Pienoisena perfektionistina pakko korjata et tää on Verbaalimaistiaiset osa 4 eikä 3.

Menit sitte homo kaveris kans raiskaa hyvän biisin!!SUATANA!!!

Mitä Runkkaaville suntioille on käynyt? Kuullaanko levyllä muita muusikkoja kuin tuttua viiksekästä laulaja-lauluntekijää?

Marie, tyttö nuori
osta minut tästä mukaan
edestäni tingi, raada,
heitä kauppiaalle lantti,
jos ei ole yhtään rahaa
ota minut, varasta

rahat vaikka kokoon huori
ettei ehdi ennen kukaan,
sillä minut täytyy saada
ja jos ei nyt kestä kantti
taikka taito tehdä pahaa,
on kerjääminen parasta

tänne minut tuotu on, nyt tarjolle ja tarpeeksi
ja käyttöön minut annetaan, käytettynä niteenä

sillä tänne olen tullut
asultani kirjana,
vanhan kansan niteenä,
tarujen ja juttujen
kuluneena siteenä

itse olen elänyt
joka tarun ajan,
ja kannan tiedot elämän
asti kuolon rajan

punatukka, sirosääri
kainaloosi minut kääri
kuiskaan sinulle ja sinulle vain
seuraavaksi

sillä minä olen sen jälkeen tuli
hiuksissasi punaisissa
poltan yliopistot maan tasalle
jotta niistä ei ketään valmistuisi
minua viisaampana
sinua viettelemään,
onneamme tuhoamaan
sillä ethän itsellesi mahtaisi mitään
ethän, myönnät jo itsekin sen
jos tulisi hyvin oppinut mies
sanoen historia magistra vitae
ja hyväilisi hiuksiasi tulipunaisia
niin värikkäitä kuten historian punainen kukko,
tai kukon lailla kylästä toiseen
vauhdikkaasti lentelevä
musta surma

Vesi pitää ääntä. Sen ryhmäliike hajoaa ja pitää hajotessaan poukkoilevaa mölyä kuin juopunut lauma. Ääni punoutuu samaksi langaksi toisen äänen kanssa, pitää sitä otteessaan ensin tiukasti mutta pikkuhiljaa höltyen, sitten alakynteen joutuen ja lopulta uudelle tulokkaalle kokonaan toiseksi jääden. Sitten himmenevät molemmat äänet pois, lankaa ei ole eikä muutakaan. Sellainen on puhelimen sointi, valtaansa ottava ja kelmeä jos siten voi äänenlajia kuvata. Ja kuitenkin; aivan kuin se sittenkin olisi jo lakannut. Minua ympäröimässä todella vai pelkkänä jälkielävänä kaikuna hämäämässä raskaita aistejani? Onko käsieni ulottuvilla juuri nyt se hetki, jolloin valve tavallisesti minua koskettaa ja aamuni pääsee alkamaan?
Niin voi olla. Tajuntani valkenee hitaasti verrytellen ja itseään petollisen armollisesti käsitellen, tätä välitilaa kestää hetken aikaa ja makaan unen puusta pudonneena sängylläni levynä. Vasta sitten aivoni avautuvat yhtäkkisesti täyteen tajuntaan, vaikka hereillä olenkin ollut jo vähän aikaa, ja veden kohina ikään kuin ottaa jälleen vallan himmenneeltä puhelimen soinnilta. Salama kirkkaalta taivaalta käväisee minussa, kirahdan ja suljen jo auenneet silmäni salamaakin nopeammin. Siitä huolimatta väläys lävistää horteisen pään, valo tunkeutuu minuun silmien tasolta, silmäluomet ovat kuin repaleista paperia ja kirkkauden armottomia kynsiä vastaan asetettuina pelkästään surkuhupaisat. Väläys pureutuu kalloni holvistoon, availee seitteihin peittyneitä huokosia ja kirvelee kuin suola haavassa.
Kun viimeksi olin valveilla, meillä ei ollut puhelinta, ei välkkyvää eikä jyrisevää. Uni on kolmas todettomuus ja keinu maailmojen rajalla. Unessa en enää kuitenkaan ole, niinpä vallitsevan olotilani mahdollisuudeksi jää vain yksi vaihtoehto, sillä kuollutkaan en kaiketi ole. Heräämiseni on täytynyt tapahtua niin äkillisesti, ikään kuin kaksi elementtiä, nimittäin valveen ja unen, hetken ajaksi toisiinsa liimaten ja hetkellisesti pelkkää ykseyttä ollen, etten ole osannut erottaa väkevää totta hauraan, häme-seitin takaa kuultavan ja toden epätodeksi vääristävän mukamas-toden alta. Jos unessani on ollut puhelin, on se hetken ajaksi seurannut minua jo unen ytimestä rauettuani ja kiusannut aistejani olemattomalla soinnillaan siihen asti kunnes yhtäkkinen valo on minut harhasta vapauttanut ja antanut sateen äänen palata, vaikkei se fyysisesti ulottumattomissani ole ollutkaan. Taas kerran aivojeni kentällä luurannut harhakuva joka on ulottanut petollisuutensa fyysiseen olemukseeni asti. Haamuluuria kohden ojentuva käteni lepää suorana sivulla ja väräjää kihelmöiden. Mutta puhelin. Sen jyrisevä sointi on meillä sula mahdottomuus. Jäljelle jää siis ainoastaan yksi todellinen ääni, vaikka äsken olin aistivinani kahden äänen kamppailevan elintilastaan korvissani ja muodostavan yhtenevän langan, puhelinlanganko? On vain ukkosen värittämä sade.
Nythän on nimittäin sillä viisiin, että se joka tahtoo ottaa yhteyden täältä puhelimitse jonnekin, se saa kulkea hollin matkaa kirkolle päin. Nopein reitti käy ylitse pihaojien ja niissä vuolaana virtaavien vesivirtojen, lorisevan murakon, muusiksi menneen perunapellon ja altaaksi muuttuneen alueen jollainen maa näissä oloissaan on. Tämän taipaleen kuljettuaan voi hyvällä lykyllään löytää puhelimen naapurin naapurista. Eikä tällä hetkellä välttämättä löydä sieltäkään toimivaa sellaista, kun on töpselit vedetty seinästä irti koko kylällä luulemma. Ovet ovat lukossa ja autioitunut puhelinkeskus kireää tyhjyyttään täynnä niin kuin aina kun keskusakat ovat sieltä poistuneet eivätkä ole täyttämässä ilmaa pelkästä pahanilkisyydestä rasvoittuneella sädekehällään, juoruilemalla ja salakuuntelemalla toisten ihmisten puheluita. He totisesti jättävät rasvaiset jäljet hauraisiin, tärkeillä asioilla kyllästettyihin elintärkeisiin keskustelulankoihin näpelöidessään niitä ja kuunnellessaan ihmisten asioita kuin olisivat kaikkivaltiaita kuten… Niin no. Antaa olla.
Meillä ei ole koskaan puhelinta ollutkaan, ei meillä ole edes pistorasiaa ruuvattuna seinään. Eikä meillä ole puhelinpöytääkään, ne kaksi ajan patinoimaa ja paikoilleen juurtunutta pöytäkalustetta jotka tämän katon alla tilasta taistelevat eivät jouda olemattomuuksia kannattelemaan. On siinä eitä kerrakseen, mutta kerta kiellon päälle: ei auta valittaa. Mitä se on ennenkään auttanut.

