Äänen murros
Taannoinen Anssin kommentti sai minut miettimään. Anssi kertoi lauluäänensä muuttuneen ja parantuneen. Äänen skaala on kasvanut ja siihen on tullut särmää.
Onko syy-yhteys rouhea, eläväinen ääni? Se, joka johdatti minut Anssin jäljille? Minkälaiselta ääni kuulosti ennen? Nummelan ajan biisit kuulin radiosta, mutta eihän ne kuulosta yhtään samalta kuin Kuopion keikalla vedetyt. Hmm. Salapoliisin lailla lähdin asiaa tutkimaan.
Olen vasta hiljattain löytänyt Anssin tuotannon. Musiikki & kirjat, kun tuovat itselleni tarpeellista irrottautumista rakastamastani työstä. Anssin tarinan kerronta johdattaa messeviin fiiliksiin ja kokovartaloefekteihin. Nyt fokusoiduin vain ääneen, väriin, särmään ja tulkintaan.
Kohdistan tutkinnan Nummela- ja Puistossa kappaleisiin, jotta muutos erottuisi selvemmin. Milla live-klassikkona ujuttautuu mukaan. Pyrin 2000-luvun alkupään ja viime vuosien live taltiointeja vertailemalla tuloksiin. Bändin panos, ja Anssin soiton uudet ulottuvuudet ovat muovanneet lopputulosta. Ne, kun ovat tuoneet ilahduttavasti uutta näkökulmaa näihin kappaleisiin. Poimin mukaan muitakin mainittavan arvoisia esityksiä, jotka ovat piirtyneet lähtemättömästi aivojeni reseptoreihin.
Kuunnellessa alkuaikojen vetoja huomaan ajattelevani, että onpa velton, laiskan oloista tunnelmaa. Kuvaako tämä sitä suomalaisilta mieslaulajilta odotettua vähäeleistä esitystapaa, jolla nostetaan tekstiä esiin? En tiedä. Jätän analysoinnin itsellesi ja uraasi kauemmin seuranneille asiantuntijoille. Tuntuu, että viimeistä vaihdetta ei ole laitettu silmään, äänessä vilahtaa muutama sävy.
Selvästi jotakin on vuosien varrella on tapahtunut. Kotonasi videoitu akustinen Nummela ja Nova Stage:lla bändin kanssa vedetty Puistossa, kun ovat jostain toisesta ulottuvuudesta. Onko artisti löytänyt todellisen äänensä? Kuulenko äänestäsi uudenlaista kiihkeyttä, vilpitöntä intohimoa, tekemisen meininkiä ja arvostusta? Todellakin!
Aitoutta äänestä on nimittäin vaikea imitoida, sen tietävät rikostutkijat & äänen asiantuntijat. Mielenkiintoisen äänestäsi tekee sen vivahteikkuus ja nöyrä asenne. Nautit selvästi esiintymisestä, annat musiikillasi kaikkesi, itseäsi säästelemättä. Olet ehkä itsesi pahin kriitikko, mutta et onneksi anna sen häiritä liikaa. Osaat myös nauttia esiintymisestä. Sen KUULEE äänestäsi.
Äänialasi on kasvanut, johtuuko se niistä muutamista laulutunneista vai ahkerasta äänesi jumppaamisesta. Kuuntelin mielenkiinnolla ikäihmisten mieskuoron haastattelua. Kuoronjohtaja tiesi lauluäänen säilyvän hautaan saakka, jos sitä käyttää säännöllisesti.
Parhaita tulkinnallisia vetoja listatakseni täytyy mainita akustinen Boys of Summer ja Aukion Ryhmäteatteri esityksesi. Aukio levykokonaisuus on varmasti haasteellinen tässä lyhytjänteisyyden aikakaudella, mutta toimii juuri teatteri areenalla upeasti. Olisiko levyä pitänytkin ensi esittää vain teatterissa ja antaa maineen kiiriä eteenpäin?
Äänesi on selvästi päässyt poikamaisen epävarmuuden jälkeen oikeisiin mittasuhteisiin. Murros on takanapäin. Överit on aina parempi kuin vajarit! Täydellisyyteen en edes yrittänyt pyrkiä tutkimuksissani. Tarkoitukseni oli tuoda oma kokemus, asiantuntevammille jalostettavaksi.
Itse olen vilpittömän iloinen saadessani integroida elämääni tätä tekemisen riemua. Uskon maagisen äänesi tavoittavan vielä monta kuulijaa.
