Keikkarapsa: Harjun juurella

Anssi Kela soolo la 11.2.2017 Ned Kelly’s, Nummela

Vuoden takainen Anssi Kelan soolokeikka Nummelan Ned Kellyssä oli ollut huikea kokemus, joten oli tietenkin itsestään selvää että sinne on päästävä toistamiseen. Tällä kertaa lippujen hankinta oli selvästi viime kertaista helpompaa, koska paikallinen agenttimme kävi noutamassa niitä meille ison pinkan ihan paikan päältä eikä epämääräistä ennakkovarausrumbaa tarvinnut nyt kahlata läpi.

Tämä päätettiin tänä vuonna tehdä kuten ennenkin, mutta tällä kertaa liikkeelle lähdettiin monin verroin viimevuotista isommalla porukalla ja pizzeria Oliivi saatiin täytettyä tehokkaasti. Ruoka oli edelleen todella maukasta, penkit mukavia, tarjoilu nopeaa ja Jerryn pitämä tietokilpailu normaaleine tappeluineen (”Kun mä SANON että tämä on kysymys numero kolme, niin silloin tämä on kysymys numero kolme vaikka te olette laskeneet eri tavalla”) sai ajan kulumaan rattoisasti keikan alkua odotellessa.

Tien yli Ned Kellyyn liukasteltiin kahdeksan tienoilla, ja osa porukasta valtasi itselleen ison sohvaryhmän baarin luota muiden lähtiessä varailemaan paikkoja pienen lavan reunoilta. Lava on näköjään yhtä notkuva kuin viimeksikin mutta vasen, Elviksen mukaan nimetty kaiutinkaappi on siirretty hieman syrjemmälle, oikein hyvä. Mutta ei ole totta, katossa on enää seitsemän diskopalloa! Toivottavasti se ei latista liikaa tunnelmaa.

Porukka lavan edessä tiivistyy kun Anssin tuttu soolokeikkojen pedaalilauta nostetaan esille ja kytketään lavalla risteileviin sekalaisiin johtoihin. Huolestuneina tutkimme takkuisia piuhoja ja lopulta päätämme järjestellä ne kauniisti hieman syrjemmälle, ettei Anssi vain kompastu niihin ja yksi meistä hakee lasin vettä, koska tällä kertaa sellaista ei tunnu firman puolesta ilmestyvän, vaikka huomautimme sen puutteesta järkkäreille. Ehdimme vielä syventyä hetkeksi rokkipoliisien kanssa keskusteluun täsmälleen oikeanlaisten excelien tärkeydestä ja sanktioista, joita voi seurata jos ne eivät ole ajan tasalla.

Kello on kymmenen, yleisössä on jo hiki ja porukat käyvät levottomiksi. No nyt, tuolla jossain takana näkyy outoa vellomista ja ihmismassan yläpuolelle nousee musta kitaran kaula! Anssi yrittää järkkäreiden avustamana tunkea sieltä massan keskeltä lavaa kohti varjellen samalla arvokasta mustaa Martin-kitaraansa. Lavalle ei ole portaita, mutta Anssi onnistuu harppaamaan sinne kaverini ja minun välistä.

Pienen sähläyksen jälkeen kitaran ääni saadaan ilmoille ja riittävän piuhojen nykimisen jälkeen myös miehenkin ääni alkaa kuulua ämyrien kautta (lavamonitori sen sijaan heräsi henkiin kai vasta biisiä tai paria myöhemmin – jonkinlainen sound check olisi ehkä ollut ihan paikallaan), ja keikka käynnistyy Kahdella sisarella. Yleisö osoittautuu aivan loistavaksi kuten viime vuonnakin. Koko kapakan lavaa lähinnä oleva osa laulaa kovaäänisesti mukana ensi sanoista lähtien ja todella osaa ne sanat kaikissa biiseissä. Anssi ei heti kysy toiveita vaan lämmittelee yleisöä vielä Millalla, jossa päästään jo melkoiseen yhteiseen hurmioon ennen kertosäettä tulevassa kohdassa, jossa Anssi kysyy suoraan yleisöltä ”ja mitä se sanoo?” porukan karjuessa takaisin ”SE SANOO NÄIN!” ja siitä kertosäkeeseen. Juuri tällainen yleisö pitäisi tosiaan olla aina kaikilla keikoilla.

