Keikkarapsa: Olipa kerran pieni urhea kylä Galliassa…

| Aiheet: Yhteisö | Kirjoittaja:

Grani 110 v. Party -konsertti la 29.10.2016 Uusi Paviljonki, Kauniainen

Esiintyjinä Green Light District, Pamela Kilpeläinen Trio ja Anssi Kela, Ville Kela ja Tuomas Wäinölä.

Pieni, urhea Kauniaisten eli Granin kylä on jo 110 vuotta puolustanut itsenäisyyttään keskellä suurta Espoon imperiumia. (Hulluja nuo espoolaiset.) Tämän kunniaksi tuo sisäänpäin lämpiävä, isolta osin ruotsia puhuva huvilakaupunki oli järjestänyt konsertin, jonka esiintyjiksi oli kelpuutettu vain kansalaisia, joilla on aito Granin passi. Tosin useimmilla se ei tainnut enää olla voimassa, sillä esiintyjiä ilmeisestikin granilaisuuden lisäksi yhdisti se, että he kaikki ovat muuttaneet sieltä pois.

Kauniaisten vuonna 2002 valmistuneen kulttuuritalon Uuden Paviljongin iso sali on nimeltään Soittorasia ja se on suunniteltu nimenomaan musiikkitapahtumia varten. Jyrkästi nousevan katsomon kaikki 220 paikkaa näyttivät varatuilta, kun tilaisuuden juontaja Mimmi-palvelijatar ilmestyi saliin isoine lyhtyineen. Hän kertoili Kauniaisten varhaisesta historiasta hauskoja tarinoita Granin ilmeeseen sopivalla tavalla kaksikielisesti.

Lavalle oli jo roudattu setti soittimia, ja pian sinne laskettiin hiphopkokoonpano Green Light District. Bändi oli peräti kahdeksanhenkinen, sillä siihen kuului kahden laulusolistin lisäksi kitaristi, basisti, rumpali ja kolmimiehinen torvisektio. Viimeksi mainittujen käsissä nähtiin ainakin tenorisaksofoni, alttosaksofoni (vai oliko se baritonisaksofoni?), pari erilaista trumpettia ja poikkihuilu. Poikien englanninkieliset vedot olivat vauhdikkaita ja torvisektio toi kivasti erilaista menoa biisien taustoihin. Lähimpänä esikuvana nousee mieleen joku Don Johnson Big Band. Kolmivarttisen, menevän setin aikana ei todellakaan ehtinyt tulla tylsiä hetkiä!

Poikien esityksen jälkeen oli vajaan puolen tunnin väliaika ja roudaustauko. Jäimme porukalla saliin hengailemaan, koska lämpiötiloissa oli ahdasta, ja näimme, kuinka Ville ilmestyi rumpusetin taakse. Olimme ennalta veikkailleet että trio Anssi, Ville ja Tuomas esiintyisi akustisesti, mutta tämän perusteella Villellä tulee soittamaan noita rumpuja eikä cajon-laatikkoa. Lavalla lojuva leveä pedaalilauta ei ollut juuri lopettaneen bändin kitaristin käytössä, joten sen täytyy olla Tuomaksen ja hän soittaa siis sähkökitaraa, ei akustista. Mutta missä on Anssin pedaalilauta? Tuodaanko se myöhemmin, vai voiko olla että Anssilla olisikin basso tänä iltana? Siitähän tässä on haaveiltu jo pidemmän aikaa. Ai että, jännittävää odotella!

Muut katsojat palasivat tauolta ja pienen juontohetken jälkeen tilaisuus jatkui Pamela Kilpeläinen Trion esityksellä. Liikkeelle lähdettiin swingin tahdissa, vierailtiin Heikki Sarmannon tuotannossa, Ruotsin kuningashuoneessa ja Aki Sirkesalon kautta päädyttiin lopuksi ranskalaiseen chansoniin. Pamelan kaunis ääni taipui moneen eri musiikkityyliin ja hänen säestäjänsä tekivät hyvää työtä flyygelin ja kontrabasson kera. Taiteellisempaa menoa siis, mutta mukavan vauhdikasta silti ja erittäin sopivaa tällaiseen moneen eri makuun tarkoitettuun konserttiin.

Lyhyt välijuonto, ja lavalle kutsuttiin Anssi Kela, joka saapui trioineen paikalle lopulta kun oli saanut takin niskaansa. Kun Anssi ilmestyi salin puolelle, odotettiin tietysti kiihkeästi minkä soittimen hän tuo tullessaan. Hetkinen, onko tuo se punainen Gretsch-kitara – eikun eipäs olekaan, se on kyllä hyvin saman mallinen soitin mutta tuo on oikeasti Gibson-merkkinen basso! No nyt, tätä on tosissaan odoteltu koska tuo mieshän on pohjimmiltaan basisti eikä mikään kitaran tiluttelija. Tiedossa on siis sulosointuja ihan perinteisellä rokkikokoonpanolla Hurriganesin tyyliin! Jukra, ne on varmasti treenanneet monta iltaa!

