Urheilusankari

| Tagit: , , | Aiheet: Jumittelu | Kirjoittaja:

Urheilu ei ole koskaan ollut minun lajini. Olen aina ollut ruipelonpuoleinen runopoika, fyysinen pullistelu ei ole tuntunut tarpeelliselta. Lihaksia en ole ikinä omistanut, ja kun nyt oikein mietin, niin en kyllä keksi missä olisin niitä pian jo 37 vuoden mittaisella taipaleellani tarvinnutkaan. Ehkä taannoiset muutot olisivat isommilla muskeleilla sujuneet hiukan pienemmin pinnistyksin, mutta sujuivat ne näinkin – taidan siis edelleen jättää kuntosalilla ähistelyn muille.

Koululiikunnasta minulla on vain lähinnä traumaattisia muistoja. Esimerkiksi hiihtokilpailusta ala-asteella:

Oli kaunis talvipäivä. En enää muista tarkkaa ajankohtaa, sanotaan vaikka, että elettiin vuotta 1981. Kauniaisten Mäntymäen ala-asteella vietettiin joka tapauksessa talviurheilupäivää. Koko koulu mobilisoitiin hiihtoladulle, jokainen sai numerolapun rintaansa ja käskyn lähteä kiertämään parin kilometrin mittainen latu sekundaattoreiden tahtiin. Innostuin valtavasti: ihan oikea hiihtokilpailu! Päätin pistää peliin koko osaamiseni. Rynnistin ladulle perinteisellä tyylillä, luisteluhiihdosta ei tuolloin oltu vielä kuultukaan. Räkä poskella ja henkiset mustikkakeitot rinnuksilla annoin kaikkeni hiihtourheilun alttarille – vedin itseni ns. rajoille. Maalilinjan ylitettyäni lysähdin hankeen huohottamaan.

Tulokset julistettiin myöhemmin koululla. Olin suoritukseeni tyytyväinen, arvelin sijoittuneeni kärkipäähän. Ilmoitustaulun ympärillä oli mahtava kuhina, lopulta kanslisti toi hartaasti odotetut lopputulokset ja kiinnitti ne nastoilla tauluun. Pönkesin itseni kyynärpäitä käyttämällä lapsivallin eturiviin ja tarkensin katseeni papereihin. Meitä kilpailijoita ei oltu jaettu sen kummemmin ikäryhmittäin kuin luokittainkaan. Oli vain kaksi listaa: toisessa oli paremmuusjärjestyksessä koko koulun pojat ja toisessa tytöt.

Aloin tavata poikien nimiä, alkaen tietysti listan huipulta. Oli tapahtunut jonkinlainen virhe – katseeni painui riveillä yhä alemmas ja alemmas, mutta en löytänyt omaa nimeäni. Se oli varmasti jäänyt vahingossa merkitsemättä. Pohjalla oli enää muutama nimi, olin jo lähdössä opettajainhuoneeseen reklamoimaan. Silloin silmäni takertuivat kirjaimiin tutussa järjestyksessä: minun nimeni! Se oli aivan paperin alareunassa, koko listan viimeisenä.

Tämä traaginen tarina summaakin melko nasevasti suhteeni liikuntaan ja urheiluun: yritys on kova, mutta sitä ei palkita. En vain ole liikunnallisesti lahjakas. Liikuntatuntien pallopeleissä olin aina viimeisten joukkueisiin valittujen joukossa. Mieleeni on myös tatuoitu pari hilpeää testitulosta: yläasteen luistelutestissä sain yhden pisteen eteenpäinluistelusta (kaikki muut osiot reputin) ja lukion kuntotestissä tulokseni notkeudessa oli pyöreä nolla (skaala oli nollasta sataan, en ymmärrä miten nollatulos oli ylipäätään mahdollinen).

Lahjattomuudestani huolimatta liikunta kuitenkin kiinnosti minua lapsena. Isäni sanoi minulle kerran, että hänen mielestään minulla oli hyvä juoksutyyli – minusta voisi tulla vaikka juoksija. Tallensin nämä sanat sydämeeni ja tutkiskelin niitä.

