Täydellinen kierros

| Aiheet: Jumittelu | Kirjoittaja:

Olen kirjoittanut tätä blogia pian kaksi vuotta. Koko tänä aikana en ole sanallakaan käsitellyt aihetta, joka kuitenkin on kolkutellut mielessäni lähes päivittäin: sitä miten ikävä minulla on kilpa-autoilua.

Lopetin ajamisen kauden 2007 jälkeen. Päätökseeni oli kaksi syytä.

Ensinnäkin rahoituksen junaileminen alkoi käydä liian työlääksi. Formulan ajaminen on kallista lystiä. Aluksi sponsoreita oli helppo löytää, suositun popparin hyppääminen rattiin oli iso uutisaihe. Pian se ei kuitenkaan ollut enää mikään uutinen, yhteistyökumppaneiden haaliminen kävi vuosi vuodelta nihkeämmäksi. Yritin löytää itselleni jonkinlaista manageria, mutta sopivaa hahmoa ei ilmaantunut. Lopulta väsyin katselemaan edessäni sulkeutuvia ovia.

Turhautumisen lisäksi lopettamispäätökseen oli vielä tärkeämpi syy: ajamisesta oli muodostunut minulle moraalinen pirunnyrkki. Olen jonkinasteinen viherpiipertäjä: syön kasviksia, pyrin elämään ekologisesti, olen kiinnostunut eläinten oikeuksista ja kannan huolta maapallon tulevaisuudesta. Kun sitten lisäsin tuon luettelon jatkoksi ”ajan kilpaa”, niin tuloksena helähtänyt akordi oli kieltämättä hiukan kakofoninen.

Levylaulajan formula-ajojen loppuminen ei tietenkään vaikuta isoon ekologiseen lokeroon millään lailla. Uskon kuitenkin siihen, että ennemmin tai myöhemmin meidän kaikkien on alettava luopua jostain – tällainen kuluttaminen ei vain voi jatkua ja kasvaa loputtomiin. Seinä on tulossa vastaan, fiksut nostavat ajoissa jalan kaasulta ja alkavat jarruttaa. Yksilöiden teot ovat globaalissa kohinassa vain kärpästen surinaa, mutta nekin ovat välttämättömiä.

Tällaisia asioita tuumaillessani tulin lopulta siihen tulokseen, että ollakseni itselleni rehellinen minun oli aloitettava luopuminen leikkaamalla elämästäni asia, joka oli minulle hyvin rakas: kilpa-autolla ajaminen.

Lopettamispäätöksestäni on nyt jo jonkin aikaa, mutta en ole vieläkään pystynyt pyyhkimään ajamista mielestäni. Seistessäni suojatiellä punaisen ukon edessä olen taas lähtöruudukossa: viiden sekunnin taulu on näytetty, olen syöttänyt ykkösen sisään ja ottanut kytkimen tuntumaan. Jalka vapisee hiukan, jäykkää poljinta on vaikeaa pidellä juuri oikeassa asennossa. Nostan kierroksia, niiden kanssa on oltava tarkkana. Jos kierroksia on liikaa, niin pyörät sutivat. Jos liian vähän, niin moottori saattaa sammua. Valon vaihtuessa reagoin kuin pikkulinnun perään loikkaava kissa, vapautan kytkimen ja annan kaasua takapyörien pitoa tunnustellen – mahtava startti!

Olenkin yleensä ensimmäinen jalankulkija kadun toisella puolella.

Usein yksin ollessani huomaan jääväni tuijottamaan tyhjyyteen. Ajatukseni kiertävät silloin Ahvenistoa, istun formulassani ajamassa täydellistä kierrosta.