Korvani käytävään tunkeutuu viileyttä hetkellisinä virtauksina, senkaltaista ilmaa jota ilmaantuu maisemaan pitkän lämpimän ajanjakson päätteeksi ja joka ikään kuin kostaa kaikille niille jotka ovat aiemmista helteistä nauttineet ja hyvittelee niitä jotka ovat liiasta kuumuudesta kärsineet ja pahentuneet. Kutkutteleva kylmyys ulahtelee nurkissa hätäisen aaveen lailla, tasaisesti ja melkeinpä nolon ohuesti niin ettei siitä riitä kenellekään pelotteeksi, kiusaksi ainoastaan. Pään yläpuolella pyöriskelee kostea utu ja tiivistyvä vesi kihisee laipioissa kuin russakkaparvi, kotoinen ääni siis. Kylmänkankea ilma keplottelee itsensä seinänraoista sisään ja asettuu taloksi. Vihlovana, nopeasti kierroksensa tehden se lävistää poloista huonetta ja kiertää vuodetta ja hätyyttelee vällyn alla makaavaa poloisempaa minua ja poistuu jälleen palatakseen pian.
Eihän ihme olekaan että päässäni ovat äänipiuhat menneet sekaisin. Ukkonen piruilee ja soittaa viuluaan tummien kielten tenhossa pihamaalla niin että tyttö tärisee unissaan niin kuin olisi pahemmanlaatuisessa horkassa, salamoinnin kaamea äänenväri laittaa nuoren veren virtaamaan hätäisesti nuorissa suppeissa suonissa ja hermot vähemmästäkin värisemään. Minä olen suunnannut nyt herättyäni ja äskeisestä pöyristyksestä toettuani kasvoni sinne päin missä voin aistia tyttäreni hennot unen tasoittamat ja ilmassa kiirivän ukkosen sähköistämät ääriviivat. Vahdin petolinnun lailla sitä hetkeä jolloin salama välähtää jälleen taivaalla ja lähettää kirkkaan valon tänne meidän nukkuhuoneeseemme vieraaksi, sillä kun valo leimahtaa ikkunasta sisään ja sivaltaa huoneen sekunnin murto-osaksi täyteläisen valon alle, mahdollistaa se samalla sen että näen tytön ja pystyn tarkistamaan kaiken olevan hänen osaltansa hyvin.