Nyt on toiveiden vuoro, ja moniääninen kuoro karjuu suunnilleen koko Anssin tuotantoa laidasta laitaan, ja lisäksi tietysti Paranoidia. Anssi poimii älämölöstä ensin Levottoman tytön, jonka aikana kokeillaan osaako tämä jengi taputtaa tahdissa. Seuraavaksi valikoituu meidän porukoitten toivebiisi, jota varten oli yhdessä suunniteltu ja askarreltu kylttikin: Sormus! Anssi miettii mahtaako muistaa sen sanoja mutta ei hätää, me toki otimme tämän huomioon ja ne on tietenkin liimattu kyltin kääntöpuolelle. Meikäläinen saa tällä kertaa teleprompterivuoron, mutta apukeinoja ei tarvittukaan, Anssi kyllä muistaa joka sanan kohdilleen kun vain laittaa silmänsä kiinni ja antaa tämän ihmissuhteista kipeästi kertovan tarinan tulla. Biisin jälkeen iloitsemme yhdessä siitä, että muistin tukia ei kaivattu.

Bemari jo tässä vaiheessa keikkaa, oho? No kun porukat huutelevat sitä, niin miksipä ei. Eihän soolokeikoilla näillä biiseillä mitään varsinaisia vakiopaikkoja muutenkaan ole Kahta sisarta ja Nummelaa lukuun ottamatta, ja jopa ne voivat joskus olla muuallakin setissä ja ensiksi mainittu voi peräti puuttua. Toiveiden huutelu jatkuu laajalla skaalalla, ja hämmästyttävää kyllä Kahta sisarta toivotaan jossain vaiheessa toistamiseen mutta Millaa ei. Muutenkin nämä ”MILLA!” ”Milla soitettiin jo, sori.” ”EIKUN SOITA SE MILLA!!!” -tyyppiset keikat ovat selvästi vähentyneet muutaman viime vuoden aikana kun yleisömäärät Anssin keikoilla ovat kasvaneet ja samalla muuttuneet etenkin lavan liepeiltä huomattavasti laajemmin koko Anssin tuotantoa tunteviksi ja myös alkoholipitoisuuksiltaan alhaisemmiksi.

Karhun elämän kautta siirryttiin Puistoon ja molemmissa saatiin kuulla komeat yhteislaulusuoritukset. Jälkimmäistä säesti tuttuun tapaan myös huojuvien käsien meri. Tai no ainakin jonkinlainen ranta-aallokko, sillä ei täältä edestä itse asiassa nähnyt miten iso osa porukasta nosti kätensä ylös. Mutta siksikin edessä on aina mukavinta olla. Takaa voi katsella rauhassa kokonaista show’ta (jos löytää paikan josta nyt näkee jotain), mutta edessä tulee aina imaistuksi itsekin mukaan siihen esitykseen. Pienillä keikoilla ei niin väliä, mutta mitä isompi ja menevämpi keikka, sen tärkeämpää se on katsomossa istujille että seisova yleisökin osallistuu ja tuottaa lisää katseltavaa.

Rock-unelmaa ei ole turhan usein kuultu viime vuosina, ja Anssi kertoi sen yhteydessä siitä, kuinka tämä tarina on tuttu kaikille niille, jotka ovat joskus soittaneet bändissä ja haaveilleet suuresta tulevaisuudesta. Tänä iltana Ned Kellyssä välispiikit toimivat normaalia kapakkakeikkaa selvästi paremmin. Ei Anssi niitä silti kovin paljoa viljellyt, mutta myös Puistossa sai seurakseen pitkän, Nummelan keskustaan liittyvän taustatarinan, jota yleisö malttoi kuunnella kaikessa rauhassa.

Takaisin riehakkaampaan menoon tutun vuosilukubiisin myötä (jonka alkaessa takanani seisseet rokkipoliisiopiston johtohenkilöt muistuttivat minua siitä, että biisien nimissä yhdenkin numeron heitto lasketaan rangaistavaksi teoksi), ja sitä seurasi toinen vuosilukubiisi, jota ennen meidät pantiin lupaamaan, että Sannille ei saa kannella siitä että Anssi esittää varastettua materiaalia keikoillaan.

Petri Ruususta oli toivottu hartaasti jo pitkin keikkaa, ja nyt oli hänen vuoronsa astua estradille. Sitä seurasi vielä lisää harvinaisempaa materiaalia eli ensin Kaveria ei jätetä ja sitten Jennifer Aniston, jota oli huudeltu jo useampaan otteeseen. Tähän väliin Anssi veti oman toivebiisinsä Miten sydämet toimii?, jossa kerrankin saatiin hakata niitä sydämenlyöntejä tarpeeksi pitkään ennen laulun jatkumista. On muuten jännää, että taaskin osasta biiseistä tuli jostain kohdasta hieman erilaiset versiot kuin millään aiemmalla keikalla. Tällä(kin) kertaa mentiin selvästi yleisön ehdoilla eli kun yleisö haluaa laulaa, Anssi laulattaa hyvinkin yllättävissä kohdissa ja sitten saattaa vetää vähän normaalista poikkeavat loppukuviot vielä siihen päälle ja kun yleisö tykkää taputtaa, heidät pannaan taputtamaan. Molemmat pääosin ilman mitään erillisiä, sanallisia kehotuksia koska pelkät ilmeet ja pienet eleet riittivät tämän hurmioituneen porukan edessä. Kun homma kerran toimii, niin se todellakin toimii!

