Keikkarapsa: Suomen kesä on enimmäkseen vähäluminen

| Aiheet: Yhteisö | Kirjoittaja:

Saaristo Open pe 10.6.2016 Kaarina

Nyt on kesä ja nyt kesäkuun toisena viikonloppuna alkoi aina hamaan koulujen alkuun jatkuva kesäfestareitten kausi. Pääkaupunkiseutulaiselle se tarkoittaa perinteisesti pitkää kuivaa kautta, kun kaikki tämän seudun muusikot rundaavat jossain skutsissa, jonne on bygattu rupinen lava miljoonien hyttysten ja muutamien kylähullujen iloksi. Lisänä pitkät välimatkat, mahdottomat liikenneyhteydet, puuttuvat palvelut, tiukkapipot järkkärit, eltaantuneeseen rasvaan ja grillimausteeseen hukutetut makkaraperunat sekä kiinnostavin roiskein kuorrutetut bajamajat ilman paperia, ilman lukkoa ja mahdollisesti ilman koko oveakaan. Tätä kaikkea onkin ollut jo ikävä, eli valitaan äkkiä kalenterista ensimmäinen sopiva festari, otetaan auto alle ja lähdetään kokemaan juttuja, joista voidaan taas kertoa tarinoita koko seuraava talvikausi!

Aivan Turun kainalossa sijaitsevassa Kaarinassa on järjestetty Saaristo Open -festarit laajalla, puistomaisella ranta-alueella jo usean vuoden ajan, ja tämänvuotisten festareitten ensimmäisen päivän kattaus oli todella houkutteleva. Useimmista kesän 2016 festareista poiketen perjantaina ei esiintynyt ketään varsinaista ”nuorisoartistia” vaan ohjelma oli sommiteltu vähän aikuisempaan makuun. Esiintyjistä Anssi Kela taisi olla nuorin, jos katsotaan vain yhtyeen nokkamiesten ja -naisten ikää. Taustabändeistä taisi löytyä jopa Anssia nuorempaa porukkaa, mutta yleisönkin keski-ikä oli jossain lähempänä neljääkymmentä.

Virve Rosti, Freeman ja Menneisyyden Vangit

Töistä lähdettiin niin aikaisin kuin vain kehdattiin, mutta matka vei aikaa. Kun loppumatkasta ajettiin hieman harhaan kuskin unohtessa reitin, parkkikselta oli reipas kävelymatka itse festarialueelle ja sisääntulon yhteydessä oli vielä todella pikkutarkka turvatarkastus, päästiin lavan tuntumaan vasta kun illan aloittanut esiintyjä, Virve Rosti, oli jo settinsä loppupuolella. Jo lipuntarkastuksen ulkopuolella kuultiin Virven vetävän komealla äänellään biisiä Oon voimissain (Gloria Gaynorin I Will Survive) ja kun päästiin kunnolla näköetäisyydelle spiikaattiin käyntiin Charlie Brown.

Ai että Virve on taitava esiintyjä! Hän on lavalla niin iloinen ja menevä, että hänen katsomisestaan tulee heti hyvälle tuulelle! Freeman on periaatteessa tasavertainen solisti bändissä, mutta lavameininkiä katsomalla on helppo mieltää Virve tämän kokoonpanon ehdottomaksi band leaderiksi. Freemanilta ehdimme kuulla vielä Tandemin, tietenkin, ja lisäksi hän oli bändin toinen kitaristi. Viimeisenä tai toiseksi viimeisenä biisinä oli joku minulle vieras uudempi kappale, jonka mainion itseironisessa sanoituksessa käytiin läpi sekä Virven että Freemanin pitkiä uria musiikin parissa.

Egotrippi

Alkuillan esiintyjille kullekin oli varattu 50 minuuttia soittoaikaa (loppuillasta, VHB:stä alkaen tunti per esiintyjä) ja bändien välissä oli aina puolen tunnin roudaustauko, joten Virven ja Freemanin lopetettua ehti hyvin kierrellä tutustumassa festarialueeseen ennen kuin siirryttiin etukaiteen tuntumaan aivan lavan vasemmanpuoleisen reunan kohdalle odottelemaan Egotrippiä ja tähystelemään lavan sivulta yhdestä raosta bäkkärille. Onnistuttiin näkemään vilaukselta mm. kaksi kolmesta von Hertzenin veljeksestä jo tässä vaiheessa.

