Keikkarapsa: Mekin taidamme kuulua tänne

| Aiheet: Yhteisö | Kirjoittaja:

Anssi Kela soolo la 5.3.2016 Ned Kelly’s, Nummela

Kun kuultiin, että Anssilla on tulossa soolokeikka Nummelassa, oli itsestään selvää että sinne on päästävä. Täysimittaisia soolokeikkoja ei ole kiireisen miehen keikkalistalla viime aikoina juurikaan näkynyt, ja kun paikkana kerran on Nummela, Anssin ensimmäisen soololevyn nimikkopaikka, jo pelkkä keikan odottaminen sai keikkakuumeen nousemaan ja me laskimme tosissaan päiviä keikkaan jo parin viikon ajan. Lippujen hankinnassa oli omat jännitysmomenttinsa, samoin siinä, pääseekö Nummelasta ikinä pois keikan jälkeen koska julkista liikennettä ei enää siihen aikaan ole.

Keräännyimme illalla jo hyvissä ajoin Nummelan runsain liikenneympyröin somistetun keskustan pizzeria Oliiviin. Paikan valinta johtui siitä, että joku meistä oli sitä mieltä että Anssi olisi kuulemma joskus syönyt siellä ja siitä, että satuimme löytämään sen parkkipaikkaa etsiessämme. Siellä oli mukavat penkit ja erittäin maukkaat pizzat, joten ruokapaikan valinta oli oikein kohdilleen osunut.

Kahdeksan tienoilla, pari tuntia ennen loppuunmyydyn keikan alkua, siirryimme itse Ned Kellyyn, joka osoittautui pieneksi kapakaksi. Etuhuone baaritiskeineen oli viihtyisän tuntuinen, mutta takahuone oli karu ja pimeä vailla mitään muita kalusteita kuin uskomattoman pieni esiintymislava (miten edes Anssi yksin mahtuu tuonne?), vessan ovi ja peräti kahdeksan peilipalloa katossa. Pikku hiljaa takahuone alkoi täyttyä porukasta ja kymmeneltä lavan edusta oli jo niin täyteen tiivistynyt, että henkilökunta sai tosissaan raivata tietä nahkatakkiselle artistille, joka saapui paikalle kitaroineen.

Pienen laitteiden virittelyn jälkeen keikan avasi Kaksi sisarta, ja tiukkaan pakkautunut yleisö lauloi heti alusta alkaen mukana todella antaumuksella. Nyt oli helppo huomata, että paikka ei ollut täyttynyt satunnaisista kaljanlitkijöistä, vaan porukasta, joka oli täällä nimenomaan Anssin takia, tunsi kaikki biisit ja osallistui iloisesti ja sopivan kovaäänisesti keikkaan ekasta biisitä lähtien. Yes, go Nummela!

Soolokeikkojen tapaan mentiin toivebiisilinjalla. Karhunelämää soi seuraavaksi ja jo sen jälkeen Anssi taisi sanoa, että hän aivan varmasti lupaa soittaa Nummelan tällä keikalla, mutta koska se tulee vasta viimeisenä, olkaa hyvät älkääkä huutako koko aikaa sitä vaan mitä hyvänsä muuta. (Ja me kun olimme pohtineet pitäisikö tehdä varmuuden vuoksi Nummelasta toivekyltti, sillä koko keikkahan olisi ihan pilalla jos sitä ei juuri täällä soitettaisi.) 2080-luvulla osoittautui erinomaiseksi yleisön huudatusbiisiksi, ja onko itse asiassa koskaan ennen Puistossa-tarinan aikana pantu yleisö tällä lailla karjumaan tutut varoitussanat ”Pidä kiinni Petri Ruusunen”? Ei se auttanut vaan sillankaiteeseen ne tälläkin kertaa rysäyttivät, joten seuraavaksi kuultiin tarinan karu jatko-osa.

