Ratinanmakuinen raportti

| Tagit: | Aiheet: Arviot, Keikat, Musiikki | Kirjoittaja:

Bruuuuce!Minun ei alunperin edes pitänyt lähteä, olinhan nähnyt Springsteenin jo neljästi melko lyhyen ajan sisällä. Näistä viimeisin, vuosi sitten Helsingin Olympiastadionilla, oli ollut niin lyömätön, että sen koettuani olin päättänyt lopettaa Bruce-keikat huipulla: tuon jälkeen luvassa voisi olla vain huonompaa, joten miksi edes vaivautua. Levy-yhtiöni kuitenkin tyrkytti viikkoa ennen konserttia lippua ja matkaa Tampereelle hyvässä seurassa, joten lopulta huomasin istuvani Ratinan stadionin katsomossa ajatellen, että kaipa tiistai-illan voisi pöllömminkin viettää.

Kun sitten Badlands kajahti avauskappaleena ilmoille, niin suu muikistui väkisinkin hymyyn ja päätökseni olla enää lähtemättä Springsteenin keikoille alkoi asettua täysin naurettavaan valoon. Suu pysyikin virneessä seuraavat 2 tuntia 50 minuuttia.

Bruce Springsteen on maailman paras live-esiintyjä. Tämä ei mielestäni ole edes makuasia, se on kiistaton fakta. Kukaan muu maailmantähti ei laita esiintyessään itseään samalla tavoin likoon, 59-vuotiaan seniorin livekunto alkaa olla luokiteltavissa maailman ihmeiden joukkoon. Miten on mahdollista jaksaa paahtaa liki kolme tuntia tuollaisella intensiteetillä? Miten on mahdollista, että ääni – joka jo 70-luvulla kuulosti siltä kuin se saattaisi milloin tahansa kulua lopullisesti puhki – on nykyisin jopa parempi kuin ennen?

Viimevuotiseen esitykseen verrattuna vaikutti kuitenkin siltä, että askel alkaisi jo hiukan painaa. Yleisön kannateltavana olemista, juoksusta polville heittäytymistä ja mikkitelineessä pää alaspäin roikkumista ei tällä kertaa nähty. Juokseminenkin näytti hieman jäykältä. Mutta ihmekös tuo – muistutetaan nyt vielä se ikä: 59! Ukko näytti ainakin kaksikymmentä vuotta ikäistään nuoremmalta kaahatessaan ympäri lavaa ja sen ulkopuolellakin. Hän hyppäsi säännöllisin väliajoin yleisön joukkoon rakennetuille rampeille ottamaan kansaan yllättävänkin fyysistä kontaktia, antoipa mikrofoninsakin eturivin pideltäväksi soittaessaan välillä pienen kitarapalan. Sanapari etäinen supertähti on Bruce Springsteenistä puhuttaessa täysin väärässä lauseessa.

Show perustui vain ja ainoastaan musiikkiin. Lavarakennelma oli koruton ja valot mahdollisimman niukat, mitään ilotulitteita, pommeja tai tulipatsaita ei todellakaan nähty. Lavan molemmilla reunoilla oli kaksi isompaa screeniä helpottomassa meidän kauempana istuvien elämää ja lavan peräseinän täytti suurempi näyttö, jolle heijastettiin muutamassa kappaleessa maisemakuvia. Siinä kaikki – muuta ei tarvita silloin kun homma on täydellisesti hallussa.

Ratinan stadion ei ollut aivan viimeistä paikkaa myöten loppuunmyyty. Kenttä oli kuitenkin täynnä, ja suurin osa katsomopaikoistakin, joten ilmassa oli väkimäärän puolesta hyvä urheilujuhlan tuntu. Suomalaisyleisö syttyi tapansa mukaan melko verkkaisesti (ja lauloi yhteiset osuudet vaisusti), mutta encoreihin mennessä atmosfääri oli jo livennyt riehakkaaksi koko stadionin hyppiessä American Landin tahtiin. Me suomalaiset saimme jälleen encoressa hieman ekstraa joululaulun muodossa: Santa Claus Is Coming To Townin esittämisestä keskellä kesää näyttäisi jo muodostuneen Suomen ja Springsteenin välinen, erikoinen traditio.

