Hyppykeppi
Näin eilen kadulla erikoisuudentavoittelijan: mieshenkilö teki reppu selässään matkaa yksipyöräisellä polkuvempeleellä. Kunnioitan toki jokaista, joka hallitsee ajamisen moisella – rautaista tasapainoa ja kehon koordinaatiota vaativa toimi. Poistan kuitenkin aseestani varmistimen jos joku tulee väittämään, että yksipyöräinen olisi muka oikeasti tosi kätevä kulkuväline liikuttaessa paikasta toiseen. Meneehän se tietysti pieneen tilaan ja kulkee tarvittaessa vaikka kainalossa, tämän verran olen valmis myöntämään. Mutta se itse ajaminen: tasapainon äärirajoilla horjuvaa sotkemista, juuri ja juuri kävelyvauhtia nopeammin. Kuin yrittäisi väen vängällä soutaa vain yhdellä airolla – kyllähän matka niinkin etenee, mutta on se kumminkin vähän pöljää.
Yksipyöräisen näkeminen palautti joka tapauksessa mieleeni muiston lapsuudesta ja – jos mahdollista – vieläkin pöljemmästä liikkumismuodosta. Minulla oli nimittäin lapsena Kauniaisissa lyhyen aikaa hyppykeppi. Samassa talossa asunut mies löysi sen muistaakseni autotallinsa perukoilta ja antoi minulle. Minähän riehaannuin ikihyviksi ja aloin harjoitella pomppimista kotitalon edustalla olevalla kadulla. Naapurustossa kiiri aamusta iltaan uusi, jalkakäytävältä kaikuva ääni: KA-THUNK-KA-THUNK-KA-THUNK-KA-THUNK-KA.
Parin päivän uutteran harjoittelun jälkeen aloin hallita hyppykepin, pystyin pomppimaan sillä pitkiäkin aikoja haluaamaani suuntaan. Suunnittelin loikkivani kepillä seuraavana aamuna kouluun.
Illan hämärtyessä suoritin päivän viimeisiä pomppuja. Ajatukseni olivat jo seuraavassa päivässä: luokkatovereitteni kateudessa ja tyttöjen viipyilevissä, ihastuneissa katseissa heidän uuden sankarinsa – minun – pomppiessa muina miehinä hyppykepillä suoraan heidän sydämiinsä.
Juuri sillä hetkellä maailmani romahti: KA-THUNK-KA-THUNK-KA-KRAK!
Hyppykeppi katkesi.
Naapurin mies yritti vielä autotallissaan hitsata kepin kuntoon, mutta hitsaussauma ei enää kestänyt pomppimista ja hyppykeppi oli heitettävä pois. Näin kariutui eräs unelma.
voi kyynel………………………………………………………………….
LOL
Ooo! Vähänkö oon kade… Oon aina halunnu kokeilla hyppykeppiä. Islannis näin jollain tyypillä oli sellaset isot hyppy-jousikengät. SELLASET!
Kiitos taas kerran Anssi, you niin sanotusti crack me up =)
Yksi liikenneväline jonka toimivuutta epäilen mutta josta silti, tai ehkä juurikin siitä syystä, olen kierosti kiinnostunut on Segway. Nykyään ilmeisesti markkinoilla myös kahden istuttavana versiona..
Vooooooi.
Lupaan ja vannon pyhästi, että jos joskus tuollaiseen keppiin törmään, tulen vinkkaamaan siitä sinulle. Voit sitten pomppia sillä ympäri punavuorta. Tai vaikka laajemmiltikin.
Mikset ostaisi nyt itsellesi hyppykeppiä..? Nykymallit ovat uskomattoman kestäviä joten voisit toteuttaa unelmasi tyttöjen sydämiin pomppimisesta.
Ai niin, sinähän olet jo pomppinutkit – omalla tavallasi. 😉
Tuli mieleen, että lapsena vielä hyppykeppiäkin siistimpi juttu olivat sellaiset kengät, joiden pohjassa oli jouset. Näin sellaisista kerran kuvan lehdessä, muistaakseni mainitsin sen jälkeen isällenikin kuvan näkemisestä syntyneestä tarpeesta saada jousikengät. En saanut.
Ilmeisesti kaikenlainen pomppiminen on siis jotenkin verissä. Joskus Pekka ja Susi -aikoina lavallakin taisi olla trampoliini. Tai sitten vain suunnittelin sellaista, en muista enää.
Etkös loukannut trampoliinilla polvesi? Tuliko se entiselleen?
Loukkasinko? En muista tätäkään. Väite kuulostaa kyllä sinänsä täysin mahdolliselta. Minulla on heikot polvet, joita on tullut kolhittua tai ylirasitettua milloin missäkin.