Kuvittele, että palaat aamulla matkoilta. Tiedät, että voit mennä kotiisi vasta myöhään iltapäivällä, sillä siellä tehdään ikkunaremonttia. Raahaat siis matkatavaroita mukanasi koko päivän. Lisäksi olet stressaantunut ja kinastelet puolisosi kanssa. Väsyttääkin. Kun vihdoin pääset kotiin, siellä on jäätävän kylmää, koska ikkunoiden paikalla on päivällä ollut ammottavat aukot. Asunnon kiviseinät tuntuvat todella imeneen pakkasen itseensä. Ikkunat sentään ovat nyt paikoillaan. Jotain pitäisi syödäkin, keittiöstä pitäisi siis raivata huonekaluja suojanneet muovikerrokset pois. Aikaa tähän ei oikein olisi, alkaa olla jo kiire lähteä keikalle. Tajuat, ettet voi valita keikkavaatteitakaan kovin suuresta pinosta, sänky kun on vedetty vaatekaappien eteen, jotta remonttimiehet mahtuvat makuuhuoneeseen, eikä aikaa sen siirtämiseen takaisin paikalleen nyt ole. Lähdet sitten hieman myöhässä keikalle tietämättä, miten paikanpäälle pääsee tai missä se edes sijaitsee. Seuraat siis puolisoasi, jonka pitäisi tietää, miten sinne pääsee. Meinaatte ottaa kerran väärän bussin, joka on jossain vaiheessa vuosien kuluessa vaihtanut reittiään. Onneksi ette ota sitä, mutta seuraavaa vaihtoehtoa pitää odottaa. Kiukuttelet puolisollesi, olet varma, että ette ehdi keikalle ajoissa. Puolisosi kiukuttelee sinulle, koska hänen mielestään sinä olet syypää myöhäiseen lähtöön. Minuutit tuntuvat todella pitkiltä. Vaikka olet pukeutunut lämpimästi, pakkanenkin nipistelee sormissa. Lopulta pääset oikealla bussilla oikealle pysäkille, kipität hirveää vauhtia loputtoman pitkältä tuntuvaa mäkeä ylös, ihmettelet suuresti, kun vihdoin oikeasti pääset perille. Keikan alkuunkin on vielä 10 minuuttia aikaa, valut ihmismassan mukana suoraan sisään pieneen konserttisaliin. Ihmeeksesi saat hyvän istumapaikan ja lysähdät voipuneena penkille.

Näissä merkeissä kuluu oma perjantaini, jossain vaiheessa iltaa olen aika varma, etten ikinä tule pääsemään perille Anssin Espoon Karatalossa soittamalle keikalle. En ainakaan ajoissa. Joten kun lopulta ihan ajoissa istahdan paikalleni, saatan todella huokaista helpotuksesta. Pian Anssi asteleekin jo lavalle. Kun vielä keikka alkaa niinkin odottamattomalla kappaleella kuin Foreignerin I Want to Know What Love Is, unohtuu päivän stressaavuus pikkuhiljaa ja saatan vain keskittyä nauttimaan kuulemastani.

Yllättävän aloituksen jälkeen kuullaan muutamia Anssin omia hittejä, kunnes Anssi pysähtyy pohdiskelemaan, mitähän soittaisi seuraavaksi. Yleisöstä huudetaan Huoneessa, ja yllytyshulluna Anssi tarttuu haasteeseen. Tätä kappaletta ei ole aikoihin kuultu livenä. Olen ilahtunut toiveesta, kappale on mielestäni hieno ja kuulen mielelläni tällaisilla keikoilla näitä vähemmän soitettuja kappaleita. Palaan mielessäni maaliskuuhun 2004 ja Sellosaliin, silloin kuultiin tämän biisin ensiesitys. Silloinkin Anssi oli lavalla yksin kitaroineen, silloinkin kuultiin vähemmän soitettuja biisejä hittien lisäksi. Mutta on jotain muuttunutkin. Silloin Anssilla oli lyhyet hiukset. Olisipa outoa nähdä Anssi nyt sellaisessa kuosissa, tuo leijonanharja kun on niin osa persoonaa.

Seuraavaksi kuullaan lisää viime aikoina vähemmän kuultuja kappaleita, kun Anssi soittaa haamutrilogian. Ajatus, jonka hän oli oli kuulemma keksinyt 5 minuuttia ennen keikan alkua. Loistava ajatus joka tapauksessa! Arvaan, että Albin Stenman ja Faijan haamu tulevat varmaan kuulumaan tähän trilogiaan. Mietin muutaman sekunnin ja totean, että kolmannen biisin on pakko olla Hakaniemen harmaa mies. Ja sehän se onkin, selviää trilogian lopuksi. Nyt ollaan asian ytimessä, juuri tällaisia biisejä olenkin toivonut kuulevani!