Lähtösuoran päässä oleva rengasvalli tulee vastaan yli kahtasataa. Viime hetkellä jarrutan voimakkaasti, oikea etupyörä lukittuu hetkeksi, päästää harmaata savua. Siirrän jalan jarrulta kaasulle. Paiskaan auton oikealle, lyhyeen ylämäkeen, renkaat hipovat teräsaitaa. Pidän takapyörillä vedon päällä. Veitsenterällä auto liukuu hevosenkenkämutkan läpi, en näe kaarteen taakse. Ulostulossa rata kääntyy alamäkeen, hetken aikaa on kuin leijuisin, auto kääntyy lähes itsestään.

Avaan hiljalleen kaasua, kerään rohkeutta. Nyt – räjäytän kaikki peliin ja lyön polkimen pohjaan, huomattavasti aikaisemmin kuin edellisellä kierroksella. Auton perä on irti, metallinen kaide vilistää sisäkaarteen puolella niin lähellä, että voisin ojentaa oikean käteni ja liu’uttaa sormiani sen pinnalla. Sitten irtaudunkin jo kaiteesta ja syöksyn kohti mutkan ulkoreunalla odottavaa kanttikiveä. Keskipakoisvoima repii päätäni vasemmalle, pakotan sen pysymään pystyssä. Auto valuu ulommaksi ja ulommaksi – avasinko kaasun liian aikaisin? Kanttari on korkea. Jos sen päälle ajautuu liikaa, niin kivi nappaa kiinni pohjaan ja viskaa auton todennäköisesti perä edellä kohti radan sisäreunassa odottavaa väkivaltaista kaidetta. Ääni on koko varikon väelle tuttu: ensin kuuluu renkaiden hätähuuto, sen jälkeen pamahtaa niin, että jokainen pää kääntyy katsomaan. Sitten tulee täysin hiljaista.

Nyt ei kuitenkaan ole minun vuoroni tanssia kaiteen kanssa. Auto nousee kanttarin päälle juuri täydellisesti ja alkaa liikkua jälleen suoraan. Vaihdan suuremman vaihteen. Ilmavirtaukset lyövät kypärääni, uskallan taas hengittää. Ehdin kuitenkin ottaa vain pari henkäystä – edessä odottaa radan toinen mutka.

Kaipaan kaikkea tuota. Kaipaan haastetta, jännitystä, pelon voittamista, itsensä ylittämistä. Kaipaan sitä huumaavaa elossaolemisen tunnetta, joka täyttää kaikki aistit silloin kun syöksyy nopeaan mutkaan järjenvastaisesti kaasu pohjassa. Kaipaan varikolla kerrottuja vanhan liiton vetomiesten tarinoita. Kaipaan tiimityöskentelyä, autosta puretun datan analysoimista. Kaipaan kilpailemista ja kilpakumppaneitani. Kaipaan ajovarusteisiin sonnustautumista, kypärän vetämistä päähän. Kaipaan radalle, se vetää minua puoleensa.

Siitä oli kuitenkin päästettävä irti.

Pikkupoikana suurimmat haaveeni olivat ajaa formulaa ja soittaa rokkibändissä – olen ollut suunnattoman onnekas saatuani toteuttaa molemmat unelmat. Formulat ovat nyt taakse jäänyttä elämää, musiikin saralla on vielä vuoria kiivettäväksi.

Sitä paitsi minulla on nyt uusi haave:

Unelmoin siitä, että jonain päivänä kehitettäisiin täysin päästötön formula ja pääsisin sen ratissa vielä kerran yrittämään täydellistä kierrosta.

Kuva: Jari Heikkilä

Kommentit

  1. Pelasin aikanaan paljonkin erilaisia autopelejä. Se kuitenkin loppui alkaessani ajaa oikeasti, sen jälkeen ei ole enää ollut oikein fiilistä pelailla.

  2. Oletko tottunut isoihin formuloihin niin, että karting ei enää tuota ”kiksejä”? 🙂 Eihän kymmenen minuuttia sisähallissa ole mitään 200 hevosvoiman formuloihin, mutta ainakin minulla se tyydyttää ajoittaisen vauhdin tarpeeni.