Egotripiltä en ollut koskaan nähnyt yhtään täysimittaista keikkaa, joten oli todellakin jo korkea aika korjata tämä puute. Tai no 50 minuutin festarikeikkakaan ei nyt ole ihan täysimittainen, mutta parempi silti kuin joku biisin-parin mittainen satunnainen esiintyminen. Egotripin Mikki toivotti yleisön iloisesti tervetulleeksi kesän avausfestareille ja kertoi, että matkalla Kaarinaan bändi oli osunut ihan loppumatkasta raekuuroon, mutta nyt onneksi aurinko paistaa ja on lämmintä. Kaikki taputtivat, hyvä festarisää jee!

Egotrippi veti setissään liudan juuri Egotripiltä kuulostavia mukavia biisejä. Tyylikkäät taustalaulut kuuluvat näihin esityksiin, ja ne toimivat myös livenä kuten pitääkin kun koko bändi rumpalia lukuunottamatta laulaa. No jos nyt jotain vikaa haetaan, niin nämä ovat ehkä vähän turhan paljon vain ”ihan mukava” -sarjan biisejä mieleenpainuvien, sieluja syleilevien hittien sijasta mutta näitä on oikeaasti mukava kuunnella ja bändiä on kiva katsella, kun lähinnä Mikki loikki pitkin lavaa ja kurkotteli kohti muutaman metrin päähän aidattua yleisöä. Hän pomppi lavan etureunan pienten kaiuttimien päällä ja katselimme huolissamme, saako hän sen yhden putoamaan alas.

Lavan takanurkassa näkyy ylimääräistä liikettä ja sieltähän marssii Mikko von Hertzen kohti rumpuraiseria ja Egotripin nykyinen rumpali Risto luovuttaa hänelle paikkansa! Mikko on ollut Egotripin rumpali aivan bändin alkuaikoina joskus 20 vuotta sitten, ja nyt hän palasi takaisin paikalleen yhden biisin, Unihiekkaa, ajaksi. Yleisö kohisi ja kamerat räpsyivät, tämä oli selvästi bändin faneille kovempi hetki ja bändikin hymyili tavallista leveämmin ja Mikkoa halattiin kovasti biisin päätteeksi. Kivaa! Lavan reunoilla vilahteli tässä vaiheessa myös muita VHB:n jäseniä ja seuraavana esiintyvän J. Karjalaisen bändin jäseniä.

Etuaidalla on kivaa, mutta nyt on pakko käydä vähän syömässä jotain ja vessassa, jotta jaksaisi loppuillan. Bajamajat olivat uskomattoman siistejä ja niitä oli tarpeeksi, avuliaat järkkärit näyttivät mistä löytyy vesipiste juomapullon täyttämistä varten ja ruokinta-alueella oli kivasti istumapaikkoja, mutta älkää ottako kebablautasta, ellette ole suuria sipulin ja epämääräisten rähmämausteiden ystäviä. Ne makkaraperunat olisivat tällä kertaa luultavasti olleet maukkaammat.

J. Karjalainen

Jiin soittoaikaan oli enää vain viitisen minuuttia kun huoltotoimet on suoritettu, mutta yllättäen saimme vanhan paikkamme lavan etuaidan reunalla takaisin. Kaikki muukin yleisö on siis ollut huoltokierroksella, ja koska ruokapuolella oli väljää, muut ovat ilmeisestikin huolehtineet pääasiassa nestetankkauksesta. Roudaus on suoritettu loppuun ja lava on valmiina.

Aluksi lavalle astuu pelkkä Jii yksin akustisen kitaran kanssa ja kuulemme uuden levyn nimikappaleen Sinulle Sofia. Bändi valuu sisään tämän aikana ja he tarttuvat soittimiinsa seuraavan biisin, Stindebinden, alkaessa. Aluksi setissä on nelisen biisiä uusimmalta levyltä, sitten pari parasta edelliseltä levyltä ja sitten siirrytään kivan monipuolisesti vanhempaan tuotantoon. Ja onneksi oltiin samalla puolella lavaa kuin taitava kitaristi Mikko Lankinen, joten päästiin seuraamaan kunnolla hänen upeaa työskentelyään.