Kaksitoistavuotiaana liityin Kauniaisten Panttereihin ja aloin pelata koripalloa. Olin ylpeä sinisestä pelipaidastani ja Panttereiden logolla varustetusta Adidaksen varustekassista. Numeroni oli kuusi, sama kuin Keke Rosbergilla. Ensimmäinen virallinen pelini oli tietysti todellinen tapaus: vierasottelu espoolaista joukkuetta vastaan. Vanhempani istuivat katsomossa jännittämässä. He pääsivätkin näkemään poikansa tositoimissa: istuin koko ottelun ajan peliasussani vaihtopenkillä ja join kokonaisen litran Spritea. Hävisimme pelin.

Toisen pelin kulku oli täsmälleen samanlainen. Kolmas ottelu pelattiin Helsingin Kisahallissa, se on piirtynyt muistiini koripalloilijanurani tähtihetkenä: joukkueemme oli lohduttomassa, kymmenien pisteiden tappioasemassa. Peliä oli jäljellä enää pari minuuttia, kun valmentaja yllättäen kumartui puoleeni: hän osoitti vastustajan parasta pistemiestä ja sanoi, että minun pitäisi roikkua tässä kuin iilimato – kyseinen pelaaja ei saisi tehdä enää ainuttakaan koria. Minulla oli jo aika kova pissahätä kaikesta juomastani Spritesta johtuen, mutta nousin kuitenkin pystyyn, paukautin päättäväisesti shortsieni kuminauhaa ja juoksin kentälle.

Onnistuin tehtävässäni vähintäänkin kohtuullisesti: vartioimani pelaaja teki viimeisten minuuttien aikana enää ainoastaan neljä koria.

Pian tämän pelin jälkeen perheemme muutti Kauniaisista Vihtiin ja Pantterit jäivät. Kuulin jälkeenpäin, että heti lähtöni jälkeen joukkueelle oli avautunut todellinen voittoputki.

Löysin oman lajini vasta kymmenen vuotta myöhemmin. Ajettuani ensimmäiset kierrokset mikroautolla, tajusin heti, että tämä on minun juttuni – tässä minä olen hyvä.

Uskonkin, että meistä jokainen on hyvä jossain. Kun puhutaan urheilusta ja liikunnasta, niin erilaisten lajien kirjo on vain niin massiivinen, ettei kaikkea pääse koskaan kokeilemaan. Minäkin saatan olla maailman etevimpiä boule lyonnaisen pelaajia, mistä sen tietää?

♠    ♠    ♠

Vetäydyn nyt muutamaksi päiväksi paikkaan, minne nettipiuhat eivät yllä. Hyvää juhannusta kaikille lukijoilleni – pidetään sitten soutuveneissä ne sepalukset kiinni!


Kommentit

  1. Minulla on identtinen muisto ala-asteen hiihtokilpailusta 90-luvun puolivälistä. Osallistuin kisaan intoa puhkuen, tein kaikkeni ja tulin viimeiseksi. Mitä kauemmin tuloslista roikkui koulun seinällä, sitä enemmän nolotti ja harmitti.

    Hiihto oli yksi niistä harvoista, siis todella harvoista lajeista, joista pidin, ja tämä pirun kilpailu latisti senkin.

    Jos en aivan väärin muista, kisaan otti osaa myös puoliksi afrikkalainen luokkakaverini, joka syöksyi täpinöissään tulta – tai siis lunta – päin, vaikkei omien sanojensa mukaan ollut koskaan edes nähnyt suksia. Ja hänellekin hävisin, vaikka olin hiihdellyt kaiket talvet.

    Unohtaisinpa jo!

  2. Minullekin tuli muisto ala-asteen hiihtokisasta! Taisin olla ensimmäisellä luokalla ja tulossa oli tosi hyvä sijoitus koska olin harjoitellut isän kanssa hiihtoa kovasti! Juuri kun olin ohittamassa kierroksella jotain hieman pyöreämpää poikaa, hän huusi minulle: ”Hiihdossa ei saa ohittaa!”