Piirrä minuun tie (ai mikä ihana tulkinta taukoineen!) antoi mahdollisuuden rauhoittua Petri Ruususen tarinan jälkeen ennen kuin oli taas yleisön aika karjua mukana Millassa ja taputtaa Levottomassa tytössä – ja panikoida, kun Anssi jähmettyi tavallista pidemmäksi aikaa paikoilleen siinä sydän seisahtuu -kohdassa. Ja sitten meidän porukoitten toivebiisi, Avara luonto! Anssi kiltisti esitteli toivekylttiä yleisölle. Sen taakse oli räntätty kyseisen biisin sanat ihan varmuuden vuoksi, joten yksi meistä sai toimia teleprompteritelineenä ja toinen teleprompterivalona tämän biisin ajan. Mutta siis jee, meidän toivebiisi!

Eturivillä olikin paljon hommaa keikan aikana, sillä eturivistä käsin piti vahtia Anssin vähän väliä putoamisvaarassa olevaa vesilasia, pelastaa muita kaatuvia tavaroita Anssin jaloista ja kun artisti kuumeni tarpeeksi ja alkoi riisuutua (ei ottanut tälläkään kertaa paitaa pois vaikka yleisöstä yllytettiin), eturiviläiset tappelivat tosissaan kuka saa pidellä Anssin kitaraa sen aikaa. Lava oli tosiaan niin pieni että edes kitaraa ei oikein voinut turvallisesti laskea alas.

Avara luonto oli saanut mielen vähän haikeaksi (no se sanoitus) ja kun heti perään soi Mikan faijan BMW, piti jo vähän kaivella nenäliinaa esille. Onneksi seuraavaksi olikin jo Parasta aikaa ja Sydämet toimivat taas kerran kunnon taputusten tahdittamina. Jennifer Anistonia oli huudeltu hartaasti jostain vessan ovien suunnalta pitkin keikkaa, joten oli sen vuoro. Tällä kertaa tarinan nuutuvassa kaupungissa ei karaokea laulettukaan tiistaisin Bar Adioksessa kuten normaalisti, vaan Ned Kellyssä! Hyvää älämölöä yleisöstä kun tämä upposi tajuntaan, eli hereillä ollaan!

1972 ja nyt huudetaan ammatteja ja lennätetään vaatteita ikkunasta. Yleisölle jätettiin laulettavaksi rivi, jossa kaunis Jasmin pääsi finaaliin, mutta yleisömassan seassa oli ilmeisestikin vain yksi lohjalainen joten tässä ei syntynyt kovin suurta kilpakarjuntaa. Tässä vaiheessa suuriman osan keikkaa hiljaa olleet Nummela-huutelijat alkoivat taas heräillä, joten Anssi kertoi että pari biisiä vielä ja sitten päästään asiaan. Ensin Nostalgiaa ja sitten äänestyksen jälkeen Kissanpäivät (muut vaihtoehdot olisivat olleet Rouva Ruusunen ja Faijan haamu), ja sitten lähdettiin yhdessä fiilistelemään paikkakunnan komeaa kansallislaulua. Tämä oli upea versio kappaleesta, tietenkin, ja Anssi keskeytti sen välispiikillä, jossa kertoi tarinan tapahtumapaikoista. ”Mä taidan kuulua tänne” – kyllä, niinhän se tietysti on. Vaikka mies olisi nykyään kuinka helsinkiläinen, niin tässä biisissä on sitä jotain. Etenkin juuri täällä esitettynä.

Yleisö heittäytyi niin riehakkaaksi tässä vaiheessa että Anssi ei uskaltanut vielä lopettaa keikkaa vaan heitti perään Popedan pullannostatusbiisin Matkalla Alabamaan, jossa viimeisissä säkeistöissä tällä kertaa matkattiinkin Nummelaan leipomisreissulle.