Kuten muitakin tämän illan esiintyjiä tai esiintyjäryhmien edustajia, juontaja Mimmi haastatteli Anssia hetken ennen esitystä ja hän sai kertoa granilaisesta taustastaan muutaman tarinan. Totta kai tätäkin kuunteli mieluusti, mutta kerrankin teki mieli huutaa että vähemmän puhetta, enemmän musiikkia, nyt mä haluan bassoa ja mahdollisimman äkkiä!

Miehet asettuvat aloilleen ja valkoista Stratoa kantava Tuomas saa selvästi tuurata Saaraa porukan muistiyksikkönä, sillä jo avausbiisiä ennen Anssi kysyy häneltä, mitä olikaan tarkoitus soittaa ja Tuomas tietysti muistaa että Kaksi sisarta. Oho, soolokeikoilla niin usein kuultu avausbiisi, jota ei bändikeikoilla ole viime vuosina soitettu kovinkaan usein. Eikä tietysti koskaan ennen juuri tällä kokoonpanolla, koska tämä kokoonpano ei ole ollut olemassa ennen tätä iltaa. Bassokuviot irtoavat tyylikkäästi Anssin hyppysistä, mutta laulun kanssa on enemmän takkuilua. Selvästikin bassottelu imee keskusyksiköstä enemmän tehoja kuin kitaran rämpyttely, joten biisien sanojen muistelu ei heti tuota tulosta. Mutta onneksi kunhan alkuun oli päästy, sekin lähti sujumaan vaikka illan aikana unohteluja oli jonkun verran enemmän kuin normikeikalla.

Puistossa-biisin aikana tajuaa, miten erilaiselta tämä kuulostaa normaaliin bändin soittoon verrattuna. Tietysti koskettimet puuttuvat taustalta nyt kokonaan. Ainoana kitaristina Tuomas soittaa monet kohdat melko lailla eri tavalla kuin silloin, kun keikalla on kaksi kitaristia ja taustalaulut kuulostavat erilaisilta kun Tuomas hoitaa sen pestin nyt komeasti yksin ilman Anttia ja Saaraa. Mutta ennen kaikkea Anssin orgaaninen bassonsoitto on aika lailla erilaista kuin vakiobasisti Antin jämerän rytmikäs meininki. Lauluosuuksien aikana basso hakee jonkinlaisia peruskuvioita, mutta sovituksiin on jätetty lauluttomia kohtia ja Anssin sormet todella lähtevät juoksemaan neljällä kielellä kun hän pääsee astumaan hetkeksi pois mikrofonin ääreltä. Lisäksi tuo puoliakustinen basso kuulostaa myös aivan erilaiselta kuin Antin uljas Fender.

Anssi unohti taas settilistan (niissä kirjoitetuissa listoissa on siis hyvät puolensa!) ja kysyi tällä kerta Villeltä, mitä seuraavaksi pitikään soittaa. Aina avulias pikkuveli ilmoitti, että ei tiedä, mutta ”Kai joku niistä sun biiseistäsi”. Ville oli lapsuuden kotikulmillaan selvästi tavallista rennommalla tuulella ja virnuili iloisesti rumpusettinsä takaa. Ja alun takertelusta huolimatta Milla kyllä kulki ja yleisö avusti taputtamalla tahtia Anssin yllytyksestä.

Nummela tulee jo tässä vaiheessa settiä, nythän ollaan menossa vasta neljännessä biisissä? Mutta kuten oli jo päivällä meidän kesäretkiseurueessa todettu useampaan kertaan, Nummelahan kertoo ensimmäisessä säkeistössään nimenomaan Kauniaisista ja nyt se ei ole mikään setin päättämisbiisi, vaan itsenäinen, hyvin olennainen biisi keskellä settiä. Tänään Anssilla ei ole huuliharppua (bassoa ja huuliharppua ei kaiketi voi soittaa yhtä aikaa, vai tietääkö joku onko tätä ikinä tapahtunut tunnetun maailmanhistorian aikana?), joten Tuomas kitaroineen hoitelee intron. Ai että, miten komea Nummela ja näin hartaudella kuunteleva sali antaa basistillekin mahdollisuuden lopettaa soittaminen aina kun tuntuu siltä että lauluun täytyy panostaa parin säkeen ajaksi normaalia enemmän.

