Keikkarapsa: Miehekästä menoa Järvenpään yössä

Anssi Kela + bändi pe 22.5.2015 Blackpool, Järvenpää

Runsas viikko sitten startannut Nostalgiaa-kiertue piipahtaa Uudellamaalla parin keikan voimin, joten nyt on aika käydä kuuntelemassa miltä uuden levyn biisit kuulostavat livenä ja mikä on kokoonpanon tämänhetkinen keikkakunto. Sitäpaitsi livekeikoilla on kiva käydä, kavereita on kiva tavata ja oikeastaan Järvenpäähän on ihan kiva autoilla vaikka keikan alkamisaika (23:00) onkin minun normaalin nukkumaanmenoaikani jälkeen.

Vielä hetkeä ennen keikan alkua lavan edessä oli vain vajaa 10 henkeä mutta biljardipöytien ympärillä, baaritiskillä ja sivupöydissä oli aika täyttä. Ja kun bändi (ilman nokkamiestään) nousi lavalle ja iski Tanssilattialla -biisin käyntiin, porukka tiivistyi lavan edustan tanssilattialle katsomaan, kun Anssi loikkasi jostain sivulta ilman kitaraa mikrofonin ääreen ja sitten mentiin!

Bändi on samalla kokoonpanolla kuin ennenkin ja kuulostaa pääosin samalta, mutta etenkin Villen sähkörummut (käytössä osassa kappaleita normirumpujen sijaan ja rinnalla) ja Saaran koskettimistoltaan esiin loihtimat efektit antavat vähän erilaisen fiiliksen monille biiseille. Äänimaailma ei luonnollisestikaan ole sama kuin uudella levyllä, mutta ei myöskään ihan sama kuin ennen Nostalgian ilmestymistä. Levyn kasarimaailmasta on selvästi tihkunut vaikutteita live-esityksiin. Tietenkin lähinnä uusiin biiseihin, mutta myös osa vanhemmista, kuten Maitohapoilla, soi nyt vähän eri tavalla.

Osa uusista biiseistä ei näissä sovituksissaan kuulostanut vielä ihan valmiilta, mutta toisaalta minun paikkani oli tällä kertaa ihan eturivissä ja keskellä. Sehän ei ole paras paikka kuuntelun kannalta, sillä siinä ei miksaus ole juuri koskaan kohdallaan. Mutta hei, sehän on vain pienten fanityttöjen paikka, eivät he mistään musiikin finensseistä ymmärrä, he vain tuijottelevat kaihoisasti artistia ja oikeat rockpoliisit seisovat sitten kädet puuskassa ja otsa rypyssä jossain takana keskellä.

Olin kovasti odottanut levyn maukkaita bassoriffejä, mutta ne parhaat bassottelubiisit kuten Mihin tahansa puuttuivat tältä settilistalta. Antti sai kuitenkin tehdä hartiavoimin töitä (josta heitti hieman happamanoloisen kommentin ennen keikkaa). Pitää muistaa jollain tulevalla keikalla ottaa ehdottomasti paikka jostain Antin läheltä, jotta saa katsella tarkemmin hänen uurastustaan. Lavan vastakkaisella laidalla armoitettu hevimies Tuomas hoiti oman tonttinsa mainiosti, vaikka uusissa biiseissä ei ole juurikaan tilaa hänen kitarasooloilleen. Mutta kitarakaksintaistelu meni kyllä ehdottomasti Tuomakselle tällä kertaa, ne kitarasankarin elkeet kun tulevat häneltä niin luonnostaan ja vaivattomasti, tukka liehuu, käsivarret ovat paljaina ja miehekkäin haara-asento on useita vaaksoja Anssin vastaavaa leveämpi!

Anssi itse on kattauksen selkeä keskushahmo, bändinjohtaja ja rankimman työn tekijä. Kitara sai jäädä syrjään parin biisin ajaksi (Tanssilattialla ja Piirrä minuun tie), mutta muuten sellainen oli kädessä koko ajan ja vaihtui vikkelästi aina parin biisein välein. Kolme vai peräti neljä eri soitintako siinä oli? Kitarasooloilua ei kuultu läheskään joka biisissä, mutta bändin saundi on edelleen minun korviini mukavan kitaravetoinen. Kuolleen miehen kitarassa olikin sitten niin kaunista tiluttelua, että se korvasi muiden soolojen vähyyden. Onneksi olin tullut valinneeksi lavan edustalta juuri tämä paikan ja sain katsella Anssin erinomaista käsityötä melkein kosketusetäisyydeltä.

Tuttu Nummela päätti varsinaisen setin, mutta riittävän ahkerasti metelöinyt yleisö sai Anssin vielä palaamaan lavalle yhden biisin ajaksi. Ensin lavalle ilmestyi Anssi yksin valkoisen Gretschinsä kanssa ja aloitti Mikan faijan BMW:n ihan soolona. Uskollinen basisti Antti kapusi Anssin seuraksi jo ensimmäisen säkeistön aikana ja muu bändikin hipsi paikalle biisin puolivälin tienoille. Rumpali Villen vähemmän hienovarainen elekieli hieman vihjasi siitä, että takahuone olisi jo kutsunut, mutta hyvin bändi keräsi itsensä kokoon vielä tämän biisin, illan kuudennentoista, ajaksi. Sen jälkeen valitettavasti taustanauha pistettiinkin päälle jo sellaisella volyymillä, että oli pakko uskoa että se oli nyt siinä.

