Kun sain kutsun kuuntelemaan Anssi Kelan uutta albumia ennakkoon, mietin häviävän hetken, haluanko menettää kihelmöivän jännityksen, joka syntyy kun uuden levyn kaivaa pakkauksesta, pistää pyörimään, sulkee silmät ja kuuntelee kokonaisuuden alusta loppuun omassa rauhassaan. Se hetki on pyhä! Fried Musicin tiloissa kuulimme kyllä levyn ensimmäisestä biisistä viimeiseen, mutta kuuntelutuokion keskeytti aina joka kappaleen välissä Anssin höpöttely. Ei siis niin pyhä toimitus, mutta sitäkin mielenkiintoisempi!

Anssi osaa tarinankerronnan, ja vaikutti siltä, että kerrottavaa olisi riittänyt pitemmäksikin aikaa. Musiikki oli kuitenkin pääosassa ja siitä median ja fanien edustajista koostunut kuulijakunta pääsi nauttimaan täysillä. Useimpien biisien jälkeen tunsin automaattisen taputusrefleksin, jonka kuitenkin hillitsin kunnon suomalaisen tavoin ja pidättäydyin ilmaisemasta tunteitani liian voimallisesti. Musiikkiin pystyi siis eläytymään mukaan ja lyriikoiden tarinat veivät mukanaan.

Olen itse melko tuore fani, jonka päämielenkiinto on aina kohdistunut hieman eri genreihin, kuin mitä Anssi Kelan tuotanto edustaa. Sattumalta kuitenkin bongasin edellisen levyn pari vuotta sitten, ja kuuntelu menikin aika nopeasti hivenen överiksi. Tämä on tietysti loistava lähtökohta kuunnella artistia, jonka uuden Nostalgiaa-levyn tunnuslauseena oli: mieluummin överit kuin vajarit.

Överiys on taiteenlaji, jonka Anssi Kela taitaa erinomaisesti. Ensikuulemalta levy on suorastaan hengästyttävän vauhdikas ja täynnä kaikkea. Ehkä kuitenkin paikoittain vähemmän olisi saattanut olla enemmän? Toisaalta jos kokonaisuus toimii, miksi karsia. Omat korvani kaipaavat ajoittain enemmän ilmavuutta, mutta tässä auttaa biisijärjestys, joka mielestäni toimii levyllä hyvin. Anssi kertoi järjestyksen olleen tällä kertaa aika tuskan takana, mutta lopputulos alun discojytkeestä lopun seesteisempään menoon toimii. 80-luvulla musiikkia kaseteilta ja vinyyleiltä nauttineena kuuntelen itse pelkästään kokonaisia levyjä – radio on ollut pannassa jo vuosia – ja kun levyn laitan soimaan, kuuntelen sen myös alusta loppuun. Kokoelmalevyille en lämpene myöskään, koska niistä puuttuu usein se kaari, jonka harkittu kokonaisuus pienimuotoisempien kappaleiden luomine hengähdystaukoineen luo. Levy on siis aina Kokonaisuus, ja tämä on levy on hyvä sellainen!

Ensimmäisen kuuntelun jälkeen omiksi suosikeiksi kohosivat ’Huomaatko mitä sait aikaan!’ ja ’Teit musta viisaan’. Molemmat edustavat levyn loppupään rauhallisempaa tunnelmointia. Ehkä kaipasin tänä sateisena päivänä jotain kaunista, ja nuo biisit valaisivat juuri sopivasti harmautta. Myös ’Viimeisen yön’ riemukas melodia luo kiehtovan kontrastin ei-niin-riemukkaalle tarinalle. Tämä on juuri sitä, mikä tekee Anssista ainutlaatuisen. Uskoisin, että tämä levy tulee pyörimään meillä tulevina päivinä, viikkoina ja kuukausina lukemattomia kertoja. Biiseistä tulee löytymään yhä uusia tasoja, koukkuja ja yllätyksiä, ja monet kappaleet tulevat kohoamaan suosikeiksi.

Nauhatonta bassoa, falsettia, synaa, discoa, fleetwoodmacia, katebushia, princea, durandurania, sarvikuonoja ja siilejä, reilusti juustoa, kohdillaan oleva kaikubudjetti, kaukokaipuuta ja silkkipuku jahdin kannella….. Näistä syntyy levy, joka saa kuuntelijan hymyilemään. Ja mikään muu maailmassa ei ole niin tärkeää kuin hymy. Kiitos!