”Musa ei oo mun juttu”
Kuulin ohimennen kahden parikymppisen tytön keskustelua. Toinen tilitti toiselle kuinka ärsyttävää musiikki hänestä oli. Kyse ei ollut jostain tietystä tyylistä tai artistista – ylipäätään koko se konsepti, että pistetään säveliä peräkkäin, oli tämän tytön mielestä täysin tarpeeton. ”Musa ei vaan oo mun juttu” hän tiivisti.
Omaan korvaani tällainen maailmankuva kuulostaa todella radikaalilta. Minulle musiikki on luonnollisesti jo ammatinkin puolesta yksi kulmapaloista elämän suuressa palapelissä. Se, että joku ei pidä minkäänlaisesta musiikista tuntuu suunnilleen yhtä oudolta kuin se, että joku näkisi hengittämisen ärsyttävänä puuhana tai pyrkisi kaikin voimin välttämään altistumista pienimmällekään valolle.
Ei musiikki tietenkään ole ihmiselle pakollinen fyysinen tarve – itsekin tulisin luultavasti mainiosti toimeen ilman mahdollisuutta kuunnella levyjä tai soittaa kitaraa. Mutta onhan se kuitenkin melko lyömätön arkipäivän piriste: musiikkia kuunnellessa välimatkat tuntuvat lyhyemmiltä ja odotusaikakin vaikuttaisi kulkevan nopeammin. Sen siivillä voi siirtyä vähäksi aikaa jonnekin muualle, unohtaa huolet ja murheet – tai sitten siihen voi kanavoida kaikki aggressionsa (tämä vaatii runsasta volumea).
Musiikki toimii myös eräänlaisena aivojen säilöntäaineena: kun kuulee monien vuosien tauon jälkeen tutun kappaleen, niin yleensä samalla herää henkiin kauan unohtuneita muistoja ja tunnelmia.
Sanomattakin on kuitenkin selvää, että toisinaan hiljaisuus on kaikkein parhainta musiikkia. Itse asiassa aika useinkin. Minä en esimerkiksi pysty tekemään minkäänlaista keskittymistä vaativaa tointa, ellei ympärilläni ole aivan hiljaista. Taustalla soiva musiikki vain jallittaisi ajatukseni ja äkkiä huomaisin keskittyväni pelkästään bassolinjojen kuunteluun. Siksi tätäkään kirjoitettaessa ei soi mitään.
Yksi musiikin mahtavista puolista on se, että siitä nauttiakseen ei välttämättä tarvitse edes olla musikaalinen. Juuri kaikkein toivottomimmilla tapauksilla onkin usein laulu herkimmässä. Ammattilaisena kadehdin toisinaan ihmisiä, jotka pystyvät riehaantumaan musiikista tajuamatta siitä itse asiassa yhtään mitään: poljento vain puhuttelee ja panee jalan paukuttamaan reimaa epätahtia lattiaan. Tällainen, tavallaan alkukantainen diggailu, on mielestäni paljon aidompaa kuin se, että minun kaltaiseni musanörtti (olin vähällä käyttää termiä musarunkkari, mutta päätin pysytellä asialinjoilla) määrittelee kappaleen hyvyyden kuuntelemalla otsa rypyssä soittajia, sointukulkuja, sovituksia, harmonioita, soundeja, komppeja, soittotekniikoita, vireitä, suorituksen tarkkuutta… Jollakin tasolla musiikki latistuu, kun siitä tietää liikaa. Joskus toivoisinkin, että voisin formatoida kovalevyni ja palauttaa ne lapsuuden alkuperäiset asetukset, jolloin sitä vain kuunteli kaikenlaista musiikkia silmät ihmetyksestä soikeina. Kun analyysin piru iskee, niin siitä on hauskuus kaukana.
Musiikki myös määrittelee identiteettiämme – musiikkimakumme kertoo meistä aina jotain. Se on kuin sormenjälki, ei ole kahta täysin samanlaista. Veikkaanpa, että olisi esimerkiksi todella vaikeaa löytää kahta iPodia, joihin niiden omistajat olisivat toisistaan tietämättä ladanneet täysin samat kappaleet.
Musiikki on siis äärimmäisen henkilökohtainen asia. En kuitenkaan muista koskaan aikaisemmin törmänneeni ihmiseen, joka ei siitä millään tasolla pitäisi.
Sen sijaan tiedän henkilön, joka inhoaa kaikkea makeaa: karkit ja leivonnaiset ovat hänestä yrjöttävän pahoja.
Niin, että kaipa meitä sitten on aika moneen junaan.
”Musiikki toimii myös eräänlaisena aivojen säilöntäaineena: kun kuulee monien vuosien tauon jälkeen tutun kappaleen, niin yleensä samalla herää henkiin kauan unohtuneita muistoja ja tunnelmia.” Amen. Samoin on tuoksujen kanssa. Musiikista saa, niin kuunneltuna kuin soittaessakin, ainutlaatuista tyydytystä.
Tämä herätti myös pohtimaan taas kerran sitä, kummanko menettäisin mieluummin: kuuloni vai näköni? Ehkä arkielämän sujumisen kannalta kuurona olisi helpompaa kuin sokeana, mutta ilman kevään linnunlauluja, lasten öistä tuhinaa tai Bad Sneakersia olisi elo kovasti ankeaa.
