Aloin kannattaa Pekka Haavistoa tasavallan presidentiksi jo ennen kuin hän oli edes ehdolla. Kävin syksyllä 2010 Helsingin Kirjamessuilla ja kannoin sieltä kotiin uunituoreen Hatunnosto-kirjan. Pidin lukemastani. Kauniisti kirjoitetun kirjan sivuilla esittäytyi maanläheinen, vaatimaton, humaani ja viisas mies. Hänen silminnäkijäkertomuksensa maailman kriisipesäkkeistä piirsivät suoria linjoja katastrofialueiden ja pohjoisen lintukodon välille. Pienillä kuvauksilla Haavisto auttoi ymmärtämään miten tärkeää on olla lähimmäisille läsnä — eikä ainoastaan lähipiirissä, vaan myös siellä missä inhimillinen hätä on suurinta.

Viimeisen sivun luettuani laitoin kirjan kiinni ja ajattelin, että tuollaisesta ihmisestä tulisi erinomainen presidentti.

Tuli kylmä ja luminen talvi. Jääkautta seurasi kevät, ja lopulta kesä. Pekka Haavisto ilmoittautui ehdolle presidentinvaaleihin. Pian tämän jälkeen puhelimeni soi. Soittaja oli Haaviston kampanjapäällikkö Riikka Kämppi, joka kysyi kiinnostaisiko minua liittyä Pekkaa tukevaan kansalaisvaltuuskuntaan. Vastasin olleeni hiukan loukkaantunut siitä, että minua kysyttiin mukaan vasta nyt.

Tuossa vaiheessa kovinkaan moni ei uskonut Haaviston mahdollisuuksiin, ajatukselle lähinnä naurettiin. Julkista esiintulemistani kritisoitiin: miksi pilasin turhaan maineeni kannattamalla täysin mahdotonta asiaa. Nämä arvostelijat unohtivat kaksi seikkaa: ensinnäkin tietysti sen, ettei minulla ollut kovin kummoista mainetta ennenkään. Toinen juttu oli se, että ihmeitä ei kovin usein tapahdu, mutta sellaisia voidaan kyllä tehdä.

Tapasin Pekan ensimmäisen kerran syyskuussa eduskuntatalossa järjestetyssä kansalaisvaltuuskunnan tapaamisessa. Parituntisen tilaisuuden aikana tapahtui jotain: minä innostuin. Olin tuohon asti ajatellut vain antavani kampanjan käyttöön nimeni ja kasvoni, ehkä kirjoittavani pari blogikirjoitusta. Riikka kuitenkin innosti valtuuskunnan jäseniä miettimään, mitä kukin voisi oikeasti tehdä kampanjan eteen. Oli selvää, että tässä tapauksessa pelkkä nenänkaivaminen ei riittänyt. Minä uskoin hankkeeseen, mutta uskon pitää muuttua teoiksi ennen kuin vuoret alkavat siirtyä.

Päätin aluksi yrittää mobilisoida oman alani Pekan taakse. Kirjoitin julkilausuman, johon aloin kerätä allekirjoituksia musiikkiväen piiristä. Sain kasaan n. 150 nimeä, sitten teksti julkaistiin kenen tahansa allekirjoitettavaksi. Tällä hetkellä sen perässä on yli 11 000 nimeä.

Samaan aikaan aloin puuhailla tukikonserttia kampanjan hyväksi. Minulla oli ajatus konsertista, jossa tunnetut artistit esittäisivät Pekan suosikkikappaleita. Sain järjestelyihin avukseni mahtavaa työtä tehneet Leena Rantasen ja Arto Pajukallion, joulukuussa Tavastialla toteuttamamme konsertti ylitti kaikki odotukset. Tupa oli täynnä ja yhteisellä asialla olemisen tunne täytti tilan, köyhälle kampanjalle kerättiin kelpo summa rahaakin. En ollut aikaisemmin kokenut missään yhtä voimakasta latausta, se nosti jalat moneksi päiväksi ilmaan. Pekan prosentit gallupeissa olivat vielä tuossa vaiheessa vaatimattomat, hänen mahdollisuuksiaan päästä toiselle kierrokselle ei yleisesti pidetty realistisina. Kaikille Tavastialla olleille oli kuitenkin selvää, että jos konsertissa vallinnut henki siirtyisi ihmisten mukana myös Tavastian seinien ulkopuolelle, niin asioita alkaisi tapahtua. Lumipallo oli lähtenyt liikkeelle.