Setti jatkuu Levottomalla tytöllä, jossa kerrankin kuullaan ne levylläkin olleet Anssin ihan omat bassokuviot, tai ainakin liveksi sopiva versio niistä. Vielä 1972, jossa luetellaan ties mitä mutta ei nyt kuitenkaan vuosilukuja, ja biisiin on onnistuttu mahduttamaan kitaran ja basson kahdenkeskeistä keskustelua todella herkullisesti. Yleisö tanssii seisaaltaan. Ai se oli viimeinen biisi? No hei, älkää nyt edes kuvitelko, taputettiinhan me illan musiikkitarjonnan aloittanut Green Light District myös takaisin encorea varten, kyllähän tekin tulette vielä tänne!

No totta kai pojat tulivat takaisin, ja Sydämet saivat toimia erilaisena, erikoisena versiona joka kuitenkin uusien kuvioidensa jälkeen palasi Villen rytmin saattelemana ruotuun oikealla tavalla. Anssi ei selvästi ole vielä valmis lopettamaan keikkaa yhden encorebiisin jälkeen, vaan hän kyselee yleisöltä toiveita. Mitään muuta ei kuulemma ole harjoiteltu, mutta ei se mitään, eihän näitäkään oltu harjoiteltu – täh, ette kai te nyt näitä kylmiltään vetäneet? Huh huh, on siinä ammattitaitoa ja rohkeutta! Vai laiskuutta tai liikaa kiirettä? No ei vaan pelkkää ammattitaitoa, sitä se on.

Joku toivoo uutta biisiä Musta tuntuu multa, mutta se ei vielä irtoa tällä kokoonpanolla. Seuraavaksi toivotaan Älä mene pois, ja Anssi sanoo että ei voida, Tuomas ei osaa sitä (no höh, Tuomas osaa ihan mitä vaan ja improvisoi loput) mutta sitten havaitaan, että kas, lavallahan on iso musta flyygeli, jossa on kansi auki ja joka on vielä mikitetty. ÄMP on biisi, jota Anssi on vetänyt akustisillä soolokeikoilla joskus koskettimilla (joku pieni sähköpiano), eli otetaanpa se nyt sitten vähän eri lailla kuin tavallisesti. Tai siis eri lailla kuin ikinä koskaan.

Anssi siirtää Tuomaksen laulumikin flyygelin ääreen ja se lopulta saadaan yltämään juuri sinne asti, ja sitten hän kehottaa Tuomasta ottamaan basson (NO OHOH!) ja ehdottaa, että Ville voisi soittaa vaikka rumpuja (Ville: bada-bum-tshhh!) ja sitten mennään. Ei ole totta, nyt ei kyllä tiedä miten päin tässä olisi ja minne katsoisi. Anssi ison mustan flyygelin äärellä osin selin yleisöön mutta niin ryhdikkäänä ja varmana, Tuomas bassottelee hiljaa mutta varmasti takaoikealla Anssin Gibson käsissään ja Ville löytää pari ekan säkeen jälkeen juuri oikean kevyen rumpukompin tälle. Arvaa mitä oon miettinyt? No en ainakaan tällaista versiota tästä ihanasta biisistä, en todellakaan ikinä! Tämä on aika käsittämätöntä. Tässä juuri ja juuri ehtii tajuta kamerat kavereiden käsissä ja toivoa, että videoinnit onnistuvat. Itse ei pysty juuri nyt mihinkään muuhun kuin vain olemaan ja nauttimaan. Muu maailma on kadonnut.

Käsittämättömän hieno päätös tälle lyhyelle mutta niin hienolle keikalle. Tätähän me olemme aina toisinaan kaivanneet, Anssi bassosssa muutenkin kuin jonkun biisin soolossa. Tässä sitä nyt oli koko keikan edestä, ja vielä tuo flyygeli + rytmisektio -versio ÄMPistä kaikkea tällä keikalla aiemmin koettua sokeroimassa. Ei ihme ettei uni meinannut tulla silmään yöllä tämän jälkeen ihan vähällä.

Ja vielä kaikki tämä bassojuttu. Antti on tietenkin basisti, ja ollaanhan me kaikki nähty jossain yhteydessä Anssi ennenkin bassossa. Saara soittaa bassoa Hilland Playboys -kantribändissä, ja Ville oli bassossa siinä teeveestä 2009 tulleessa Haaveiden ilta -ohjelmassa. Ja nyt vielä maailman puhdasverisin kitaristi Tuomaskin on nähty bassossa. Siis hetkinen, KAIKKI tässä bändissä ovatkin basisteja. Ei se ihan tervettä voi olla, eihän? Mutta nautitaan siitä, basismi elää heissä vahvana. May the bass be with you.

Settilista

Kaksi sisarta
Puistossa
Milla
Nummela
Levoton tyttö
1972

Miten sydämet toimii?
Älä mene pois

Kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.