Kuuloaisti ja hajuaisti ovat niitä jotka muistavat, silmät pettävät. Ehkä se johtuu siitä, että silmät näkevät koko ajan tietoisesti ja paljon.. Tai että luotamme silmiimme niin paljon arkielämän toiminnassa, korvat ja nenä saavat hoitaa muistojen pitkäaikaissäilömisen..
Tässä taannoin soi jossain Paul Ankan Diana, ja kuin hups vain olin lapsuudenkodissani – äitini suosikki kyseinen kappale, vaikka hänkään ei niin musiikki-ihmisiä ole, saati englannin kielestä nauttisi..
Luottomiksaajani Ame kertoi kerran tällaisen tarinan:
Hän otti 80-luvun lopulla vastaan pestin alkaa miksata Havana Black -yhtyettä. Hänen vaimonsa oli noihin aikoihin viimeisillään raskaana. Ame kuunteli keikkoihin valmistautuakseen Havana Blackin levyjä kotona lähes jatkuvalla syötöllä, oppiakseen biisit.
Kiertue alkoi ja lapsi syntyi.
Kymmenisen vuotta myöhemmin Amen päähän pälkähti laittaa kotona pitkästä aikaa Havana Blackin levyjä soittimeen – edellisen kerran hän oli kuunnellut niitä prepatessaan itseään noihin keikkoihin. Musiikin alettua soimaan Amen nyt kymmenvuotias tytär tuli ulos huoneestaan ja meni seisomaan stereoiden eteen kuin hypnoosissa. ”Isä, mitä tämä on?” tytär kysyi. ”Minä tunnen nämä kappaleet jostain…”
Tavallaan ymmärrän tuon tytön pointin. Olen itse hyvin ääniherkkä, jopa herkempi äänille kuin autistinen poikani, joka on kaikin puolin aistiyliherkkä. Kuuntelen harvoin radiotakin, vaikka hyvin toimitettua ohjelmaa on sinänsä ilo kuunnella. Pidän kuitenkin musiikista silloin kun sen tunnelma kolahtaa, ja ilahdun, jos radiosta soi jokin iloisia muistoja tuova tai hyvin sanoitettu biisi. Kannan myös ipodia, josta löytyy muutama sekalainen artisti. Kuuntelen kuitenkin vain parin laulajan tuotantoa laajemmin.
Tuo yliherkkyys äänille on mielenkiintoinen pointti. Voihan tosiaan olla, että joidenkin korvaan musiikki kuulostaa vain ihan fyysisesti epämiellyttävältä.
Tulee mieleen joitakin aikoja sitten lukemani artikkeli ihmisen makuaistista: jutussa sanottiin, että joillakin on niin herkkä makuaisti, etteivät he siksi nauti kovin voimakkaan makuisten ruoka-aineiden (esim. oliivien) syömisestä. Rajoittuneisuus ruokapöydässä ei siis välttämättä olisikaan nirsoilua tai ennakkoluuloisuutta, vaan yliherkän kielen syytä.
Moi Anssi,
viitaten kommenttiisi ”Musiikki toimii myös eräänlaisena aivojen säilöntäaineena: kun kuulee monien vuosien tauon jälkeen tutun kappaleen, niin yleensä samalla herää henkiin kauan unohtuneita muistoja ja tunnelmia.”
Tein filosofian gradun musiikin ja tunteiden ymmärtämisestä. Musiikki tutkitusti stimuloi mantelitumaketta, jolla on merkittävä rooli emotionaalisessa muistamisessa. Tämän takia musiikkikappaleet voivat palauttaa voimakkaasti mieleen tilanteita, hetkiä tai ajanjaksoja ikään kuin emotionaalisina mielikuvina. Itse käytän tästä ilmaisua, että musiikki luo psykologisen ikkunan menneisyyteen.
-Altti
Niin… Itsekin vihaan silloin tällöin kaikkea musiikkia, mutta toisaalta se tempaisee joskus sisuksiinsa aivan uskomattomalla tavalla… ja sitten se biisien teko… vaikea sanoa nauttiiko sitä enemmän siitä kun se kappale muotoutuu siinä tajunnan ympärillä vai siitä kun sitä voi korvillaan hyväillä tuoreena tietokoneen kovalevyltä.
– Itselleni musiikki on monikerroksinen asia, johon liittyy monenlaisia, osin ristiriitaisiakin tunteita ja niin… jotkut kappaleet ovat todella kuin valokuvia, tai psykologisia ikkunoita menneisyyteen, mutta vielä useammat laulut ovat mukana elämistä varten. Sijaistodellisuuksia joissa on kiva piipahtaa mutta jonne ei haluaisi jäädä, kuten vaikka Anssin ”Puistossa”, sijaistodellisuuksia joissa voi hetkeksi eläytyä sellaisen henkilön asemaan jonka asemaan ei todellisuudessa ole mahdollista päästä, kuten vaikka Anssin ”Milla”.
Tällaiset kappaleet ovat enemmän kuin vain psykologisia ikkunoita menneisyyteen. Ne ovat psykologisia ikkunoita omaan sisimpään ja sielä eläviin toiveisiin ja pelkoihin, animaan, animukseen ja salaisin identiteetteihin. Ne antavat mahdollisuuden käsitellä mieltä askarruttavia asioita unenomaisessa tilassa, valveilla olon aikana, hieman samaan tapaan kuin itse suggestiossa.