Tavastian konsertin järjestäminen oli mielenkiintoinen savotta: buukkasin ison joukon artisteja, kasasin taustabändin, sovitin biisejä, kirjoitin sointulappuja, treenasin biisejä bändin ja artistien kanssa, sovittelin yhteen kiireisten ihmisten aikatauluja ja yritin yleisellä tasolla pitää lankoja näpeissä yli kahdenkymmenen muusikon nykiessä niitä omiin suuntiinsa. Tavastian säätö oli kuitenkin vasta pientä sormiharjoittelua verrattuna siihen mitä odotti tammikuun lopussa.

Vastoin politiikan toimittajien käsikirjoituksia Pekka Haavisto nimittäin meni toiselle kierrokselle. Vaalivalvojaiset pidettiin Tavastialla, olin jälleen vastuussa illan musiikillisesta ohjelmasta. Tulosten selvittyä takahuoneessa alettiin kuumeisesti suunnitella suuria. Istuin alas Olavi Uusivirran, Paula Vesalan ja Mare Nordenstrengin kanssa. Totesimme, että Tavastia ei enää riitä, nyt pitää alkaa ampua isommilla tykeillä. Vähintään jäähalli! Aikaa yksi viikko. Olavi mietiskeli, että olisikohan Ultra Bra mahdollista saada mukaan, hän lupasi soittaa Vuokko Hovatalle. Minä puolestani laitoin tekstiviestin tulevan kirjani kustannustoimittajalle: pyysin deadlinen siirtämistä, koska seuraavaan pariin viikkoon en todennäköisesti ehtisi kirjoittaa sanaakaan.

Seuraavana päivänä pidettiin palaveri. Paikalla olivat minun, Maren ja Olavin lisäksi myös Fullsteam Agencyn Juha Kyyrö ja Heidi Aho. Fullsteam oli päättänyt antaa panoksensa kampanjaan ja toimia kakkoskierroksen konsertin järjestävänä osapuolena. Olavilla oli hyviä uutisia: Ultra Bra oli mukana, he olivat lupautuneet esittämään kaksi biisiä.

Vaihtoehtoisia keikkapaikkoja oli kolme: yökerho Circus, vanha jäähalli ja Hartwall Areena. Kampanjatoimisto liputti voimakkaasti 2 000 henkeä vetävän Circuksen puolesta: jos isoon halliin ei tulisikaan ihmisiä, niin se näyttäisi todella pahalta – ja myös tuntuisi siltä kampanjabudjetissa. Kyyrö teki nopeita laskelmia: Hartwall Areena vaikutti liian kalliilta, mutta jos ottaisimme jäähallin ja myisimme sinne 3 000 lippua, niin olisimme omillamme. Hän konsultoi suomalaisten rock-promoottorien grand old mania, Juhani Merimaata, ja luki tälle alustavan artistilistamme. Merimaa uskoi, että kaavailemallamme kattauksella myisimme 5 000 lippua. Pitkän suostuttelun jälkeen kampanjatoimistossa näytettiin jäähallille vihreää valoa.

Olavi soitti Ultra Bran leiriin ja tiedusteli olisiko heidän mahdollista soittaa puoli tuntia? Silloin kyseessä olisi jo keikka, ei pelkkä esiintyminen. Saimme vastauksen, että puoli tuntia onnistuu. Päätimme tiedotusstrategian: laskisimme aluksi liikkeelle huhun Ultra Bran paluukeikasta. Seuraavana aamuna julkistettaisiin pelkkä Ultra Bra ja laitettaisiin liput myyntiin. Loput esiintyjät tiedotettaisiin pari päivää myöhemmin, saataisiin niistä vielä vauhtia lipunmyyntin.

Kotiuduttuani palaverista kirjoitin Facebookiin: Eräs aika iso suomalainen bändi tekee viikon päästä comebackin. En vielä paljasta bändin nimeä, mutta sen ensimmäiset kirjaimet ovat U ja B. Sitten vain seurasin kuinka viestini alkoi elää: yksi toisensa jälkeen kaverini ryhtyivät jakamaan sitä eteenpäin. Puolen tunnin kuluttua näin kirjoittamani huhun uutisena Hesarin sivuilla, sitten iltapäivälehtien saiteilla.