Kuulisitpa millainen ääneni oli silloin, kun aikanaan aloitin lauluharrastuksen 90-luvun alussa. Se kuulosti siltä kuin kurkussani olisi ollut villasukka. Ryhdyin aikanaan laulajaksi olosuhteiden pakosta: bändin silloinen laulaja lopetti ja minä lupasin hoitaa laulutonttia siihen asti kunnes löydämme ”oikean” laulajan. Sillä tiellä ollaan edelleen. Minusta ei siis pitänyt tulla laulajaa, en koe olevani luontainen vokalisti. Olen kuitenkin vuosien varrella kehittynyt ja oppinut elämään rajallisten laulunlahjojeni kanssa.
Lauluääni on lihas, joka voimistuu kun sitä käyttää. Se muuttuu ihmisen vanhetessa vähän samalla tavoin kuin ulkonäkökin: saman yksilön tunnistaa edelleen, mutta vuodet veistävät uusia piirteitä.
Suurin syy siihen, miksi ääneni kuulostaa nykyisin niin erilaiselta Nummelaan verrattuna on kuitenkin se, että levyttäessäni Nummelaa tein ihan tietoisen päätöksen laulaa puhemaisella nuotilla. Pekka ja Susi -aikoina olin ollut ns. kovaa ja korkealta -tyyppinen laulaja. Olin kyllästynyt siihen ja halusin hakea uutta kulmaa laululliseen ilmaisuun. Niinpä lauloin Nummelan ihan tarkoituksellisesti aika vähäeleisesti, oman rekisterini alarajalla.
Keikoilla huomasin, että olin levyttänyt useat biisit liiankin matalalta: laulu meni hönkimiseksi enkä saanut siihen lavalla potkua. Niinpä joitakin sävellajeja nostettiin: levyllä Mikan faijan BMW ja Puistossa menevät A-mollista, keikoilla ne soitetaan H-mollista. Kissanpäivät menee levyllä H-mollista, keikoilla sävellaji on nostettu E-molliin asti.
En ole koskaan ottanut ainuttakaan laulutuntia. Ehkä pitäisi. En myöskään koskaan tee minkäänlaisia äänenavauksia ennen keikkaa tai sessiota. Ehkä pitäisi. Minulla ei ole ollut isompia ongelmia äänen kanssa, mutta huomaan kyllä, että se väsyy ja muuttuu ohuemmaksi keikkojen loppua kohden. Pitäisi aina malttaa säästellä alkukeikasta hiukan paukkuja, mutta eihän sitä voi jarrutella, kun fiilis iskee päälle. Oikeanlainen biisilista on tärkeä: sitä oppii mitä biisejä ei kannata laulaa peräkkäin tai mitä biisejä ei voi laulaa aivan keikan lopussa. Esim. Parasta aikaa on rankka biisi äänelle. Haluaisin esittää sen keikkojen viimeisenä biisinä, mutta normaalimittaisessa setissä se on pakko laulaa hieman aikaisemmin, muuten kertosäkeistä tulee tuskallisia.
Mielestäni Anssille sopi erittäin hyvin Nummelan aikainen puhemainen nuotti ja sellaista pitäisi ehdottomasti tehdä lisää.
Kaunista tarinankerrontaa ja puhemaista laulua (Y)
Mielenkiintoista keskustelua lauluäänestä. Silmiini pisti, hieman ehkä aiheesta poiketen, Supersysterin tekstistä virke ”Kuvaako tämä sitä suomalaisilta mieslaulajilta odotettua vähäeleistä esitystapaa, jolla nostetaan tekstiä esiin?” Asia on todellakin noin, eli en kommentoi tässä Supersysterin kommenttia, vaan tuota itse asiaa: miksi ihmeessä vähäeleinen esitystapa tarkoittaa usein myös laiskaa tekstin tuottamsita, huonoa artikulaatiota, sellaista ”kimiräikkösmäistä” laulamista. Huulet tuskin liikkuvat, muista kasvon osista puhumattakaan. Eikö tekstin korostamisen tulisi lähteä siitä, että teksti tuodaan mahdollisimman selkeästi esiin, niin, että kuulijalla on mahdollisuus saada selvää jokaisesta tekstin sanasta, niin alukkeista kuin lopukkeistakin? Eihän se tarkoita sitä, että volyymin pitäisi olla kova, tai että muuten pitäisi kovasti elehtiä ja poukkoilla: kaipaan vaan kauttarantain selkeämpää tekstintuottoa. En siis tässäkään kritisoi Sinua, Anssi, tämä on tällaista yleistä pohdintaa. Mikä sai yleisön sijoittamaan yhtä kuin -merkin tulkinnan ja vetelän, monotonisen laulamisen väliin?