  3. Kurjaa, että ”joutuu” luopumaan jostain, mistä pitää noin paljon. Kävisikö korvikkeeksi joku turvallisempi ja ekologisempi harrastus, kuten laskuvarjohyppy? Pääsee syöksymään seinämää kohti kovalla nopeudella… Tai benjihyppy, ei kulu kerosiiniakaan, eikä yleensä osu mihinkään. Ja voi ajaa ratikalla Kaivopuistoon harrastamaan. Kelkkailu? Vaikka niitä urheilijoitahan kuolee vähän väliä. Riittäisikö Linnanmäen vuosikortti? (En halua koskaan enää säikähtää lööpistä niin paljon.)

  4. @Taneli: Eipä tuo kartingkaan mikään varsinainen ekolaji ole (aika harva urheilulaji kai lopulta on, jos kaikki vaikutukset huomioidaan). Vaikka kyllä mikroautoilustakin kovasti nauttisin, ei siinä mitään. Hauskaa puuhaa, varsinkin ulkosalla. Aikanaan kartingia tuli harrastettua paljonkin. Mutta nyt siis taakse jäänyttä elämää…

    @Anu: Vaikuttaa kiinnostavalta. Kansi on tosin aika heikko esitys, mutta niiden perusteellahan kirjoja ei pidä tuomita.

  5. Mä en varmaan pystyisi tuohon, luopumaan jostain noin rakkaasta asiasta elämässäni. Vaikka kai sitä pystyy mihin vaan jos ei ole vaihtoehtoja..

  6. No kansihan onkin kuin jostain ö-luokan elämäntaito-oppaasta, mutta älä anna sen häiritä. 🙂

  7. En ole koskaan tuntenut autourheilua tai ymmärtänyt sen viehätystä, mutta kun esität asian noin kuvailevasti, niin pystyn samastumaan tilanteeseesi ihan täydellisesti. On kunnioitettavaa, että pystyy käymään itsensä kanssa tuollaista keskustelua ja tekemään noin vaikean ratkaisun.

    Itselläni on erilainen mutta vastaavia äärimmäisiä tuntemuksia aiheuttava erittäin rakas harrastus, joka on kuitenkin joskus käytännön tasolla hankala ja aiheuttaa myös pientä keskustelua omatuntoni kanssa. Ja kuitenkin jatkan sitä, ainakin toistaiseksi. Jo pelkkä ajatus tuollaisesta liikennevalotilanteesta on pelottava.

    Hieno kirjoitus. Monimutkainen tilanne, toivottavasti aika auttaa.

  8. AAAAAAAAAAH

    GOATSEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEE

  9. Todella hienosti kuvattu Ahveniston legendaarista rataa ja ajamista.Toteutin itse tänä vuonna tuon samanlaisen haaveeni aloittamalla autourheilun.En ole juurikaan miettinyt noita ekologisia asioita mutta täytyy kunnioittaa ja ihailla päätöstäsi.Uskon ennemminkin että moottoriurheilu edesauttaa autoalan kehitystä ympäristöystävälliseen ja turvalliseen autoiluun.Esim LeMansin 24h kisa on voitettu dieselillä ja hybridiautojakin jo kisoissa nähty.Ja kuinka monta ihmishenkeä onkaan pelastettu turvavarusteilla jotka on kehitetty moottoriurheiluissa.