Tässä vaiheessa tajusin, että homma oli lähdössä lapasesta oikein kunnolla.

Tiistaiaamuna heräsin kuudelta, istuin koneen ääreen ja aloin hakata sähköposteja maailmalle. Pian niitä alkoikin tulla myös minun suuntaani murhaavalla tahdilla, en ollut koskaan joutunut samanlaisen meilivyörytyksen kohteeksi. Kymmenien erilaisten käytännön asioiden säätöä Fullsteamin porukoiden kanssa, artistien buukkausta ja ohjelmiston miettimistä, aikataulutusta, taustabändin kasaamista, tekniikan pohtimista äänimiesten kanssa… Produktio oli lukemattomien liikkuvien osien koneisto.

Onneksi artistien kiinnittäminen kävi kuin tanssi, juuri kukaan ei kieltäytynyt. Mukaan tuli sellaisiakin nimiä, jotka ovat aikaisemmin aina kieltäytyneet esiintymästä poliittisissa tilaisuuksissa. Koskaan aikaisemmin ei vain ole ollut näin hyvää ehdokasta, ei tässä ole mitään epäselvää, eräs aikaisemmin sitoutumaton artisti kommentoi lähtemistään mukaan. Lopulta meillä oli yli kolmekymmentä esiintyjää.

Liput tulivat myyntiin klo 12. Viisi minuuttia myöhemmin Kyyröltä tuli viesti: tuhat lippua mennyt, Tiketin sivut jumissa. Tässä vaiheessa aloin manailla sitä, ettei meillä ollut rohkeutta buukata Hartwall Areenaa. Kahden aikaan liput oli myyty kokonaan loppuun. Ultra Bra ilmoitti pystyvänsä soittamaan kymmenen biisiä.

Lopetin työpäivän yhden aikaan yöllä, olin välillä noussut vain syömään pakastepizzan. Puhelin piti päivän aikana ladata kahteen kertaan. Keskiviikko oli suunnilleen samanlainen. Perjantaina sairastuin, minulle nousi kuumetta. Lauantainakin vointi oli vielä huono, olin poissa pelistä. Olin budjetoinut käyttäväni nämä päivät biisien harjoitteluun, mutta nyt otinkin lukua sängyn pohjalla. Onneksi kuume laski sunnuntaina.

Sitten olikin jo suuren päivän vuoro. Konsertti oli suurta kansanjuhlaa alusta loppuun, Ultra Brakin esitti lopulta 15 kappaletta. Olin kieltämättä liikuttuneessa tilassa, kun seisoin muiden artistien kanssa lavalla puhetta pitävän Pekka Haaviston takana katsomassa miten loppuunmyyty jäähalli myrskysi. Meidän artistien mukanaoloa kampanjassa oli pitkin matkaa vähätelty ja kritisoitu. Oli arveltu, ettei meistä ollut Haavistolle mitään hyötyä, pikemminkin haittaa. Nyt me kuitenkin olimme tehneet jotain tällaista. Me teimme tämän omasta aloitteestamme – konsertti ei ollut kampanja- tai puoluetoimiston masinoima juttu. Se syntyi musiikkiväen voimin, sen innolla ja heittäytymisellä. Katselin Pekan sanoille hurraavia väkimassoja ja mietin, että tässä on nyt tehty jotain oikein. Jotain tärkeää. Jotain hyvää.

Pekan puheen jälkeen kävin sanomassa hänelle pauhaavaa väkijoukkoa osoittaen: tämä saattaa poikia jotain. Tavastian tunne oli kasvanut nyt jäähallin mittoihin. Minkä kokoiseksi se ehtisi vielä pullistua ennen vaalipäivää?  Takahuoneessa kysyin mm. Ahtisaaren ja Niinistön kampanjoissa mukana olleelta Jussi Lähteeltä oliko tämä ikinä nähnyt mitään vastaavaa. En koskaan, Jussi totesi vakavana.

Kun kansa valui myöhemmin jäähallista pakkaseen, Kyyrö kertoi minulle, Olaville ja Marelle, että tämä vasta viikko sitten ideoimamme tapahtuma oli tuottanut Haaviston kampanjalle 85 000 euroa. En ole erityisen suuri ryhmähalien ystävä, mutta tuossa tilanteessa sellainen oli ihan paikallaan.