Ilahduttavinta Bruce Springsteenin keikoissa on niiden spontaanius: väittäisin, että kenenkään muun stadionluokan esiintyjän konserteissa ei yleisön ja artistin välinen vuorovaikutus ole niin hedelmällistä kuin Springsteenin esityksissä: biisilistat muuttuvat lennossa (keikan jälkeen onkin aina hauskaa käydä netissä tutkimassa alkuperäinen lista ja verrata sitä toteutuneeseen) ja setin puolivälin tuntumassa Brucen tavaksi on tullut lampsia hakemaan yleisöltä iso nivaska kyltteihin kirjattuja kappaletoiveita, joista hän sitten poimii mieleisiään. Biisilistoja pläräämällä voi todeta, että pitkälläkään kiertueella The E Street Band ei esitä kahta samanlaista keikkaa. Jokainen konsertti on live-musiikkia parhaimmillaan: ainutlaatuinen juuri kyseisessä hetkessä.

Niin, ja The E Street Bandistä puheenollen: rumpali Max Weinberg on muiden kiireidensä vuoksi ollut estyneenä tältä Euroopan kiertueelta, joten rumpupallille on luonnollisesti nostettu hänen poikansa, vasta 18-vuotias Jay Weinberg. Ratkaisu on erinomainen: nuorempi Weinberg soitti hyvin pitkälti kuten isänsä, mutta toi kuitenkin samalla tervetulleen nuorekkaan tuulahduksen jo hieman harmaantuvaan E-kadun porukkaan. Jay Weinbergin soitossa oli juuri sopivasti poikamaista etukenoa, joka toi koko yhtyeen sointiin uudenlaista pirteyttä – isäpapan rummunlyönnissä kun ei ole enää vuosiin ollut kuultavissa mitään varsinaista nuoruuden intoa. Rockyhtyeessä rumpali on paljon vartijana: jos rumpali on aggressiivinen, niin yleensä silloin koko bändi kuulostaa hyökkäävältä. Jos rumpali on väsynyt, niin haukotuksella on kompin kautta taipumus levitä yleisöönkin.

Täytyy muuten myös kuriositeettina mainita, että pitkine hiuksineen ja partoineen Jay Weinberg näytti hiukan samalta kuin The E Street Bandin alkuperäinen rumpali, Vini Lopez.

Kitaristi Nils Lofgren oli myös uljaassa kiidossa. Hänen pitkä soolonsa The Ghost Of Tom Joadin lopussa oli eräs konsertin ehdottomia kohokohtia. Springsteen ei suotta maininnut Lofgrenia esitellessään tämän olevan yksi maailman parhaista kitaristeista.

Sen sijaan saksofonisti Clarence Clemonsin nykykunto muodostaa huolenaiheen. Vielä joitakin vuosia sitten The Rising -kiertueella Big Man jaksoi kävellä ympäri lavaa, mutta nyt eteneminen näytti todella vaivalloiselta. Keikan aluksi Springsteen talutti hitaasti köpötelleen Clemonsin omalle paikalleen, jonne hän myös unohtui tuuttaamaan torveaan. Clemons ei enää ollut entiseen malliin mukana esityksessä ja mieleen tulikin, ettei hän varmaankaan jaksa kiertää enää kovin kauaa. Onhan ikääkin toki jo 67 vuotta.

Sain Ratinalta kotiinviemisiksi monia hienoja hetkiä. Mieleen jäi esimerkiksi se, miten kesken Waiting On A Sunny Dayn Springsteen päätti luopua  akustisesta kitarastaan ja linkosi sen korkealle ilmaan. Kiireesti lavalle rynnistänyt kitarateknikko sai viime hetkellä vintage-Gibsonista kopin. Yllätyksenä kuullun, soul-klassikko The Dark End Of The Streetin lomassa Springsteen piti baptistisaarnaajan elkein hauskan palopuheen naisensa pettämisen vaaroista. Hauska oli  myös The Promised Landin loppu: huuliharppua puhaltanut Bruce luovutti instrumenttinsa kappaleen päätteeksi eturivissä seisseelle tytölle. Tyttö tuijotti harppua epäuskoisena kädessään ja kävi itkemään.

Henkilökohtaisena pettymyksenä sen sijaan pidän sitä, ettei Pate Mustajärveä nähty lavalla Born To Runin aikana – hän on kuitenkin levyttänyt sen suomeksi ja oltiin vielä Tampereella! Myös Ransu-koira olisi ollut kiva nähdä.

Olen nyt siis todistanut Bruce Springsteenin & The E Street Bandin viisi kertaa. Kyllä tämä Ratinan esitys menee ilman muuta sinne kahden kärkeen – ehkä vuoden takainen Helsingin keikka oli kuitenkin vielä piirun verran kovempi.

Mielestäni valtiovallan pitäisi joka tapauksessa säätää sellainen laki ja asetus, joka määräisi jokaiselle esiintyvälle taiteilijalle Bruce Springsteenin konsertin pakolliseksi – vasta sen jälkeen myönnettäisiin ns. poppiluvat. Minä sain tästä ainakin niin paljon energiaa ja inspiraatiota, että näillä pärjätään taas pitkään.