Eikä minun tarvitse kauaa odotella, sillä ilma on todella raju ja salamointi tiuhaa. Nyt, kun valo vilahtaa, katson hänen kasvojaan niin tarkkaan kuin vain tämän minulle suodun tuokion aikana ehdin. Lapsenpehmeät, hieman hiestä ja unessa itketystä itkusta kostuneet silmät lupsottavat puoliraollaan niin että silmämunan alareuna kiiltelee ripsien ja luomen välimaastosta. Pieni olento pitää ukkosta hiljaisempaa korinaa ja huokailee syvään, tiedän että se nukkuu, ei noin pieni osaisi noin uskottavasti teeskennellä. Kumma kun silmät eivät rävähdä kokonaan auki. Avaisi ne, jottei näkisi unta ukkosesta, mitä sitä uneksimaan sellaisesta mitä jo on. Tuleepahan vain kaksinkertainen myrsky kohtaloksi, se unessa oleva ja myös se aito joka pitää sirkustaan fyysiselle kuorelle. Ei tyttäreni ennen ole noin paljon ukkosta pelännyt että olisi rajuilmaa unissaankin vieronut. Vaan eipä ole tainnut näin rajua ilmaa kyllä hänen elontaipaleensa aikana vastaan vielä tullakaan.
Aina kun jyrinä ja muu sähköinen pohina hieman asettuu, valtaa äänimaiseman elokuvamaisella otteellaan sade. Se on niin raju, että kuulostaa siltä niin kuin Suomifilmissä olisi lavastettu jälleen kohtaus jossa tarvitaan yhtäkkinen aurinkoista lemmentaivasta hätyyttelemään nouseva myrskykuuro. Vanhoissa filmeissähän sateen ääntä aina liioitellaan. Sateen ääntä ei nyt tarvitse liioitella, se kuulostaa oikeasti luonnottoman voimakkaalta, siksi tulee farssimainen olo tästä eräästä elämäni kohtauksen näkemisestä – ikään kuin koko tämä yöllinen kohtaus olisi elokuvaa. Ja ainoastaan siksi, että sade on luonnottoman voimakas. Alas riukuessaan se hakkaa kattoa päidemme päällä ja lappaa isoja pisaroita pellin pintaan sellaisella paineella että se saa minut kuvittelemaan milloinka ne syövät tiensä haperon katon lävitse ja täyttävät silmäkuoppamme ja valuvat pitkin poskiamme kylminä ja kutittavina.
Vaan jos niin käy, niin en jää kyllä sitä sateen raiskausta pitkäksi aikaa katselemaan saati tunnustelemaan silmät kiinni, nousen rivakasti ja haen sateenvarjon ja makaan se pääni päällä. Ja tässä odottaessani minä makaan pimeydessä ja tavallaan nautin tästä kaikesta. Näinpä näin, ukkosta ja myrskyä elämäni tiellä olen nähnyt ja kuullut, mutten koskaan ole tällaista ilmaa silmästä silmään katsonut. Nyt katson, katon lävitse, mutta koska olen pahasilmäinen akka ja sateella on sentään luonnonvoimien silmät, tulee minun katseeni puoliväliin pellin lävitse ja luonnon silmä toisen puolen matkaa omalta puoleltaan. Siis silmästä silmään. Tulin, voitin, näin vai mitenkä se meneekään, alea iacta est, ei kun se on se toinen, veni vidi vici. Latinaa, se vähä mitä olen opetellut ukkovainaan kirjoista, sillä oli sitä kielipäätä ja se ukkosen aikaan aina sanoi että mein Donnerkeil, heil heil heil ja otti suullisen. Se sanoi, ettei ukkonen iske, jos on keho jo valmiiksi terästetty miestä ja salamaa väkevämmällä, vielä väkevämmällä uskolla omaan itseen ja negatiivisella uskolla jumalaan, voimakkaammin uhmaten taivaallista mahtia kuin Hannu Salama, joka sentään tuomittiin raastuvanoikeudessa eikä tainnut hänkään pelätä jumalan ampuvan salamalla itseään päähän. Enkä pelkää minäkään ukonilmaa, vaikken ole ottanut yhtäkään tujausta rohkaisukseni.