Paidanmyyntitiskin puuttuessa keikan jälkeinen nimmareiden jako ja kaverikuvien otto oli normaalin järjestyneen jonon sijasta vähän levotonta touhua ja Anssi yritti sen ohessa kerätä tavaroitaan kasaan ja sitten selviytyä pois paikalta. Me jäimme vielä hetkeksi hengailemaan lavan tuntumaan ennen kuin poistuimme nakkikioskin kautta (siis onko nämä yhdet ihan pohjattomia? Vastahan me muutama tunti sitten vedettiin isot safkat napaan) autoille ja käänsimme selkämme nukkuvalle Nummelalle.

Tämä siis niin täytyy tehdä uudelleen! Jos tuolle suunnalle ei tule sopivia keikkoja, niin otetaan ihan muuten vain autot alle ja sitten kyllä kiivetään harjulle kävelemään näin. Mutta mieluiten päiväsaikaan ja silloin, kun ei ole lunta enää maassa. Kuinka monta päivää on kesään? Kuinka monta pitkää päivää täytyy oottaa? Onneksi seuraavaksi saa odotella niitä huhtikuun konserttisalikeikkoja, eikä niihin ole kovin pitkä aika enää.

Settilista

Kaksi sisarta
Karhunelämää
2080-luvulla (Sanni cover)
Puistossa
Petri Ruusunen
Piirrä minuun tie
Milla
Levoton tyttö
Avala luonto (Virve Rosti cover)
Mikan faijan BMW
Parasta aikaa
Miten sydämet toimii?
Jennifer Aniston
1972
Nostalgiaa
Kissanpäivät
Nummela

Matkalla Alabamaan (Popeda cover)

Kommentit

  1. The Keikka! Kiitos raportoinnista. Setti oli ilahduttavan pituinen ja haaveita unelmia täyttävä. Yleisö tiesi tasantarkkaan Karhu-biisissä muodostaa oikeaoppisesti o-kirjaimen ilman erillistä kehoitusta. Nummelan kuorolaulu oli sydämeen käyvää. Hauskaa oli ekassa biisissä, kun Anssi pyysi miksaajalta lisää ääntä lauluun, niin yleisö alkoi laulaa kovaan ääneen. Aikamonen luottotehtävä oli pidellä Anssin kitaraa. Anssi on kyllä parasta mahdollista mitä maa päällään kantaa. Soolokeikka täytyy hoitaa just näin. ’When I’m with you I’m standing with an army.’

  2. Liisa, kiitos taas raportista. Hyvin nappaat juttuja täysillä jammatessasi ja laulaessasi. Niin, ja suuren suuri kiitos, että järkkäsit minulle liftin kotimaisemiin; ei tarvinnut jäädä yöksi harjulle kävelemään (näin). Sitä minä vain en tuossa raportissa ymmärrä, että päiväsaikaan harjulle (?) – illallahan siellä kuuluu kävellä!

  3. Kyllä kannatti lähteä Nummelaan keikalle! Tai no siis aina kannattaa lähteä Anssin keikalle, mutta eilen kyllä kannatti erityisesti.

    Kyllä siellä harjulla on parempi kävellä päiväsaikaan, niin näkee maisemat. Tai ainakin puita, lentokentän ja ehkä pari talon kattoa. Ja ajaa sieltä takaisin Kehäkolmosen sisäpuolelle vielä valoisaan aikaan.

  4. Tämä oli kyllä niin hieno keikka, että vaikea on muuttua sanoiksi niin että edes jotenkin riittäisi samaan tunnelmaan.

    Ehkä pääpointti oli se, että keikka oli keskellä Nummelaa, harjun varjossa, vain parin kivenheiton päässä Anssin pitkän uran ensimmäisestä keikkapaikasta. Kitaranakin oli se Martin, jonka Anssi osti Pekan ja Suden hajottua, se joka triplasi kitaranostobudjetin ja josta Nummela-levyn biisit syntyivät. (Tai mistä ne biisit nyt ikinä syntyy?) Vain mies ja kitara. Näistä lähtökohdista ei voi mennä kovin pieleen.

