Keikkarapsa: Tulisella tanssilattialla

| Aiheet: Yhteisö | Kirjoittaja:

Anssi Kela + bändi pe 7.8.2015 Tulisuudelma, Vantaa

Kun keikan aloitusaika on perjantaina puolen yön aikaan, kotiin pääsee nukkumaan vasta kolmen tienoilla ja sehän tietää arkiviikon aikana syntyneen univelan kasvamista, Velan, jota ei ehkä saa edes maksettua takaisin viikonlopun aikana. Tikkurilan Tulisuudelmalla (hotellin yhteydessä oleva ravintola/yökerho) on vahva maine ”ruotsinlaivasimulaattorina” eli yleisö on taatusti kännissä ja muutenkin levotonta, ja sitä paitsi Anssi Kela bändeineen soittaa taatusti sen saman perussetin kuin niin monella tämän kesän keikalla, tai ehkä Milla tulee kaksi kertaa jos yleisö on tarpeeksi hankalaa. Vaihtoehtoina ovat siis tämä keikka tai kotona rauhassa nukkuminen, ja vain toisessa vaihtoehdossa on yhtään mitään järkeä. Keikalle siis! Onhan tässä koko loppu viikonloppu aikaa olla väsynyt ja taas kerran katua omaa hölmöyttöön.

Tässä tapauksessa lieventävänä asianhaarana kyllä oli se, että olin liikkeellä kahden pysähdyksen taktiikalla. Puolen yön aikaan alkavaa keikkaa jaksaa odotella jos menee ensin toiselle keikalle, ja tänä iltana oli Kulttuuritalolla sopivasti tarjolla itse ELO. Keikasta on aina sen verran täpinöissään että ei siinä heti voi kuitenkaan nukkumaan mennä, joten voi hyvin lähteä vielä toisellekin keikalle jos se ensimmäinen ei ole ollut täysin totaalinen tajunnanräjäyttäjä.

Tulisuudelman tiloihin alkaa jo kerääntyä porukkaa, ja kaikken kiihkein fanityttö on jo yli tuntia ennen keikan alkua varaamassa eturivin keskipaikkaa kun me muut vasta istumme kokislasiemme äärellä jutellen aikaisemmista keikoista, katsellen muuta yleisöä ja kuunnellen tanssipaikan taustanauhaa, joka kerrankin soi tarpeeksi hiljaa sallien lähes normaalin keskustelun ja joka koostui yllättävän hyvästä musiikista. Hmm, porukka ei muuten ole erityisen kännissä täällä tänä iltana ja keski-ikäkin on alhaisempi kuin aiemmin paikassa käyneet ovat varoitelleet. Toistaiseksi näyttää oikein hyvältä.

Pikku hiljaa meidänkin porukat siirtyvät lavaa kohti ja suunnilleen kiihkeysjärjestyksessä asetutaan etuaidalle keskilinjasta oikealle. Tässä on hyvä nojailla tukevaan, rajummankin bändin aisoissa pitävään teräskaiteeseen, tsekata lattiaan teipattu settilista ja ottaa korvatulpat esille. Ja taas kerran sama juttu, valtaosa eturivien yleisöstä ei näytä käyttävän minkäänlaista kuulosuojausta. Eiväthän ne kunnolliset joulukuusimalliset tulpat edes paljoa maksa, sillä jopa vitosella voi saada ihan kivat, pehmeät ja nätinväriset sellaiset ja lisäksi elämä on hauskempaa jos vielä muutaman vuoden päästäkään ei korvissa vingu koko aikaa ja kuulee suurimman osan kanssaihmisten puheesta.

No nyt sivulla olevan lasiseinän takana näkyy liikettä, sieltä tulee bändi ja kuten yleensä Tanssilattialla-biisi saa aloittaa setin. Bändin normaali kosketinsoittaja Saara on kuulemma matkoilla ja häntä tuuraa Mikko Mäkinen, joka on aiemmin nähty Vain Elämää -ohjelmassa ja muutamassa muussa musiikkiaiheisessa tv-sarjassa. Ihan hyvin hoitaa hommansa ja laulaa vielä taustojakin, joskin soolokohdissa kyllä kaipasi Saaran tuttua, varmaa otetta. Jos Mikko olisi bändissä useamman keikan verran, hänellä olisi kyllä taitoa ja rohkeutta kehitellä enemmän omia kuvioitaan.

Oma paikkani eturivissä oli tällä kertaa niin lähellä Anttia, että hänen Fender Jazz Bass -bassonsa kaula huitoi muutaman kerran jo aika lähellä mutta onneksi lava sopivan oli korkea ja Antti on pitkä mies, eli Fender meni kaukaa yli. Ja saipa kerrankin katsella rauhassa Antin rauhallisen rytmikästä bassottelua ihan kosketusetäisyydeltä. En kyllä uskaltanut koskea, ties vaikka siitä olisi mennyt bassokomppi ihan sekaisin.