Anssille: kiitos loistavasta levystäsi! 80-luvun nuorena on riemukasta etsiä – ja löytää – niitä tuttuja soundeja omasta nuoruudesta tuoreesti tuotuina tähän päivään. Kiitos!!
Minä olen tuon ”korkealta ja kovaa” -koulukunnan vahvoja kannattajia ja siksipä nautin enemmän tästä ”uudesta” Anssista. Olen diggaillut biiseistä jo Millasta lähtien, mutta aina levyltä kuunnellessa tuli fiilis, että tämän voisi vetää vahvemminkin. Nummela ei koskaan iskenyt minuun, ei niinkään biisien kuin tuotannon takia, se flegmaattisuus ei vain toiminut minulle.
1972 oli SE biisi, joka sai minut innostumaan ja kaivautumaan vähän syvemmälle Anssin musiikkiin. Ja jos pitäisi analysoida, niin sanoisin, että se bändisointi ja selvästi rouheampi lauluääni auttoi paljon. Mutta varsinaisesti fani minusta tuli vasta, kun näin YouTubesta keikkatallenteita ja totesin niiden ylivertaisuuden levyversioihin nähden. Keikoilla Anssi päästelee selvästi täysillä, ainakin välillä, kun levyillä vedetään enemmän korrektisti. Ja nyt uusimmalla levylläkin kuuluu ja kulutetaan ääntä paljon rohkeammin. Se toimii. Intohimo tulee paljon paremmin läpi.
Eli suomeksi: meikä diggaa. Jatkakaa samaan malliin.
Olen haastatteluissa puhunut jonkin verran siitä miten uudella levyllä halusin tehdä irtiottoa siihen suomalaisten mieslaulajien preset-asetukseen, jossa lauluraidat jätetään oikeastaan kokonaan tulkitsematta ja keskitytään vain toteavaan ja ”rehelliseen” ilmaisuun.
Olen itsekin aikaisemmilla levyilläni laulanut samalla tavoin. Nyt vain tuli jotenkin mitta täyteen ja haluan laulaa siten, että tulkinnasta välittyy se into, jolla musiikkia teen. Vaikka paikoitellen menisikin ylitulkinnan puolelle, niin entä sitten? Mieluummin vähän liian isolla suuttimella kuin liian pienellä.
Tähän on myös vaikuttanut paljon yleisöltä saamani palaute: erityisesti soolokeikoilla tullaan oikeastaan joka keikan jälkeen ihmettelemään miten ääneni soi livenä niin paljon paremmin kuin levyllä. Tuli sitten mieleen, että pitäisiköhän yrittää laulaa levyllekin vähän samalla tavalla kuin livenä…
Anssi veikin jo sanat suustani vastatessaan tuohon virkkeeseeni, jota Tupuna kommentoi.
Info on otettu Voicen POP haastattelusta,joka löytyy täältä:
http://www.youtube.com/watch?v=UPzpXEET-tQ
Snadisti jännitti painaa julkaisu nappulaa, mutta hyvinhän tämä meni! Hienoa,että aihe on virittänyt näinkin paljon keskustelua Yhteisössä.
Anssille kiitokset valaisevasta vastauksesta!
Hyvin keksitty aihe, kiitos Supersysterille! Mielestäni Anssin laulun kehittymisen huomaa selvästi Aukio-levyllä, jolla Anssi revittelee äänellään ennenkuulumattomalla tavalla: Pekka ja susi -aikojen punkmaisuus ja Nummela-levyn kerrontamainen tyyli on jätetty kokonaan taakse, ja laulussa panostetaan monipuoliseen, vaihtelevaan tulkintaan.
Anssin ehdoton ykkösvahvuus on ainakin minun mielestäni biisinteko, mutta on hienoa, että hän selvästi haluaa panostaa myös laulun ja esiintymisen kehittämiseen.
Anssi Kelan tenorikokeilu. Konsertista Pekka Kuusiston kanssa:
http://www.youtube.com/watch?v=5LePqIy7Vo8
Olisiko tämä kaupallista?
Mielenkiintoista juttua laulunäänestä. Olen huomannut itse saman Kelan keikoilla.