  10. Katohan Anssi, kerran sitten taivaassa ajelet saasteettomalla formulalla.

  11. Suomalainen virtuaalikuski, vaasalainen Greger Huttu, joka pelaa huippurealistista iRacing-peliä ja hän on voittanut järjestään jokaisen kilpailun. Eräänä pääpalkintona tuli tukku rahaa ja pääsi TopGear-lehden toimesta aidon kilpa-auton rattiin yhdysvalloissa. Ei ole koskaan ajanut muuta kuin virtuaaliradalla ja tuossa lehtijuttu sekä kuvasarja tarkoin selostuksin miten aidolla radalla kävi..

    http://www.topgear.com/uk/photos/geek-rebooted-2010-11-26

  12. Oot varmasti pohtinut päätöstä elämän suuren ilon ja eettisten ajattelutapojen toteutumisen välillä. Oon ite sen verran itsekäs, että laitan elämässä ne asiat, jotka tekee onnelliseksi ja jotka herättävät suuria tunteita etusijalle ja maailmanparannusaatteet toiselle. Toisaalta arvostan suuresti epäitsekkyyttäsi ja kykyäsi lopettaa rakas harrastus parantaaksesi maapallon tulevaisuutta. Mutta muista ajatella välillä itteesikin!:)

  13. @tusu: Tuo iRacing-homma kaatuu minun osaltani jo siihen, että osallistumiseen vaaditaan näköjään Windows-pohjainen PC. Suhtaudun niihin hyvin penseästi.

    Vakavammin puhuen: ihan hauskalta jutultahan tuo pelaaminen toki vaikuttaa. Minusta kuitenkin tuntuu siltä, etten tarvitse elämääni enää mitään sellaista mihin on vaara addiktoitua. Vuorokaudessa on jo nykyiselläänkin liian niukasti tunteja.

    Ja kuten aiemminkin totesin: kyllä noista autopeleistä on oikean formulan ajamisen jälkeen mennyt vähän maku, ei voi mitään.

    Mutta miksei sitä joskus joutessaan voisi ottaa tuollaisesta pelistäkin tyypit. PC:tä tähän taloon ei kuitenkaan tule – se on jämpti!

  14. Tuli vasta nyt vähän googlailtua tätä Kelan moottoriurheilu-uraa ja törmäsin siinä myös tähän viimeisimpään? aiheeseen liittyvään blogiin. Tuskin näitä enää kukaan lukee, mutta oli pakko kommentoida.

    Itse olen ollut siinä 6-vuotiaasta asti suuri moottoriurheilufani ja siten ymmärrän kyllä täysin mistä Anssi puhuu. Simut ovat ihan jees, mutta ei se vain ole sama asia kuin oikea juttu, vaikken itse ole kartingia kummemmalla kisaillut.

    Eihän sitä pysty loogisesti selittämään, mutta moottoriurheilulla vain on jotenkin sellainen lähtemätön suhde minuun. Jokin romanttinen mielikuva kuljettajasta pitämässä auton täydellisessä balanssissa lievässä sivuluisussa hienonhienoilla ohjausliikkeillä läpi nopean kaarteen. Tai se kuva Sennasta ja Mansellista vierekkäin vain senttimetriän päässä toisistaan kipinöiden sinkoillessa autojen pohjasta.

    Varmasti vaikea ymmärtää ihmisille, jotka eivät välitä moottoriurheilusta, mutta kaikki, joilla on edes jokin intohimo, tietävät ainakin sen tunteen, jonka jokin asia voi saada aikaan. Me kaikki varmasti välitämme ainakin musiikista, eikö?

    Tuo ekologinen puoli pistää joskus omaakin sydäntä, mutta toisaalta moottoriurheilussa ollaan tekniikan kehittyessä kokoajan menossa parempaan suuntaan. Moottoriurheilukaan ei lopulta ole välttämättä täysin turhaa, jos se voi olla auttamassa sähköautojen tekniikan parantamisessa ynnä muissa normaalin autoilun sovellutusten kehitttämisessä.

    Käsitteleekö Anssi muuten yhtään tätä autourheilupuolta kirjoissaan? Kiinnostaisi lukea jo ihan muutenkin, mutta kuitenkin… Jos tätä kukaan lukee.

  15. Ei tainnut autourheilua olla Matkamuistoja-kirjassa ollenkaan, mutta siitä huolimatta kannattaa lukea se!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.