon tekisi mieli mennä uudemmankin kerran, niin valintani olisi ehdottomasti Lipe. Viime vuosina Thaimaassa on kuitenkin tullut ravattua sen verran useasti, että seuraavaksi lienee syytä suunnata johonkin aivan muualle.

Mutta siitä sitten ensi kerralla.

Kreegah! Tarmangani pelätä pand-balu-den!
Kreegah! Tarmangani pelätä pand-balu-den!

Kommentit

  1. Olipas vauhdikasta ja mielenkiintoista luettavaa!
    Tämä Anssi Kelan blogi on mukavan monipuolinen!
    Tätä tulee välillä luettua töissäkin. Työkaverit kurkkii olan yli ja kyselee moitiskellen, mitäs täällä oikein luetaan kesken työpäivän. Silloin on hyvä näytellä tyhmää ja väittää, että oikeastaan etsin KELAn sivuja ihan työasioissa, mutta google heitti minut väärään paikkaan…

  2. V0i soua…et edes tutustuit paikaan ..olisit haenut kunnon skuutein vaik ..niin pääsisit näke saarta eri kulmalta..kuka lähteiski vai Haard rin rannoille ja sit se saari olus siinää?toiselta hyvä…ei juntia sen ennempään sinne saarille ..tai sit sinne kaikkia samaan paikkan ja..äkki kotiin vaikk

Roskapostin vuoksi vanhoista artikkeleista on kommentointi suljettu automaattisesti.