Sitten taas muutama kaikille tutumpi kappale, jonka jälkeen Anssi kyselee taas toiveita. Voisin itsekin toivoa jotain, mutta en kuitenkaan toivo, antaa muiden olla äänessä nyt. Joku huutaa Maitohapoilla. Anssi kertoo, että se olisi kyllä mukava soittaa, mutta hän ei ole tehnyt siitä mies ja kitara -versiota. Seuraa yleisön hauskuutusta, kun saamme kuulla, mitä Anssi soittaa kyseisessä biisissä bändikeikoilla. Ihan sellaisenaan se ei ehkä tosiaan toimisi näillä soolokeikoilla. Toiveista Anssi nappaa sen sijaan Laulun petetyille, jossa kuullaankin sellaista revittelyä, että biisin sopivaksi lopuksi kitarasta katkeaa kieli. Onneksi on kaksi kitaraa mukana.

Tässä vaiheessa Anssi pyytää yleisöä kertomaan sitten, kun haluamme kotiin. Hah! Ihan kuin tässä edes muistaisi koko kotia, sinne ei ainakaan ole mikään kiire. Keikan toivoisi jatkuvan vielä pitkään. Anssi jatkaa utelemalla, haluammeko kuulla hitin vai harvinaisuuden. Harvinaisuuden, on yleisön yksimielinen päätös. Odotan mielenkiinnolla, mitä tuleman pitää. Anssi alkaa tapailla sointuja kitarastaan. Tämähän on Insomnia! Jes! Kyllä minua nyt hemmotellaan. Jälleen biisi, jota en ole livenä kuullut aikoihin. Kylläpä kuulostaakin hyvältä pitkästä aikaa. Anssi itse sanoo biisin loputtua fiiliksen olevan sellainen, että sävellaji ei ollut oikea, hän ei ole laulanut sitä noin matalalta. Hyvältä se kuulosti silti.

Insomnian jälkeen on taas vuorossa pari tutumpaa kappaletta, hieno versio Bemarista ja yhteen pötköön soitetut 1972 ja Parasta aikaa. Kyllä todellakin taas tuntuu, että viimeksi mainitun sanat tulevat suoraan laulajan sydämestä. Hienoa esiintymisen riemua. Fiilis tarttuu, ja kun varsinainen setti päättyy tähän biisiin, yleisö tuntuu olevan aivan tohkeissaan. Anssi taputetaan seisaaltaan takaisin lavalle.

Encoressa kuullaan Nummela. Anssi saa yleisön laulamaan tutussa kuorossa. On aika valmistautua henkisesti siihen, että keikka on lopuillaan. Arvelen kuitenkin, että varmaan joku biisi tullaan vielä kuulemaan. Ja olen oikeassa. Anssin seuraavat sanat saavat sydämen jättämään pari lyöntiä väliin: ”Mä soitan loppuun tämmösen jollain tavalla ehkä kauniin kappaleen.” Voisiko se olla..? Pakkohan sen on olla! Pliisi, ole, ole! Ja onhan se! ”Jollain tavalla ehkä kaunis” biisi on tietysti maailman kaunein kappale Älä mene pois! Hymy leviää kasvoille, sydän sulaa, mitään parempaa ei voi olla olemassa. Tämä on täydellinen lopetus tälle muutenkin upealle keikalle ja täydellinen aloitus tälle keikkavuodelle.

Oli hienoa olla taas todistamassa tällaista soolokeikkaa, jossa yleisö oikeasti on tullut kuuntelemaan Anssia ja jaksaa keskittyä niihin tuntemattomampiinkin kappaleisiin. Näitä biisejä kuulee muuten keikoilla niin harvoin, että juuri niiden takia näillä soolokeikoilla todellakin kannattaa käydä. Näihin biiseihin Anssi itsekin keskittyi niin kovin, että sanat muistuivat mieleen tosi hyvin. Siksi Anssi epäilikin, että niitä huteja tuli sitten tutumpiin biiseihin. Mutta se ei oikeasti haittaa yhtään! Pienet sanojen unohtelut vain tekevät Anssista inhimillisen ja ovat sympaattisia. Ja kuten Anssi itsekin keikan lopuksi totesi, ne ovat se hinta, jonka yleisö joutuu maksamaan siitä, ettei musiikki tule kovalevyltä. Ne naurattavat vielä jälkeenpäinkin, mutta usko pois Anssi, parhaiten me muistamme silti kaikki onnistuneet esitykset ja sen todella lämpöisen ja intiimin tunnelman, jonka keikalla jälleen taioit ilmoille. Tästä on hyvä jatkaa tulevaan vuoteen. Kiitos siitä, että unohdin stressin ja pakkasen, kiitos siitä, että lämmitit mielen taas pitkäksi aikaa.

Kuvat © Jerzi.