Sijoitus Bruce Springsteeniin & The E Street Bandiin kannattaa aina.

Kommentit

  1. Erittäin hyvin sanottu!

    Vajaan kolmen tunnin keikka kentällä seisten tuntui etukäteen hieman puuduttavalta ajatukselta. Onneksi olin väärässä.

  2. En mene enää ikinä Anssi Kelan keikoille, kun yksi käymäni keikka oli niin hyvä!

    Vai pitäisikö sittenkin? 🙂

  3. ”Bruce Springsteen on maailman paras live-esiintyjä. Tämä ei mielestäni ole edes makuasia, se on kiistaton fakta.”

    ”Minä sain tästä ainakin niin paljon energiaa ja inspiraatiota, että näillä pärjätään taas pitkään.”

    Komppaan! Oli eka Bruce-keikka minulle, mutta ihan t-a-j-u-t-t-o-m-a-n hyvä.

  4. Lopen (heh-heh) väsyneenä missasin alun ja feidasin lopun, sen paikallaolovälin nojasin onnellisena rakkaaseeni ja vähän tanssahtelimme. Poskivalssina vetäisimme pari hitaampaa osaa, kun tilaa kebabinkatkussa oli ja musatkin oli kohdallaan. Taisimme jopa ihastua (mieheen, joka aikaisemmin vain satunnaisesti on kuulunut kummankin soittolistalle). Oli molemmille eka kerta, vaikka konkareita olemmekin. Ei voi kuin toivoa, että itse säilyy yhtä hyvässä vedossa kuusiinkymmeniin kuin pomomies. Ei päästä jätkä itseään helpolla, mutta ei kenenkään pitäisi. Olisi maailma reilusti parempi paikka.

  5. Kirjoitit taas niin oivaltavan haltioituneesti keikasta, että sitä oli ilo lukea. Melkein pumppasin nyrkillä ilmaan.

  6. Minä en saa edes sanaa suustani, niin taianomaista se oli. Pitkä jonotus palkittiin upealla energisellä konsertilla eturivissä ja kuulin taas monta biisiä, joita en aikaisemmin livenä ollut kuullut. Seitsemällä Bruce-keikalla olen käynyt ja kaikista on jäänyt selviä muistikuvia ”arkistoitaviksi”. Tätä miestä ja bändiä ei ylitä mikään. 🙂

  7. Sattui Pekka Ruuskan raportista herkkään hipiääni kommentti vaaleisiin kesäpusakoihin sonnustautuneista insinöörin näköisitä tyypeistä. Olivatkohan kaiken lisäksi vielä keski-ikäisiä, heh. Onneksi itselläni oli musta ”pusakka”.

  8. Hemmetti, oikeassa olet! Vetoan siihen, että jakkarani oli melko kaukana lavasta. Springsteen on tiettävästi aikaisemmin soittanut samannäköistä sunburstia Gibsonia, joten oletin sen olevan nytkin kyseessä. Minulla ei myöskään ole mitään varsinaista haukankatsetta – hyvä kun pystyn näkemään omasta ojennetusta kädestäni montako sormea on pystyssä…

    Mutta tämä kieltämättä selittää kitaran viskaamisen: kyllä minäkin Takaminea heittelisin. Eikä välttämättä olisi niin väliksi vaikkei kukaan saisikaan kiinni.

  9. Juuri tuoksi kitaraksi luulin lavalla viskeltyä Takaminea – siinä oli mielestäni hiukan samanlaista kulumaakin.

  10. Nyt nyt, Anssi. Varotaanpa hiukan negatiivisia kommentteja Takaminesta. Mitä olisikaan tullut urasi alkutaipaleesta ilman Antti K.J.:n hikisiä tunteja huoneensa kätköissä Takaminen akustista näppäillen. 🙂

  11. Oli kyllä upea keikka. =D Oli pakko laulaa mukana lähes joka biisissä (pyydän anteeksi traumoista, joita lauluääneni aiheutti vieressä seisoneille ihmisille) ja taputtaa tahtia. Suurimman osan ajasta en tosin nähnyt lavaa enkä screeniä, mutta kentällä oli sen verran hyvä tunnelma että se oli sen arvoista. Ainoa erittäin pieni miinus tulee siitä, että keikka muistutti vähän viime vuoden konserttia. Ottaen kuitenkin huomioon millä tahdilla mies on tehnyt tämän uuden levyn, se on kuitenkin täysin anteeksiannettavaa. Mä en vaan yksinkertaisesti ymmärrä ihmisiä, jotka eivät pidä Springsteenin musiikista: mieshän on vähintääkin nero.

