Keikkarapsa: Aloha from Hawaii

| Aiheet: Yhteisö | Kirjoittaja:

Anssi Kela soolo la 22.10.2016 Aloha Bar Ohana, Espoo

Espoon lähiöissä on pizzerioita, kapakoita, baareja, juottoloita, pubeja, räkälöitä ja sitten vielä lisää pizzerioita. Valtaosaa ei erota toisistaan mitenkään muuten kuin siitä, onko Frutti di Mare listalla ennen vai jälkeen Quattro Stagionin ja kuinka monta kirjoitusvirhettä listaan on saatu mahdutettua. Olarilainen Bar Ohana pyrkii havaijiteemallaan kuitenkin hieman poikkeamaan valtavirrasta. Sitä paitsi, heiltä ei saa pitsaa mutta sen sijaan heillä on tarjolla elämää musiikkia pari kertaa kuussa.

Tästä tarjonnasta johtuen melkoinen määrä Anssi Kelan faneja oli päätynyt juuri tähän lähiöön eräänä lokakuisena lauantai-iltana. Mielikuvituksellisesti nimetyssä Facebook-yhteisössämme ”Anssi Kelan fanit” (huomatkaa tämä mainos, ja liittykää joukkoomme jos ette vielä ole siellä!) oli päätetty, että pidetään kerrankin kunnon etkoilut ruuan ja tietokilpailun merkeissä. Koska Ohanasta ei saanut kuin musiikkia ja nesteitä, ilta aloitettiin eräästä pizzeriasta (listalla Frutti ennen Quattroa ja paljon jänniä kirjoitusvirheitä). Tietokilpailu oli sopivan vaikea ja isolla karkkipussilla palkittu voittaja erottui muusta porukasta juuri riittävän selvästi. Sitten kello lähestyikin jo kahdeksaa, ja oli aika siirtyä aukion toiselle laidalle Ohanaan.

Illan aloitti akustinen kitaristiduo Kari Kalme & Vesa Robertsson, nuoria kavereita joiden cover-sikermää oli mukava kuunnella. Poikien kitarointi (molemmilla akustiset Takaminet) oli ilo korvalle ja laulukin kulki kivasti. Settilista oli oikein sopiva kooste kotimaisia ja englanninkielisiä suosikkeja Juha Tapiosta Dire Straitsiin ja Pauli Hanhiniemestä Bob Segeriin. Pojat soittovat runsaan tunnin verran yhdeksästä hieman yli kymmeneen. Pojat olivat selvästi tottuneet soittelemaan kapakoitten nurkissa yleisölle, joka ei juuri heihin kiinnitä huomiota joten he olivat selvästi iloisesti yllättyneitä kun me Anssin hyvin kouluttamina olimme heidänkin settinsä ajan kiltisti lavan edessä taputtamassa tahtia ja huojuttamassa käsiämme.

No niin, kohta onkin jo itse illan pääesiintyjän vuoro. Anssin oli nähty mustassa talvitakissaan ja musta pipo päässään marssivan takahuoneen suuntaan jokunen hetki sitten, eli mies on jo talossa. Nyt tiivistetään rivit lavan edessä ja valmistaudutaan. Rehtorin kansliastahan oli tullut kehoitus laittaa leit kaulaan ja kaislahameet lanteille, ja koska tällaisia käskyjä on syytä noudattaa, iloisenväriset leit nosteltiin kauloihin heti kun Anssi asteli lavalle mustine Martin-kitaroineen. Häntä varten oli tietenkin hankittu musta lei.

Kaksi sisarta näköjään sujuu ihan hyvin lei kaulassakin ja kun keikka oli näin saatu käyntiin ja ääni jotakuinkin kuuluville, oli aika esittää toiveita illan settiä varten. Jos ei jaksa huudella, voi aina piirtää tai kirjoittaa ja sehän toimi taas: seuraavaksi biisiksi luvattiin nykyään aivan liian harvoin esitetty Karhusaari! Anssi kertoi pienen tarinan biisin syntyhetkestä vuosien takaa ja koska tuo kyseinen saari on ollut tuttu hengailupaikka minullekin, sitä oli erityisen hauskaa kuunnella. Ja kuten kapakkakeikoilla liian usein käy (muuallakin kuin vain täällä Espoossa), tässä vaiheessa joku kovaääninen miespuoleinen ärjyy takavasemmalta että ”Turpa kii ja ala laulaa!” No äh, minä olisin kuunnellut niitä juttuja kyllä mielelläni, mutta harmittavasti tästä seurasi se että myöhemmät spiikit olivat paljon lyhyempiä.