    Niinpä kilttinä ja tottelevaisena poikana hiihdin sitten kävelyvauhtia hänen takanaan jonkun matkaa kunnes eräs latua tarkkaileva mies tuli vastaan. Kysyin häneltä, että eikö hiihdossa oikeasti saa ohittaa? Noh, sai siinä sittenkin ohittaa.

    Tulin lopulta sitten neljänneksi, äitiä ja isää se kai harmitti enemmän kun minua. Olisin nimittäin aika suurella todennäköisyydellä voittanut kisan, jos en olisi ollut liian hyväuskoinen!

  3. Osallistuin ehkä kuusivuotiaana pyhäkoulun hiihtokilpailuun, jossa kierrettiin urheilukentän ratakierros eli 400 metriä. Matkaan lähdettiin varmaankin puolen minuutin tai minuutin välein, joka tapauksessa vuorotellen. Olin ehkä n. sadan metrin päässä maalista, kun n. sadan metrin päästä takaani kuului etäinen, kimeä huuto: ”Latua!” Maalissa toverini ihmetteli äidilleen kyynelsilmin, miksi en antanut hänelle latua.

    Minä olin koululiikunnassa sellainen keskivälin köntys – pallopeleissä ja sen sellaisissa minua ei valittu ensimmäisten, muttei myöskään ihan viimeisten läskien ja rillipäiden joukossa. Kaiken maailman leuanvedot ja urhonhypyt taas muistuvat mieleen vähemmän kunniakkaina hetkinä. Leukoja en ole ikinä saanut yhden yhtä hyppäämättä, ja telinevoimisteluun ei parhaina vuosina liki 20 cm venähtänyt varteni vain yksinkertaisesti taittunut. Myös Cooperin testi ja 2000m juoksu olivat aina yhtä painajaismaisia.

    Juostaan, juostaan.
    Tää on Cooperin testi.
    Ja se Cooper oli natsi,
    merijalkaväen vääpeli ja sänkitukka.
    Juostaan, juostaan,
    juostaan Cooperin testi.
    Pitää sylkeä ulos verenmakuista limaa,
    pitää saada ees tuo Läski-Ossi kiinni.
    Pitää yrittää olla jonkinlainen mies,
    ees jonkinlainen mies, parempi kuin nolla.

    Mä en juokse teidän paskakisoissa!
    Mä oon petturi ja myyn mun isänmaan!
    Mä en kuuntele kun karjutte ja väistän kun te lyötte.

    -K. Röyhkä

  4. Tuli yks loistava muisto mieleen tästä blogista..

    Oli ysiluokan coopperin testi ja olin aina ollu heikko liikunnas mut silloi tuntu et nyt en anna periksi vaikk henki menis.. aloitin juoksun ja lyöttäydyin heti luokan kovimpiin juoksijoihi joita oli kaks kappaletta siinä ryhmässä.. sitten kului kierros ja kaksi sit tajusin että olin edelleenkin heidän perässä aivan takana.. sitten kului lisää kierroksia ja opettaja rupesi jo kierrosten välil huutamaan että varo ettet hengästy liikaa jne sit aiva viimeisellä minuutilla ne kaks lähtivät karkumatkalla enkä tavoittanut heitä enää, mutta sitten kun aika loppu ja piti pysähtyä tajusin että olin kolmanneks paras juoksija ja tuli juostua 3000… se oli uskomaton tunne, tuntu ettei mikää ois mahdotonta 😀

    Jälkeenpäin olen tässä kuukaus sit käyny kuntotestis semmosel pyöräl mitä ilmavoimat käyttää mittarinaan polkees 4minuuttia ja tuloksena tullut erittäin heikko kunto.. nyt se kuntoiluprosessi on aloitettava taas alusta, onneks kävin siinä testissä etten käynyt liia myöhää semmoisessa..

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.