Niin, salissa tosiaan oli hyvä akustiikka, siitä kiitos paikan suunnittelijoille! Olin ihan edessä ja lavan reunassa paikassa, jossa ei ole ”oikeus” kuulla koko bändin soittoa kunnolla päinvastoin kuin salin keskialueella, mutta tässäkin kaikki soittimet (ehkä kiippareita lukuunottamatta) erottuivat tasapainoisesti ja kaikki taustalaulut kuuluivat, Villen rummut eivät olleet liian kovalla ja Anssin laulu kuului juuri oikealla tavalla muun äänikudoksen ylimmäisenä eikä kadonnut sen alle kuten vaikka viikko sitten Forssan keikan alkupuolella.

Kesän ulkokeikat ovat nyt vaihtumassa talvikauden sisäkeikoiksi. Kesällä ollaan enimmäkseen isolla lavalla ja vedetään tiivistä, lyhyttä settiä, joka koostuu parin uusinta levyä mainostavan kappaleen lisäksi vain kovimmista hiteistä. Yleisö vaihtelee keikalta toiselle, mutta bändi on kaukana yleisöstä ja vain kovaäänisimmät onnistuvat saamaan lavalle jotain kontaktia. Sisäkeikka tällaisessakin menomestassa on paljon intiimimpi tapahtuma jo siksi, että esiintyjät ja yleisö ovat niin paljon lähempänä toisiaan vaikka itse esitys ei vielä niin poikkea perusfestarikeikasta. Näin läheltä artistin eleet ja ilmeet näkee paremmin, ja Anssilla ja bändillä näytti olevan hauskaa keikalla.

Yleisön edustajatkin saavat tällaisella keikalla äänensä kuuluville – josta tosin voi olla riesaa hiljaisempien kappaleiden aikana. Mutta onneksi TuSussa oli hyvä ja vauhdikas yleisö, joka lauloi antaumuksella mukana, kiljahteli biisien jälkeen ja huuteli biisitoiveita ja muuta yleistä älämölöä suunnilleen oikeissa kohdissa. Ainoastaan ainoa pidempi välispiikki ennen Kuolleen miehen kitaraa sai jo jossain viidennen sanan kohdalla ison osan tanssilattian väestä hämmentymään ja ilmeisestikin isoon ääneen ihmettelemään sitä, että soitto lakkasi ja joku pitkätukka lavalla ääntelee nyt ihan väärällä tavalla. Harmi, Anssin välispiikit ovat hyviä mutta niitä ei kannata juuri esittää edes tällaisella keikalla. Myöhemmin syksyllä tai talvella toivottavasti tulee taas soolokeikkoja, jossa ne taas ovat paikallaan.

Settilista tosiaan oli pääosin taas se jo moneen kertaan tänä kesänä kuultu, mutta keikat eivät silti ole mitenkään identtisiä. Etenkin loppupuolen biiseissä oli komeita outroja vähän eri tyyliin kuin aiemmilla keikoilla, ja Bemarissa oli valitettavan lyhyksi jäänyt blueshenkinen soolo – ja bluesiahan Anssi oli facebookissa mennyt lupaamaan, joten tämä oli oikein sopivaa. Päätöskappaleen Parasta aikaa lopussa bändi sai vielä esitellä musiikin teorrian tuntemustaan, kun Anssi huusi sointuja ja outro vaihtoi sävellajia aina maestron ohjeen mukaan. Noh, viimeisen soinnun olemuksesta kaikki lavallaolijat eivät päässet yksimielisyyteen (ja Mikko koskettimien takana taisi valittaa, että hän ei edes kuullut missä lajissa milloinkin oli tarkoitus mennä), mutta keikka saatiin taas kerran kunnialla päätökseen ilman, että tahti herpaantui missään vaiheessa.

Anssi heitti vielä yläfemmat koko eturivin kanssa (ja meidän laita kätteli basisti Antin). Osa eturivistä jäi vielä roudari Paven kanssa tappelemaan siitä, kuka saa pitää settilistan (Pave kuulemma voitti), kun paitamyyntitiskillä oli jo täydessä käynnissä normaali nimmarienhaku ja kaverikuvien otto. Kova jätkä tuo Anssi, muu bändi pääsee bäkkärille heti keikan jälkeen mutta hän jaksaa olla vielä esillä, hymyillä, halata ihmisiä ja kuunnella sadannen kerran ”olitosihyväkeikkakiitos”-vakiorepliikit jopa tunninkin verran keikan jälkeen. Omistautunutta yleisön palvelua!

Auto täyteen kavereita ja kohti Helsinkiä. Oli mukava turista vielä useamman kilometrin verran samanhenkisten ystävien kanssa juuri nähdystä keikasta ja keskustella musiikista muutenkin. Oltiin juuri päästy Bruce Springsteeniin asti, kun autoradioon osunut kanavakin sattui tarjoamaan biisin verrran kyseisen herran tuotantoa. Eipä ollut Neil Youngia, mutta se oli oikein sopiva päätös taas yhdelle elävän musiikin takia tehdylle öiselle ajelulle.

Settilista

Tanssilattialla
Milla
Miten sydämet toimii
Puistossa
Levyhylly pelastaa
Levoton tyttö
Kitarabattle, Kaatua kuin puu (lyhyt versio)
Karhunelämää
Viimeinen yö
Nostalgiaa
Piirrä minuun tie
Aamu
1972
Nummela

Kuolleen miehen kitara
Mikan faijan BMW

Parasta aikaa

Kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.