Olen ollut kampanjan aikana esiintymässä monissa eri tilaisuuksissa. Jäähallin massojen lisäksi olen laulanut myös kymmenelle ihmiselle räntäsateisella torilla. Erilaisia konsertteja ja tilaisuuksia on järjestetty vapaaehtoisvoimin ympäri maata. On ollut sydäntä lämmittävää nähdä minkälaisen tekemisen meiningin kampanja on sytyttänyt ihmisiin ympäri Suomea, miten paljon iloa se on tuottanut. On syntynyt liike, jollaista en itse ole aikaisemmin kokenut. Mikko Kuustonen vertasi nasevasti: kesä 1969 tunnetaan rakkauden kesänä, talvi 2012 tullaan puolestaan muistamaan rakkauden talvena.

Eilen kävin esiintymässä Kotkan Kairossa järjestetyssä loppuunmyydyssä kampanjatilaisuudessa. Oman vuoroni jälkeen seisoin kitara kourassa yleisön joukossa ja kuuntelin Pekan puhetta. Paljonpuhuttua Haavisto-ilmiötä ei voi ymmärtää, ellei ole kuullut Pekkaa juuri tällaisessa tilaisuudessa, kokenut sen tunnelmaa. Television vaalitenttien kaavoihin kangistuneet toimittajat keskittyvät liikaa abstrakteihin teemoihin, jotka ovat liian isoja koskettaakseen yksittäistä ihmistä. Pekan ympärille syntyneessä kansanliikkeessä ei ole kysymys eurokriisin hoidosta tai Natosta. Siinä on kysymys siitä, että on suuri joukko kansalaisia, jotka haluavat sellaisen Suomen, jossa kaikkia kohdellaan tasavertaisina ihmisinä. Nyt olemme maa, jossa on liikaa kiusaamista, kampittamista, kaunaa, pikkusieluisuutta, syrjintää, katkeruutta, pahan puhumista, itsekkyyttä, epäluuloa, kyynisyyttä. Pekka Haavisto edustaa muutosta tapaamme suhtautua toisiimme. Hän on esimerkki ihmisestä, joka haluaa keskustella myös kanssaan täysin eri mieltä olevien kanssa, murtautua ulos kuppikunnista. Haavisto-ilmiö on sitä, että yritämme alkaa suhtautua toisiimme avoimemmin, ystävällisemmin, kohteliaammin, kannustavammin, avuliaammin, pitkämielisemmin, huumorintajuisemmin, kunnioittavammin.

Kyse ei ole siitä, että meidän täytyisi muuttaa mielipiteemme ja ajatuksemme täysin toisenlaisiksi. Meidän täytyy kuitenkin hiukan säätää toimintatapojamme, sitä miten kohtelemme muita.

Maailmassa on edelleen oltava tilaa myös puhtaalle idealismille. Vaikka kuinka tuntuisikin kornilta vaatia vaikkapa rauhaa maailmaan, niin se on kuitenkin välttämätöntä – meidän on tavoiteltava mahdotonta. Jos nostamme kädet pystyyn ja antaudumme realismin edessä, niin emme koskaan kehity. Idealistit vievät maailmaa eteenpäin, realistit puolestaan toimivat jarrumiehinä. Molempia tarvitaan.

Minä olen valtavan ylpeä siitä, että olen saanut olla mukana Pekka Haaviston kampanjassa, tämä on ollut elämäni kohokohtia. En vielä tätä kirjoittaessa tiedä millainen vaalin lopputulos tulee olemaan, voitto vaiko tappio. Tämän kampanjan synnyttämää liikettä ei kuitenkaan missään tapauksessa saa päästää kuolemaan, kävi miten kävi. Tällä maalla olisi vielä paljon käyttöä satojen tuhansien ihmisten innolle.

Olen varma siitä, että Pekan idealismin ansiosta Suomi on kampanjan aikana liikahtanut taas piirun verran eteenpäin. Ihmiset ovat joutuneet puntaroimaan asenteitaan, eikä sellaisesta voi koskaan olla mitään haittaa. Uskon Suomen olevan nyt hiukan parempi paikka kuin vielä vuosi sitten samaan aikaan.

Huomenna menen ja piirrän ympyrän sisään kakkosen.