Keikkaraportti: Vantaa 30.10.2009

| Tagit: | Aiheet: Keikat, Musiikki, Valokuvat | Kirjoittaja:

Puitteita. (Kuva: Mari Lehmonen)
Puitteita. (Kuva: Mari Lehmonen)

Soundcheckissä monitorimiksaajamme Tero kyselee tiskinsä takaa mitä kukin bändin jäsen haluaisi omaan monitoriinsa. ”Haluaako Saara Anssia?” Tero tiedustelee. ”No, vähän”, Saara vastaa. Lavalla kajahtaa naurunremakka. Kylvettiinkö tässä ihanan työpaikkaromanssin siemen? Mur.

Esiintymispaikkana Tulisuudelmasta voidaan olla montaa mieltä: kyseessähän on Vantaalle raahattu ruotsinlaiva. Artistin kannalta Tulisuudelma on kuitenkin otollista maaperää siinä mielessä, että siellä on yleensä aina paljon porukkaa. Niin nytkin, tupa on lähes täynnä hilpeästi rellestävää juhlakansaa.

Kärkkäri tuntee tekstit kuin omat taskunsa. (Kuva: Mari Lehmonen)
Kärkkäri tuntee tekstit kuin omat taskunsa. (Kuva: Mari Lehmonen)

Konsertti käynnistyy lupaavasti uuden albumin Huuto-kappaleella. Sehän alkaa pelkällä laululla – lavalla huomaan vain unohtaneeni millä sanoilla. Onneksi estradin vasenta laitaa viilettävä Kärkkäri tuntee libreton minua paremmin ja vinkkaa oikeaan suuntaan. Esitys pääsee vauhtiin.

Tämä onkin ehdoton edellytys minun kanssani soittaville muusikoille: soittotaidon lisäksi on osattava toimia myös kuiskaajana.

Huomaan heti kärkeen, ettei kitaravahvistimeni ole terve. Se oireili jo soundcheckissä, mutta Tero sai silloin säädettyä sen soittokuntoon. Nyt osoittautuu, etteivät korjaustoimenpiteet sittenkään olleet riittäviä: kitara kuulostaa kummalliselta ja soundia on vaikea kontrolloida. Keikan edetessä ääni hiljenee ja hiljenee – kunnes Albin Stenmanin jälkeen vahvistimesta kuuluu enää surkeaa pihinää. Sillä ei voi enää soittaa, eikä varavahvistinta tietenkään ole.

Mikä neuvoksi? Ehdotan Villelle, että selvitetään kivi, paperi ja sakset -metodilla kumpi meistä soittaa loppukeikan. Ville kuitenkin päättää oma-aloitteisesti vetäytyä lavalta ja tarjoaa kalustonsa minun käyttööni. Esityksen viimeinen kolmannes hoidetaan kvartetiksi kutistuneella orkesterilla.

Nummela päättää varsinaisen setin ja koittaa aika, jolloin bändi menee hetkeksi piiloon yleisön jäädessä vaatimaan lisää. Koska takahuone on melkoisen marssin päässä, päätämme Kellyn ja Saaran kanssa piiloutua keskellä lavaa olevan suuren pylvään taakse. Sen takana lymyillessä tulee mieleen, että tämä encoreiden traditio on loppujen lopuksi aika omituinen.

Tekniikan suojelupyhimykset ovat totisesti kääntäneet minulle selkänsä tänä iltana. Kitaravahvistimen laukeaminen ei vielä riitä, vaan viimeisten numeroiden aikana myös monitorini pettää (monitorit ovat niitä lavalla olevia ämyreitä, joista esiintyjät kuulevat itsensä). Laulaminen on kuin ajamista kahtasataa hernerokkasumussa: kuulen itsestäni vain pieniä viitteitä.

Villen paluu lavalle. (Kuva: Mari Lehmonen)
Villen paluu lavalle. (Kuva: Mari Lehmonen)

Ville suorittaa 1972-kappaleen lopussa näyttävän paluun lavalle. Hän saapuu polkemaan efektilautaansa (joka on siis vahvistinepisodin jäljiltä minun käytössäni, mutta edelleen hänen puolellaan lavaa) ja onnistuu kytkemään soundin, jolla kappaleen lopukkeen soittaminen on täysin mahdotonta. Viittilöin velipoikaa palauttamaan kiireen vilkaa alkuperäiset asetukset, jolloin hän kompastuu omaan lautaansa. Biisin tyrehtyy yhtyeen nauraessa itseään tärviölle.

Keikka päättyy Mikan faijan BMW -kappaleeseen, jossa tarvitaan jälleen kuiskaajaa. En kuolemaksenikaan muista toisen säkeistön ensimmäisiä sanoja (biisi on niin uusi, en ole esittänyt sitä vielä montaakaan kertaa). Saara tarjoaa ”kyllähän me hauskaa pidettiin” -riviä, johon tartun hanakasti – vain huomatakseni, että tämähän onkin jo kolmas säkeistö. Laulusta esitetään siis typistetty versio.