Settilistalla oli Järvenpäässä kuusi uuden levyn kymmenestä biisistä, neljä biisiä edelliseltä levyltä (tai kolme, jos osittain soitettua kitarabattlebiisiä ei lasketa) ja kuusi biisiä, jotka voidaan laskea aiempien levyjen isoimpien hittien joukkoon. Uusia biisejä olisi kuullut mielellään useampiakin, mutta kuulemma kaikki eivät ole vielä ihan esityskunnossa. Lisäksi levy on ollut ulkona vasta niin vähän aikaa, että kaikki eivät ole vielä kuulleet sitä ja satunnaista keikalletulijaa ei kannata kiusata liian monella aivan ventovieraalla biisillä, ei ainakaan pikkukaupungin kapakan öisellä keikalla.

Uudet biisit istuvat settilistaan hyvin eikä niiden äänimaailma näin livetilanteessa ole niin muusta poikkeava että se häiritsisi. Levyhän on selvästi hyvin itsenäinen kokonaisuus ihan oman ääni- ja ajatusmaailmansa kanssa, mutta livenä nämä biisit ovat sovussa vanhemman tuotannon kanssa eikä setti kuulostanut rikkonaiselta tai sekavalta.

Kun kuulin Nostalgiaa-singlen ensimmäistä kertaa maaliskuun alussa, järkytyin aika pahasti. Mitä se Kelan poika on nyt mennyt tekemään? Miksei se voi ottaa kitaraa käteen ja soittaa rokkia ceestä, niinkuin kunnon ihmiset? Hyvä sävel ja hyvä sanoitus, mutta nämä taustat, ei ei ei… Mutta kun kuulin koko levyn ensimmäistä kertaa, asia selvisi. Juuri tällä levyllä, juuri näiden muiden biisien kanssa, Nostalgian on kuulostettava juuri tältä. Ei ole muita vaihtoehtoja. Vaikka olin kuunnellut biisiä useita kertoja aiemmin, se aukesi kunnolla vasta nyt. Ja loppujen lopuksi tämä on aika kesy biisi tällä levyllä, ne hurjimmat revittelyt ovat muissa biiseissä.

Onneksi uudet biisit on tullut kuunneltua levyltä jo niin monta kertaa ja niiden sanoituksiin on jo ”tottunut”, että keikalla niihin voi suhtautua kuin mihin hyvänsä hyvän mielen menobiiseihin. Sanoituksiltaan ne kaikki nyt eivät ole niin iloisia. Ne ovat isolta osin äijäbiisejä, ne kertovat naista vonkaavien miesten maailmasta, jossa naisten ajatuksille ei juuri panna painoa. Osa biisien miehistä on epätoivoisia yhden yön suhteisiin lankeavia (Tanssilattialla, Viimeinen yö), osassa on epäsuhtaista, yksipuoliselta vaikuttavaa pakkomielteistä ihastumista (Tyhmä kuu) ja yhdessä, jossa selvästi on jo päästy suhteeseen, ei kuunnella naista vaan ajatellaan ihan muuta: ”Ai sä puhut jotain maailman pelastamisesta, eikö jo mentäisi sänkyyn? (Huomaatko mitä sait aikaan) Toisaalta, sekaan mahtuu upea rakkauden ja yhdessäolon kuvaus Piirrä minuun tie.

Anssin tuotannosta niin tuttuja erobiisejä levyllä ei sensijaan ole kuin yksi, Teit musta viisaan, sillä lyhyttä, ei kovin pitkälle päässyttä suhdetta kuvaava Viimeinen yö ei mielestäni kuulu tähän saman kategoriaan. Anssin aiemmilta levyiltähän löytyy mm. sellaisia biisejä kuin Laulu petetyille, Rakkaus on murhaa ja Ilman sua, joista ei tarvitse kuin lukea nimi jotta arvaa mistä ne kertovat. Ja sitten ne monet muut biisit: ensin kuvaillaan maailman ihaninta intiimiä aamuhetkeä, tämä on ihana pari ja nämä ovat varmaan aina yhdessä – eikun bang, nyt se toinen lähti Nykkiin ja ne eroaa (Huoneessa). Tai tässäpä menevä fillarointibiisi, mikä upea rytmi, tekee mieli lähteä itsekin polkemaan saman tien – eikun jumaleissön, nekin eroaa! Nyt mä kyllä viiltelen ranteeni (Maitohapoilla). Jos haluat parisuhteesi kestävän, älä ikinä ryhdy henkilöksi Anssi Kelan biisiin.

No nyt meni jo enemmän levyarvostelun puolelle, sori, keikastahan minun piti kirjoittaa. Oli upeaa päästä näkemään Anssi pitkästä aikaa bändin kanssa, ja uusia biisejä oli setissä kiitettävän paljon mukana. Onneksi lisää tätä on tarjolla jo saman tien tänään lauantaina ja niinkin loistavassa paikassa kuin Tavastia-klubi. Kiitos bändille eilisestä, ja tänään taas nähdään. Odotan iltaa jännityksellä.

Settilista

Tanssilattialla
Milla
Miten sydämet toimii
Puistossa
Viimeinen yö
Karhunelämää
Tyhmä kuu
Levoton tyttö
Kaatua kuin puu (osittain), kitarabattle
Piirrä minuun tie
1972
Nostalgiaa
Maitohapoilla
Kuolleen miehen kitara
Nummela
—
Mikan faijan BMW