Milla, Jennifer Aniston, 2080-luvulla. Yleisön etuosa on hyvin messissä, mutta takaosissa on runsaasti ”tulin tänne vain ryyppäämään ja seurustelemaan” -tyyppejä ja puheensorina kantautuu sieltä eteen koko ajan hieman hiljaisempien hetkien aikana. Yhteislaulu toimii, mutta ei ole yhtä kovaäänistä ja riehakasta kuin vaikkapa Hangossa kuukausi takaperin. Toiveita huudellaan kuitenkin ahkerasti ja onneksi paljon laajemmalla skaalalla kuin ”Soita Milla uudestaan”.

Aamu on aina iloinen hetki soolokeikalla, samoin joka keikalla kuultava 1972, jota kuunteli nyt eri korvin erään tietokilpailukysymyksen takia (siis kuinka mä en muka muistanut TUOTA tyyppiä sen sanoituksesta?) ja sitten piirreltiin tietä vielä tavallistakin hempeämmin. Karhunelämää ja yleisön laulatusta, Levoton tyttö ja menoa ja meininkiä. Vaikka paikka oli melkoisen täynnä, tämäkään biisi ei saanut aikaan lavan edessä tönimistä koska humalaisemmat porukat istuivat pöydissään ja lavan edustalla seisomassa oli vain niitä, joilla jalat kantoivat ja vatupassi toimi vielä tarpeeksi hyvin.

Bemarin kyytiin astuttiin pienen klassisen intron myötä, ja parin muunkin biisin yhteydessä kuultiin näitä vähemmän rokkaavan musiikin parista lainattuja kitarantilutteluja. Hyvin sopivaa, sillä osa niistäkin on oman aikansa tukanheittomusiikkia, jota kuuntelemalla nuoriso saattoi ärsyttää vanhempiaan. Mokomatkin turmeltuneet vätykset kuuntelevat vain jotain ihme sellokonserttoja, ei noista selkärangattomista rentuista kyllä ikinä mitään tule isoina!

Sydämellisen anatomian oppitunnin jälkeen seurasi melkoinen yllätys meille faniryhmäläisille: Se meidän kaipaamamme Petri Ruusus -trilogia kerrankin kolmiosaisena, Rva Ruususesta alkaen! Meillähän oli ryhmässä pohdintaa juuri tästä aiheesta ja äänestys, jossa vaihtoehto ”Rouva Ruusunen on Petri Ruususen äiti” voitti ylivoimaisesti muut tarjolla olleet vaihtoehdot, vaikka Anssi itse oli pariinkin otteeseen maininnut, että he eivät olisi sukua. Sopeutuvainen ja fanejaan kunnioittava artisti suostui siis tällä kertaa nöyrtymään ylivoiman edessä ja toteuttamaan tämän kollektiivisen toiveen juuri tässä halutussa muodossa. Tämä oli todella hieno ele meitä kohtaan, tätä arvostamme suuresti!

Minne Rouva Ruususen häiriintynyt ihailija suunnitteli tällä kertaa matkustamista? Ensin tietenkin Havaijille, mikäs sen sopivampaa juuri tämäniltaisen kapakan teema huomioon ottaen. Mutta eihän sen rahat olisi sinne asti riittäneet. Seuraavaksi hylättiin Teneriffa ja Pärnu samasta syystä, mutta minne ne sitten päätyvät? Tänä iltana he olivatkin selvästi espoolaisia, sillä lopulta kohteeksi valikoitui Vesipuisto Serena! No niin, nyt meidän espoolaisten kelpaa jo vähän röyhistellä rintaa ja ylpeillä sillä, että meillä on tällainen upea paikka joka näköjään tunnetaan niin laajalti että tuolta kaukaa satamakaupungin puoleltakin tullut artisti osaa sen mainita! Tähän asti me muualta Suomesta tänne kertynyttä fanijoukkoa isännöineet olimme vähän joutuneet luimistelemaan ja pyytelemään anteeksi, kun meillä nyt on täällä vähän tällaista, sori…