  12. Tuota Gibson-lausetta minäkin tulin oikomaan, mutta homma oli hoidettu jo. Tuota ylemmässä linkissä esiteltyä vintage J-45:ttä voi katsella vaikka Devils&Dustin DVD:llä. Lisäksi Brucella on toinen, jumbomallinen, sunburst-Gibson. Keikoilla näkyy käyttävän Takamineja. Elvikseltä taisi yksi Gibson mennä päreiksi, kun roudari ei saanutkaan koppia. (Korjatkaa, jos olen väärässä.)

    Muuten kaikki hyvin, Tampereella oli tosiaan hyvä meininki.

  13. Olihan toi ihan paras keikka koskaan ikinä missään. Yhtä hymyä koko keikan ajan, harvoin sellaista kokee 🙂 Big Manin kunto on kyllä ollut vähän huolestuttavaa, ihan eri meininki just esim Live in Barcelonassa. Mutta semmoista luin, että lonkkaa laitettu uuteen kuntoon parikin kertaa tässä 2000-luvun puolella, että ehkä se selittää. Mutta kyllähän se aina jännittää, että ei toi tuota tiistaista tule ikinä kokemaan uudestaan..

  14. Hieno kirjoitus Anssi. Joo, keikkahan oli taas todellakin mainio, ei lisättävää sen suhteen.

    Brucen kitaroiden (nopeahkoa) kulumista ei ihmettele, jos saa hänen plektransa käsiinsä. Mies nimittäin jyystää kitaroitaan (myös akustisia) melko tuhdeilla bassoplektroilla… 🙂 Seeger Sessions rundilla hirvitti katsoa, kun lastut vaan lenteli niistä akustisista railakkaampien biisien aikana…

  15. Hei Anssi, hyvin välitit tunnelmat keikasta. Itsellä on n 15 Bruce-keikkaa takana ja Hki 08 on nro1 (jos nyt on mitään järkeä keikkoja rankata) ja tämä Tre 09 ei kauas jää. Toivottavasti tämä maailma paras livebändi jaksaa vielä pitkäään…..

    Ja ei ne Takaminet nyt aivan kehnoja kitaroita ole, mutta Gibson on Gibson….

  16. Jo toinen loistava keikka Tampereella kuukauden sisällä. Tällä kertaa lavalla juuri 50 täyttänyt Morrissey. Skeptisenä ja ilman suuria odotuksia lähdin konserttiin, mutta kun Tampere areenan saunamaisessa ilmastossa kajahti soimaan uutta virtaa saanut This Charming Man, niin kyllä pala nousi insinöörinkin kurkkuun. Nuorekas komppiryhmä piiskasi vauhtia ja Morrisseyn ääni oli kohdallaan. Jos Brucen keikka oli enimmäkseen keski-ikäisten kuuntelijoiden juhlaa, niin tällä keikalla ikäjakauma oli laajempi. Enemmistönä parikymppiset opiskelijannäköiset nuoret (insinöörit vaaleissa kesäpusakoissan loistivat poissaolollaan). Arvostelujenkin mukaan tämä oli kiertueen siihen astisista paras keikka. Seuraavana päivänä ollut Helsingin keikka oli tosin kuulemma vielä hivenen parempi.

  17. Aiai.. Raporttia lukiessa alkaa jo hieman kaduttaa, että en lähtenyt paikanpäälle Tampesteriin. Olin nimittäin jo aiemmin ostanut liput samana iltana olleelle Heaven and Hell’n keikalle Helsingin jäähalliin. Jos Bruce vielä kerran johdattaa joukkonsa Suomen kamaralle, paikallaoloani ei estä mikään. Kiitos ratinanmakuisesta raportista! 🙂

  18. Fonistin kunto tosiaan vaikutti pari vuotta sitten sellaiselta, että veikkailin kiertueen jäävän miehen viimeiseksi. En kuitenkaan tällä tavoin. Liian nuorena.

    Clarencelle isot kiitokset virallisesta rokkifonista. Hyvää matkaa, iso mies.

  19. ”Viimevuotiseen esitykseen verrattuna vaikutti kuitenkin siltä, että askel alkaisi jo hiukan painaa. Yleisön kannateltavana olemista, juoksusta polville heittäytymistä ja mikkitelineessä pää alaspäin roikkumista ei tällä kertaa nähty. Juokseminenkin näytti hieman jäykältä.”

    Mitenkäs nyt vuoden 2013 keikka(t)? Kunto näytti aika kovalta omaan silmään. Liekö 2009 ollut Bruce-skaalalla väsyneempi päivä?

  20. Joo, eipä ole myöhemmillä keikoilla tosiaan tuo askeleen painaminen käynyt kertaakaan mielessä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.