    Vieläkin oleellisempi osa keikkaa oli yleisö. Ihan aidosti en ole missään nähnyt noin ammattitaitoista yleisöä. Kaikki olivat paikalla Anssin takia. Jengi osasi laulaa ja taputtaa mukana niin täsmällisesti, että tuo olisi voinut hyvin olla Nummelan kuoron kokoontuminen. (Hetkinen, Anssillahan oli Nummelasta koottu kuoro Kotikaupungin tähdet -ohjelmassa vuosia sitten!) Anssikin kommentoi jo keikan alkupuolella, että nyt on musikaalinen yleisö. Musikaalisuudesta en tiedä, mutta ainakin eturivissä todettiin, että kaikki lauloivat suunnilleen täysin palkein koko keikan ajan niin että meinasi alkaa päästä heittämään. Mutta ei kuoltu pystyyn, vaikka lattia vähän keinuikin! Keikan jälkeen ääni oli kumman käheä.

    Ehkä innostus johtui myös siitä, että olimme kiehuneet odotuksen liemissä jo niin monta päivää ja tuntia ja kiertäneet sen hämyisen, vain kahdeksalla peilipallolla sisustetun tilan ympäri niin monta kertaa, että olimme löytäneet huoneesta kaikki mahdolliset virikkeet, snäpänneet puhelimemme akut vähiin (onneksi huoneesta löytyi myös monta pistorasiaa ilman että piti äänitekniikkaa lähteä irrottamaan) ja tuijottaneet sitä korkeaa puujakkaraa keskellä pikkuruista lavaa ja sitä kitarapiuhaa, joka odotti kitaraa.

    Sitten kun miestä ja kitaraa vihdoin kympin jälkeen johdateltiin baaritiskin takaa suorinta mahdollista linjaa lavan kulmalle, keräsimme kiireesti kimpsut ja kampsut kulmalta, jotta artistin ois hyvä kiivetä lavalle mihinkään kompastumatta. Olimme luonnollisesti tutkineet jo lavan kantavuutta ja kallistuskulmaa ja tuuletusta ja valaistusta tähän mennessä… (kun se kännykkäkin oli latauksessa, niin pitihän sitä itseään jotenkin viihdyttää) Anssi organiseerasi lavan itselleen sopivaksi ja sai spottivalon silmiinsä, minkä jälkeen yhteislaulutuokio alkoi. Muutamasta avoimesta ikkunasta varmaan kajahteli kansallislaulua nukkuvaan Nummelaan…

    Pointti, johon edellisillä kappaleilla pyrin pääsemään, oli se, että tunnelma oli jotenkin sellainen, että se oli kaikkien yhteinen keikka. Että lavalla oli Nummelan oma poika, meidän oma Anssi. Tupa täynnä rakkautta ja yhteishenkeä. Tähän kuvioon sopi myös se, että eturivi toimi pikkuruisen lavan huoltojoukkona, mitä ikinä siellä olikaan tarpeen tehdä: näyttää valoa, pitää lunttilappua, varjella vesilasia kaatumiselta, pyydystää tuolilta pudonnut laukku, nostaa capoa takaisin tuolille, toimia kitaratelineenä ja tuuletuslaitteena… Lopuksi Anssi kättelikin ison joukon väkeä ja poseerasi kuvissa. Ja näytti kovasti onnelliselta, kuten koko lavallaoloajan muutenkin.

    Keikalta lähtiessä meinattiin taas kerran joutua eksyksiin öisessä Nummelassa, kun paluutie olikin yksisuuntainen. Mutta kehitys kehittyy – kännykkäkartta pelasti tilanteen ja pääsimme suorastaan sujuvasti takaisin tielle kohti kotia.

  5. Mari, se OLI vahvasti kaikkien yhteinen keikka. Ainutlaatuinen. Olen kiitollinen, että olin paikalla – ja että vielä pääsin sujuvasti kotiinkin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.