Vielä saatiin kuultavaksi todella harvoin soitettu toivebiisi Ensilumi, surullinen mutta tenhoavan kaunis ongelmallisen parisuhteen tarina sekä jo alusta alkaen toivottu Nummela yhteisulinoineen, ja pääsetti oli päättynyt. Ei tietenkään koko keikka, sillä eihän Anssi edes yrittänyt poistua lavalta tai ottaa kitaraa irti piuhasta vaan totta kai vielä oli tiedossa encore. Anssi siinä valitteli että omat hittibiisit alkavat olla lopussa (eikä ole, sulla on se yksi uusi…) ja kun hän sopivasti herutti, lopulta joku tajusi karjaista sen pakollisen ja Anssi sai riittävän syyn soittaa Paranoidista ensimmäisen säkeistön. Tämän jälkeen tulikin paljon harvinaisempaa lainakamaa, Neil Youngin upea Heart of Gold! Ai että, nyt meitä espoolaisia tosissaan hemmotellaan.

Ja sitten, vielä sitä omaakin materiaalia on soitettavaksi asti eli uusin julkaistu kappale Musta tuntuu multa mahtui kuin mahtuikin tämänkin keikan settilistaan kun tarpeeksi aneltiin! Olin joutunut odottelemaan tämän biisin livenä kuulemista tänne asti ja Nummelaan päästyä olin jo alkanut pelätä, että odottelu saattaa jatkua aina Tavastialle asti. Mutta nyt tämä se tuli, hienoa! Vielä yksi kappale ihmissuhteen kauneimmasta ja intiimeimmästä hetkestä eli pullan leipomisesta Tammervorssin uroiden tyyliin ja sitten piuha olikin jo irti kitarasta eikä lisää musiikkia ollut tarjolla useista vaatimuksista huolimatta. No mutta johan keikalla oli kestoakin jotain 1:40 – 1:45 ja ilta jatkui vielä normaalilla nimmari- ja kaverikuvasessiolla. Tällä kertaa tietysti otettiin myös isomman joukon yhteiskuva leit kaulassa.

Pitkänpuoleinen setti, yhteensä 21 biisiä joista 17 oli Anssin omaa tuotantoa. Tietyt vakiobiisit tietysti toistuvat käytännössä joka keikalla (vaikka aika hiljattain oli ihan oikeasti keikka, jolla Millaa ei soitettu), mutta koko tuotannosta löytyy todella paljon kamaa, jota pudotellaan etenkin näihin soolosetteihin houkuttelevalla tavalla. Kun kiertää tarpeeksi keikkoja, saattaa onnistua osumaan paikalle kun vaikkapa juuri Ensilumi soitetaan. Kun Anssilla on omaa soolouran materiaalia ainakin 70 biisin edestä (plus Pekan ja Suden biisejä vielä päälle, ja muita levytyksiä), aika monta keikkaa saa kuunnella että edes kaksi kolmasosaa kaikista osuisi joskus livenä omalle kohdalle. Ja kun joku juuri valitti, että Anssi ei soita covereita, niin tälläkin keikalla kuultiin peräti 4 lainakappaletta, joista etenkin tuo Neil Youngin biisi todella säväytti. Taas kerran erinomainen syy jatkaa keikoilla käyntiä.

Settilista

Kaksi sisarta
Karhusaari
Milla
Jennifer Aniston
2080-luvulla (Sanni cover)
Aamu
1972
Piirrä minuun tie
Karhunelämää
Levoton tyttö
Mikan faijan BMW
Miten sydämet toimii?
Rva Ruusunen
Puistossa
Petri Ruusunen
Ensilumi
Nummela

(Paranoid – Black Sabbath cover, osittain)
Heart of Gold (Neil Young cover)
Musta tuntuu multa
Matkalla Alabamaan (Popeda cover)


Facebook-yhteisö Anssi Kelan fanit löytyy täältä:
https://www.facebook.com/groups/120069875119026/

Kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.