Vielä vähemmän tosin pelkäsin ukkovainajaani, rauha hänelle, levätköön rauhassa ja levätköön myös, rest in peace and rest forever. It’s been a privilege living with you gentleman mutta siihen se jääkin, etuoikeus on etuoikeus, mikäli se ei loputtomiin jatku. Jos se jatkuu, niin siitä tulee jotain aivan muuta, se menettää erityisen hohteensa ja lopulta lakastuu rasitteeksi. Eihän se paha mies ollut luontojaan, viina siitä enemmänkin sellaisen junkeron teki. Enkä muista että se olisi selvin päin koskaan rähissytkään. Lukumiehiä hän oli, aina työpäivänsä jälkeen istahti pöydän ääreen ja luki kirjallisuutta niin myöhään kuin päivänvaloa kesäisin riitti, talvella käytettiin myös öljylamppua siihen. Ja milloin rahaa jäi tupakalta ja juomalta ja ruualta, jota tosin oli tarjolla kahta edellä mainittua säästeliäämmin silloin kun sattui meidän herramme kaikkivaltias, lukutoukkien jumala sille päälle, niin se tilasi postimyynnistä kirjoja tai sitten ajoi pirssillä päissään kaupunkiin ja osti kassillisen kirjakaupasta tai mistä lienee, en tiedä sillä eläissäni en ole yhtäkään kirjaa itse ostanut.
Tupakan hyväksyin kyllä, viinankin kohtuukäytön mutta sitä en että kirjoja piti ostaa, miksi lainaston antimet olivat niin huonossa valossa hänen silmissään. Nyt menevät hukkaan kalliit kirjat, en oikeastaan hennoisi niitä myydä ja kuka tupakan kellastamia kirjoja ostaisikaan. Tupakointi on minusta aina ollut jotenkin jalo muoto kuluttaa itseään, sitä harrastamalla jokainen siloposkinen pojankoltiainen ja yhtä kaikki raavas mies ikään kuin luontoa ja koko nuoruutensa kuluvaisuutta uhmaten todistelee että on tässä tomumajassa vielä potkua vähän ylimääräiseenkin rasitukseen, että rypyt eivät pelota eikä tupakkayskä ahdista. Minusta Boston symboloi juuri ikuista nuoruutta, minä poltan piippua mikä on ämmillä vähän erikoisempaa. Ja viinanjuonti, sellainen iltatissuttelu, on oikeinkin mukavaa jos se jää siihen tissutteluun. Silloin kun meidän isä malttoi pysytellä edes puolikkaassa viinapullossa, se oli oikein mukava ja juttu luisti. Eikä se pahemmin riehunut. Kerran se tuli taksilla Helsingistä ja sillä oli maalattu väreillä molempiin poskiin jumalattomat ruotsinliput, niiden alla oli jotain valkoista. Menin jo portaille vastaan ja kun se röhisi ja kömpi rappusia ylöspäin niin kuin ihmiset uppoavan laivan kantta pitkin, kysyin mitä helvettiä, mitä tuo tarkoittaa? Se sanoi Heja bättre folk, heja finnjävlar också. Oli kaveerannut joidenkin ruotsinruotsalaisten kanssa kaupungissa, sillä sehän osasi ruotsia niin hyvin kuin nyt kaksikielinen osaa. Kun sain sen riehuttua sisälle, se mokelsi jotain ja kaatui sänkyyn. Mutta aamullapa en jättänytkään asiaa siihen vaan tiukkasin uudelleen lippujen arvoitusta. Ja se vaivaantuneena selittämään että katsopas kun minä hymyilen, ja nosti ne paistikkaaksi turvonneet poskensa niin väkinäiseen ilveeseen, suoranaiseen missihymyyn silmät kurtistaen, että minulle tuli suorastaan kylmä. Ja niin oli: lipun alle oli maalattu valkoista poskeen, ja kun se nosti poskiaan, näytti siltä kuin ruotsin lippu olisi hulmunnut salon, olkoonkin erittäin lyhyen, nokassa. Ja sitten se esitti surullista ja väänsi suunsa surunilmeeseen ja silloin lippu näytti olevan alhaalla, yläpuolella oleva ”tanko” ilmestyi ihon poimuista esiin ja alapuolella oleva peittyi posken juonteeseen. Silloin minä ajattelin että on siinä sentään jotain taiteellistakin, hullua mutta silti hienoa. Että hyvä toisaalta että ottaa, saapahan edes joskus nähdä tämänkin puolen siitä. Ei se aina ollut sitä suomalaista mollivoittoista olemista, joskus jopa vallan suomenruotsalaista ilottelua ja tämän yhden kerran ruotsinruotsalaista jetteruulittia.

Puhukaa minua viisammat 🙂

Markus K:

Näin mielenkiinnosta, mitä artisti tekisi käsikirjoituksellasi?