Nostalgian jälkeen Anssi poimi toiveeksi vasta keikan loppupuolella enemmän huudellun biisin, Nummelan. Täh, nytkö jo, keikkahan on vasta korkeintaan puolivälissä? Pikainen vilkaisu kelloon – eikun ei olekaan, johan tässä on jo jokunen hetki mennyt, mutta ei kai nyt vielä tätä lopetella? Mutta murehditaan sitä vasta muutaman minuutin päästä, nyt mennään yhdessä koko Ned Kellyn voimin tuonne taustalla siintävälle harjulle ja lauletaan mukana. Nyt on lavalla sentään juuri se mies, jonka ansiosta Nummela on meille muutakin kuin tökeröin markettien mainostornein somistettu tylsän näköinen liittymä kakkostien alkupäässä. Ja tämä on se biisi, jonka ansiosta Nummela tunnetaan koko Suomessa, Nummelan ja koko Vihdin kansallislaulu ja yhdymme siihen tässä veljiemme ja siskojemme kanssa tunnustamaan yhteistä väriä ja yhteistä tarvettamme vaeltaa pitkin jyrkkäreunaista, humisevan männikön peittämää harjua.

Joo, kyllä se on todellakin jo encoren aika, vaikka ei yhtään huvittaisi vielä lopetella tätä iltaa. Mutta varmaankin tulee pitkä encore, tuleehan? Toiveiden huutelu jatkuu, ja me kaikki mustiin pukeutuneet saamme yhdessä kohottaa nyrkkimme ilmaan koska nyt Musta tuntuu multa. Älä mene pois, no ei todellakaan olla menossa minnekään ja toivotaan, että Anssikaan ei ihan vielä olisi. Tämä on todellakin ihan Parasta aikaa, mutta kun mustasta Martinista katkeaa sen aikana ensin D-kieli ja kohta perään vielä G-kielikin, on selvää että keikka ei voi jatkua enää tämän jälkeen, sillä ei tuo kitara oikein nelikielisenä tahdo toimia edes basisti-isäntänsä käsissä.

Anssi kiittää yleisöä keikasta ja me kiitämme Anssia parhaamme mukaan hurjin aplodein ja yleisellä ulvonnalla. Anssi laskee kärsineen kitaransa alas (jossa vaiheessa tähän asti juoma-automaattina toiminut vieruskaverini Mari muuttuu lennossa kitaratelineeksi) ja kättelee kaikki lavan eteen pakkautuneet katsojat. Nyt alkaa normaali nimmareiden keräily ja kaverikuvien otto lavan toisessa reunassa, mutta meidän puolellemme lavaa, jossa harvahampaiselta näyttävä Martin nyt lepäilee, muodostuu toinen jono ja kauniin mustan kitaran kanssa otetaan myös useita kaverikuvia samalla kun tutkimme hartaasti sen naarmuja ja varovasti irrotamme katkenneet kielet, jotka siirtyvät fanien haltuun palvotuiksi pyhäinjäännöksiksi.

Anssi saa lopulta kaikki kuulijansa käteltyä, nimmaroitua ja halattua ja pääsee tavaransa kerättyään siirtymään jonnekin bäkkärille. Me rauhoitumme hetkisen lavan edustalla, etsimme jonnekin lavan alle heitetyt kassimme ja hupparimme, tarinoimme vielä hetkisen keskenämme, pohdimme, missä mahdamme taas törmätä seuraavan kerran, panikoimme kadonneita narikkalappujamme etsien ja lopulta häviämme pieni seurue kerrallaan nukkuvan Nummelan öiseen keskustaan kotejamme, muita majoituspaikkojamme ja autojamme etsimään. Todella hieno keikka. Huokaus, mistähän tätä samaa kamaa taas saisi mahdollisimman pian uuden fiksin ihonsa alle? Toukokuun suureen Jäähallikeikkaan on vielä aikaa, mutta onneksi jokunen muu mahdollisuus näyttää löytyvän vielä sitä ennen.

Settilista

Kaksi sisarta
Milla
Levoton tyttö
Sormus
Mikan faijan BMW
Karhun elämää
Puistossa
Rock-unelma
1972
2080-luvulla (Sanni cover)
Petri Ruusunen
Kaveria ei jätetä
Jennifer Aniston
Miten sydämet toimii?
Nostalgiaa
Nummela
—
Musta tuntuu multa
Älä mene pois
Parasta aikaa