Jii bändeineen tuntuu olevan hyvässä vedossa. Jii itse on tavallista aktiivisempi lavalla ja yleensä melkoisen jäyhä bändikin hymyilee heittää läppää keskenään normaalia (tai siis aiemmin näkemääni) selvästi enemmän. Itse asiassa kaikki tämän festarin esiintyjät loistivat nimenomaan iloisuudellaan. Kai se on tämä kesän ulkokeikkailukauden aloitus kivaa näille muusikoillekin! Yleisö sai laulaa mukana Jiin innostaessa porukoita aukomaan suutaan.

Von Hertzen Brothers

Jiin lopetettua hivuttauduttiin varovasti hieman keskemmälle kaikkien muiden paitsi eturiviläisten lähtiessä taas yleisöstä seuraavalla juomis- tai syömiskierrokselle, ja yksi vasta myöhemmin töistä päässyt kaverikin liittyi seuraan. Juteltiin ja katseltiin roudausta. Sitä puuhaa täällä selvästi helpottaa se, että rumpu- ja kiippariraiserit ovat pyörillä liikkuvia ja kumpiakin on useammat kuin yhdet. Kun yksi bändi esiintyy, toisen rumpusettiä ja koskettimia kootaan lavan sivulla pressun takana toisille alustoille, ja kun bändi lopettaa settinsä, sen rummut ja kiipparit työnnetään ulos samalla kun seuraavan esiintyjän vastaavat rullataan sisään. Hyvin näppärää ja hauskaa katsella!

VHB oli yksi tärkeä syy sille, että päätin lähteä juuri näille festareille. Heillä ei kesän aikana ole kovin monta keikkaa Suomessa, ja tämä oli ainoa järkevästi saavutettavissa ollut festarikeikka. Lisäksi tämä oli bändin ensimmäinen keikka uudessa kokoonpanossa: veljekset pysyvät, mutta nyt bändissä on uusi rumpali Santeri ja uusi kosketinsoittaja Burton. Pysyviä vai tilapäisiä jäseniä? Joka tapauksessa kiinnostavaa nähdä tämä bändi täällä.

VHB avaa komeasti biisillä New Day Rising, oma suosikkini koko bändin tuotannosta, jee! Seuraavan biisin aikana alkoi tuntua oudon kostealta ja kun takaa kuuluva kahina paljasti muun yleisön kaivelevan kertakäyttösadetakkejaan esille, oli aika vetää faijavainaan keinonahkarotsi niskaan. Kun lähdettiin autolta festarialueelle, arvottiin mitä kledjuja otetaan mukaan ja olin onneksi päätynyt tähän kesäkeleille turhan paksuun ja hiostavaan takkiin, sillä nyt taivas aukeni oikein kunnolla. Kas, tämä vesihän on tosi kylmää, oudon valkeaa ja se jopa pomppii – oho, rakeita! Taitaa olla parasta vetää lippalakki tiukemmin päähän.

Lava oli kunnolla katettu ja siinä oli täysin umpinainen takaseinä, joten show jatkui sään vaihtumisesta huolimatta, Mikko vain totesi että oho, yleensä heillä on se maine että he tuovat auringon mukanaan. Yleisössäkään ei käynyt katoa ainakaan edessä ja keskellä, sillä hyvistä pittipaikoista ei nyt pienen raekuuron ja sitä seuranneen kaatosateen takia tietenkään luovuta, kyllä siihen tarvitaan vähintään sata salamaa ja niitä ei nyt kuulunut muualla kuin Virven setissä muutamaa tuntia aiemmin.

Kun sade alkoi muutaman biisin päästä vähitelleen hellittää, VHB:n laulukamoista katosivat tehot (soittokamat sen sijaan toimivat koko ajan) ja Mikko ja Jonne laulattivat iloisesti yleisöä aivan lavan etureunalla kurkotellen ilman säestystä Kien seistessä äkäisen näköisenä kädet puuskassa omalla paikallaan, kunnes vehkeet saatiin taas pelittämään ja keikka jatkui normaalisti. Mikko oli energinen itsensä koko keikan ajan näistä pieneistä vastoinkäymisistä huolimatta juosten pitkin lavan etureunaa ja hymyili nii-in ihanan henkilökohtaisesti kaikille katsojille. Ai että, on se vaan suloinen poika!