Tampereen synkeiden tunnelmien jälkeen Tulisuudelma tarjoaa hyvää kohennusta yleiseen mielialaan. Tekniikka ei ollut meidän puolellamme, mutta takahuoneessa ollaan kuitenkin hymyssäsuin.

Bändimme on aina ollut jonkinlainen kombinaatio osaamista ja tunarointia. Jälkimmäinen tekijä on hyvin pitkälti se, mikä tekee keikoistamme mielenkiintoisia, välillä hiuksianostattaviakin seikkailuja. Olisi tylsää, jos keikat koostuisivat pelkästä osaamisesta – pelkkä tunarointi puolestaan olisi hiton noloa. Tekijöitä pitää olla juuri oikeassa suhteessa – reseptin saaminen kohdalleen on vaikea taiteenlaji.

Sanoisin, että Tulisuudelman keitoksessa oli hiukan liikaa tunarointia. Vuosien kokemus on kuitenkin osoittanut, että yleensä juuri tyrimiset ovat niitä juttuja, joita muistellaan vielä pitkänkin ajan päästä. Niin hassulta kuin se tuntuukin, niin luulisin, että vahvistimen hajoaminen ja Villen toikkaroiminen ovat ne asiat, jotka muistan tältä keikalta vielä vanhainkodin lepositeissäkin. Sellaisilta keikoilta, jotka ovat olleet alusta loppuun pelkkää teknistä ja taiteellista riemuvoittoa, on puolestaan vaikeaa palauttaa mieleen yhtään mitään.

Joten virheet – ne ovat elämän suola!

Kuvaa ja ääntä Tulisuudelmasta:

Kellyn perinteinen rumpalin näkökulma kertoo, että talossa oli porukkaa ja raisu tunnelma.
Kellyn perinteinen rumpalin näkökulma kertoo, että talossa on porukkaa ja raisu tunnelma.

Nauru maittaa Saaralle.
Nauru maittaa Saaralle.

Tulisuudelman suurin tunari. (Kuva: Mari Lehmonen)
Tulisuudelman suurin tunari. (Kuva: Mari Lehmonen)

Huutoa on vaikea aloittaa jos ei muista sanoja.

Kova meininki?


Kommentit

  1. Keikan saldo oli siis per aspera ad astra – vaikeuksien kautta voittoon. Hienoa! Toivottavasti tekniset vastoinkäymiset jäävät tänä iltana vähemmälle.

  2. Mainiota! 😀 Tästä postauksesta tuli hyvä mieli kaiken stressin keskelle. Vielä kun olisin ollut itse paikalla!

  3. Live-esiintymisissä on aina parasta pienet virheet, jos artisti osaa ottaa ne oikein. Virheettömyyttä saa levyltä. Kun menee kuuntelemaan livenä, haluaa aina jotain erityistä, aidon äänen, välijutustelun, pienet mokat (jotka voi joskus kääntyä keikan kohokohdiksi, kun saa seurata, miten laulaja nappaa vinkin jostain ja jatkaa häkeltymättä tai parhaimmillaan oikein hurmaavasti häkeltyen, lol!) Mutta en ole nähnyt Anssia livenä, kun olen aina fanittanut kirjallista Anssia. Nyt tuli kyllä tunne että olisinpa nähnyt tuon keikan. Jos bändi nauraa itsensä tärviölle niin se on varmasti ollut parhautta 🙂

  4. Hihii, olipas mukavaa ja oikeasti kova meininki, keikka oli tosi hyvä! Olisihan se ihan kamalaa jos kaikki olisi aina ihan täydellistä ja virheetöntä..kivaa, kun saa joskus nauraakin oikein kunnolla!

    Olisi muuten huvittavaa kuvitella tilanne (tai sitten ei..:), joka olisi johtanut siihen, että sinut köytettäisiin vanhainkodissa lepositeisiin..se kun ei ainakaan nykypäivänä tapahdu ihan kevyin perustein, tarvitaan lääkärin määräys jne. 🙂

    Fanfaarit vielä Risalle, joka mielestäni sai loistavaa nauhaa YouTubeen! Toisin kuin meikäläisten epäonniset yritykset!

  5. Onko jatkossakin odotettavissa herkkiä tunteita soundcheckissä? Vai oliko tää nyt perinteinen yhdenillanjuttu?

  6. Hiukkasen pelottava tuo yleisömassakuva, vaikka kyllä sitä tavallaan tiedosti, että siellä oli sitä väkeä… Meidän ”miesystäväämme” ei enää näy tuossa kuvassa, hänet taidettiin poistaa muille metsästysmaille. (Tulisuudelman suurin tunari löytyi ehdottomasti yleisöstä!)

    Tuossa kuvassa, jossa Anssilla on kädet ilmassa, pohjustetaan ”Ei mitenkään erityisen kova!”-huutoa ja kun katseen kohdistaa kitaravahvistimen suuntaan, sieltä näyttäisi nousevan savua. Ihmettelin tuota ilmiötä, mutta pian hoksasin, että se on vain salamavalon heijastus mustasta pylväästä. Ehkä ihan hyvä niin. 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.