Nyt pienen tovin jälkeen olen saanut kerättyä ajatukseni Anssi Kelan keikasta Tampereen Keskustorilla. Tänne Yhteisöön on jo ehtinyt tulla muutama hyvä ja varsin kattava reportaasikokonaisuus, joten päätinkin perinteisemmän läpikahlauksen sijaan kertoa muutamista lempparihetkistäni.

Aloituskappale Maitohapoilla sytytti heti. Versio oli melko erilainen kuin levyllä, ja vaikka levyversio onkin upea, niin tässä ei jääty jälkeen. Leikkisä kitarakuvio ja bändin svengi toivat mieleen Paul Simonin Gracelandin ajat. Lopun uu-AH-zäbädäbädduh sai hyvin yleisön jo alkumetreillä mukaan. Kaatua kuin puun kitarabattle oli puolestaan hulvaton: tilutukset, kilpailun ratkaisu kivi-paperi-saksilla (ja jännitystä kasvattavat kolme tasapeliä) ja vielä sen jälkeinen kitarastemma-juttu, jolla siirryttiin takaisin itse biisiin.

Superkuu oli mieletön! Anssi otti kitaran pois ja siirtyi ihan lavan etureunalle räppäämään. Sanat pääsivät vielä enemmän oikeuksiinsa livetulkinnan myötä ja yleisö tykkäsi ulvoa kertseissä mukana. Pelkäksi solistiksi vaihtaminen oli virkistävää näin yleisön näkökulmasta. Nummela oli todella elävä versio ja se svengasi. Alun spontaani Suvivirsi liikutti. En ole peruskoulun jälkeen päässyt laulamaan sitä, eikä kuoron innokkuudesta päätellen ollut moni muukaan. Bändin reaktiot naurattivat, kun yleisö päättikin jatkaa kappaletta ensimmäisen fraasin jälkeen. Soittajat koittivat lavan toisista päistä viestittää toisilleen mahdollisista sointujenvaihdoksista, mutta kaikki päätyivät tekemään turvallisen yhden soinnun säestyksen. Tuommoiset pienet jutut tekevät livetilanteesta erityisen.

Jotain keikan tunnelmasta kertoo, että vaikka ensimmäinen encore oli kolme biisiä pitkä, niin yleisö vaati vielä lisää ja sitä se saikin. Mietimme keikan jälkeen kavereiden kanssa, että Suomessa ei ole montakaan tällä hetkellä keikkailevaa artistia, joka voi heittää kokonaisen keikallisen omia hittejä. Heitä ovat suurin piirtein Eppu Normaali, J. Karjalainen ja viimeistään nyt itsensä joukkoon singauttanut Anssi Kela, jonka uuden levyn biisit istuivat saumattomasti mukavasti päivitettyjen vanhojen klassikoiden sekaan. Bändi on todellakin paljon skarpimmassa kunnossa kuin Nummelan kymmenvuotiskiertueella, joka sekin oli mainio. Oli hauskaa huomata, että oman nuorehkon kaveriporukan lisäksi ihan eturivissä oli kokonainen joukko nuoria tosifaneja, jotka varmaankin ovat Nummelan ilmestyessä aloittaneet ala-asteen. Ja heidän menonsa taisi myös hymyilyttää Anssia ja bändiä.

Erityismainintana vielä lopuksi yllättävän hyvät saundit. Vaikka olinkin aivan edessä ja unohdettuani kunnon tulppani jouduin käyttämään vaahtomuovisia, niin laulusta sai todella hyvin selvää. Basso ja rummut jäivät inasen verran kitarajyrinän alle, mutta hitto vie kun se kitarajyrinä kuulosti hyvältä! Sain kivan stereokuvan ja vielä kun oli kaksi tiukkaa kitaristia, niin toimi kyllä.

Ainoana miinuksena koko keikalla oli se, että Keskustori on kallellaan ja oli outoa seistä toinen jalka vähän ylempänä kuin toinen. Vaan tämäpä ei ollutkaan moite Anssin ja yhtyeen hienoa keikkaa kohtaan, hähä. Joku tosin peräänkuulutti täällä Yhteisössä bändiläisten saapumista keikan jälkeen faneja tervehtimään ja sitä kannatan minäkin.

Anssille kysymys: oliko 1972:n (Muistaakseni se oli tämä biisi, saattoi kyllä olla jossain muussakin) välihuudatusjutussa tahallinen musiikillinen lainaus The Whon Won’t Get Fooled Againista? Ehkä kuvittelin vain, mutta kitarasoinnut ja syntikkapulputus ja molempien biisien me-henki sopisivat varsin hyvin yhteen.