Klamydia

Taas roudauksen aikana hivuttauduttiin kohti keskilinjaa, kun pari selvästi vain VHB:tä odottanut eturiviläinen lähti, ja katseltiin kun komea punainen VHB-taustakangas vaihdettiin rajuun juntustyyliseen Klamydia-lakanaan. Tauon aikana valtaosa yleisöstä kävi taas muualla, joten hetken oli todella väljää – kunnes Klamydia spiikattiin sisään, ja kaikki ne eniten kaljaa tankanneet ryntäsivät kiinni etuaitaan katsomatta, onko siinä välissä jo muuta porukkaa. Noh, ainakin nyt ollaan tiiviisti ja tulee lämmin, vaikka voisin kyllä pärjätä vähän vähemmällä tönimisellä.

Klamydia ei ehtinyt mukaan siihen ainoaan oikeaan punk-aaltoon vaan aloitti vasta joskus kasarin lopulla, mutta homma on sitten tehty sitäkin uskollisemmin alkuperäiselle aatteelle muiden punk-bändien siirtyessä melodisempaan uuteen aaltoon tai lopettaessa kokonaan. Nytkin lavalle nousi nelimiehinen porukka, joilla rumpalia lukuunottamatta oli komeat, värjätyt irokeesit ja oikea asenne keskisormi pystyssä, nahkatakki päällä ja kaikki musiikki esitetään leveässä haara-asennossa. En olekaan hetkeen nähnyt basistia, joka roikuttaa bassoa noin paljon muniaan alempana!

Pilke silmäkulmassa kirjoitetut biisit kertoivat ryyppäämisestä, narkkaamisesta, rokkaamisesta, pohojalaisuudesta ja epämääräisistä ihmissuhteista rappioelämää tavallaan ihannoden ja samalla siihen masentavan realistisestikin suhtautuen. Suomen tunnetuimmalle dokaajalle Anssi Kelalle omistettiin kunnon ryyppyputkesta kertova kappale Krapula tulee (minä määrään päivän).

Kaikki Klamydian yleisössä eivät täysin hahmota alkoholinkäytön ongelmia, ja tappeluhan siitä puhkeaa kun on ensin tarpeeksi tönitty puolin ja toisin siinä vähän etuaidan takana. Kun ulkopuolisiinkin alkaa jo sattua, me huidottiin järkkäriä apuun ja tarmokas keltaliivinen nuori mies harppasikin tyylikkäästi aidan yli, erotti toisiaan mäiskivät ja kuristavat kaverukset näppärästi ja rauhoitti tilanteen hetkessä. Mainiota toimintaa, kiitos hänelle ja muille paikallaolleille järkkäreille hyvästä tilannetajusta!

Anssi Kela

Taas roudataan, ja onneksi humalaiset Klamydia-fanit katosivat lavan edustalta yhtä nopeasti kuin olivat sinne tulleetkin. Tällä kertaa lavan edusta ei kuitenkaan tyhjentynyt lähes kokonaan kuten aiemmilla roudaustauoilla, vaan sinne jäi aika paljon porukkaa ja lisää lappasi vapautuneille paikalle jo tauon alkupuolella. Meidän kolmikko hivuttautui taas puoli metriä lisää keskemmälle samalla kun kommentoitiin basisti-Antin bassonkielten lämmittelyä koleassa säässä. Sade ei enää uhannut, mutta vaikka aurinkokin oli taas paistanut aikansa sateen tauottua, ilma oli melkoisen kylmä.

Nyt on valmista, bändi lavalle ja Millalla lähdetään! Anssi on t-paidassa ja Freddie Mercury -takissa, eikä muullakaan bändillä taida olla villapaitoja tai kaulahuiveja mukanaan. Noh, liikkuvathan ne tuolla lavalla aika lailla joten kai ne pysyvät lämpiminä, ja meidän yleisönkin on syytä muistaa tanssahdella tarpeeksi. Anssin biiseissä on onneksi paljon hetkiä jolloin sopii taputtaa tahdissa, joten kädet pysyvät enimmäkseen lämpiminä. Yleisö on myös tiivistynyt mukavasti, ei niin ahtaasti ja tönien kuin Klamydian aikana vaan sopivasti, joten täällä porukan keskellä myös ihmisten läheisyys lämmittää pimenevässä illassa. Kello oli siis yksitoista kun Anssi aloitti, ja nyt vasta alkaa oikeasti hämärtyä koska on kesäkuu.

Jo Milla sai yleisön laulamaan mukana ekoista soinnuista alkaen ja koko muu setti saa tältä yleisöltä saman käsittelyn. Ainakin edessä osataan kaikkien biisien sanat selvästi ulkoa ja kun ollaan festareilla eikä jollain salikeikalla, mukana kehtaa laulaa koko ajan kovaa koska täällä ei niin haittaa vaikka menee nuotin vierestä tai ei muistaisi kaikkia sanoja. Festareilla vapaa itseilmaisu on onneksi sallittu taidemuoto. Ja tähänhän Mikko von Hertzenkin viittasi jossain välispiikissään, kun yritti saada koko porukan laulamaan mukana jossain VHB:n vähän vaikeammassa biisissä: Laulakaa nyt, myöhemmin illalla te laulatte kuitenkin Anssin kanssa.

Iloinen, hyvin koottu 11 biisin mittainen settilista ei tuonut mitään varsinaisia yllätyksiä meille kymmeniä keikkoja nähneille, mutta yleisö tykkäsi ja pysyi hyvin messissä koko ajan. Jokaisen biisin aloitusta odotettiin ja alkavasta biisistä iloittiin aidosti kun se tunnistetiin – ja iso, äänekäs osa yleisöä tunnisti selvästi jokaisen biisin. Tämän yleisön mukana oli hienoa olla.

Lavan ja etuaidan välisellä alueella oli neljä jättimäistä bassokaiutinta niin houkuttelevasti mutta juuri hieman liian kaukana jotta niille olisi voinut loikata lavalta. Kaikki muut esiintyjät olivat pysyneet kiltisti lavalla, vaikka olivat selvästi kurkotelleet reunalta yleisöä kohti ja katselleet arvioivasti kaiuttimien kattoja. Mutta ei Anssi, hän pudottautui alas korkealta lavalta ja harppasi jonkun matalamman kaapin kautta laitimmaisen ison kaapin päälle, kurkotteluetäisyydelle yleisöstä! Ja oho, yhden kaapin valloitus ei miehelle riittänyt vaan hän loikkasi sieltä vielä toisellekin kaapille fist bumpaamaan eturiviläisten kanssa ennen kuin alkoi pohtia miten ihmeessä pääsee sieltä takaisin lavalle.

Anssi selvisi takaisin lavalle bändin luokse turvallisesti ja vielä kuultiin muutama biisi, eli Nostalgiaa kirkumista herättäneine loppuhyppyineen, komea yhteislaulu-ulvonta 1972 ja lopuksi Nummela, jota kunnioitettiin viimeinkin kokonaan pimentyneessä illassa sadoin tuikkivin tähdin eli kännykän valoin.

Yleisö oli selvästi tyytyväinen näkemäänsä ja kuulemaansa, ja koska kellokin oli jo hieman yli puolen yön, melko iso osa yleisöstä lähti vaeltamaan jo kohti parkkipaikkoja ja Turkuun kuljettavia busseja vaikka illan ulkomainen pääesiintyjä, ruotsalainen E-Type, oli vielä tulossa. Matkalla parkkikselle pysähdyttiin ihailemaan ja kuvaamaan valonhämyistä taivaanrantaa, ja kuultiin kuinka useampikin ohikulkija kehui Anssin keikkaa. Selvästi hyvin mietitty festarisetti hänellä, ja kaiken kaikkiaan hyvä ilta kaikkine esiintyjineen. Vielä edessä on pitkä öinen ajelu kohti pääkaupunkia.

Kotona seuraavana päivänä sai ihmetellä edelleen osittain märkiä vaatteita, jumissa olevia hartioita ja vasemmalta puolelta auringon takia punoittavaa naamaa. Jalkoihin ei sentään satu, eli kannatti investoida melkein kolmekymppiä tukevampiin lenkkareihin. Kaverit, koska otetaan uusiksi? Ehkä ensi kerralla osuu kohdalle se ukkonenkin, tai edes isompia rakeita?

Anssin settilista:

Milla
Miten sydämet toimii
Puistossa
Levoton tyttö
Battle
Karhun elämää
2080-luvulla (Sanni cover)
Petri Ruusunen
Nostalgiaa
1972
Nummela

Kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.