Keikkarapsa: Me olemme Tavastia

| Aiheet: Yhteisö | Kirjoittaja:

Anssi Kela + bändi to 1.12.2016 Tavastia-klubi, Helsinki

Tavastia-klubin loppuunmyyminen on ollut Anssi Kelalle suuri haave jo 20 vuoden ajan, ja huomenna se toteutuu! Koska perjantain keikka myi niin vauhdilla loppuun, sinne sovittiin saman tien toinenkin keikka eli myös torstaina on tarjolla samaa tykitystä. Tuplakeikka! Ja kysehän on nimenomaan Tavastia-klubista, joka on helpon matkan päässä mistä vain pääkaupunkiseudun kolkasta, siellä on hyvä tunnelma ja siellä normaalikeikat alkavat aina miellyttävään aikaan. Tavastialla moni bändi ylittää totaalisesti itsensä, koska Tavastiassa on erityistä taikaa. Miksi minäkään tyytyisin yhteen iltaan kun kerran voin hankkia lipun molemmille?

Faniryhmässä päätettiin ottaa tulevat keikat pidemmän kaavan mukaan ja keksittiin kaikenlaista yhteistä säpinää ja tapaamista näiden keikkojen yhteyteen. Aika moni oli pyytänyt näiden keikkojen takia töistä vapaata päivän tai kaksikin. Anssi-parkaa hiillostettiin niin facebookin kautta kuin muiden keikkojen jälkeen naamakkain: Mitä spessua sinne tulee? Tuleeko eri illoille ihan erilaiset settilistat? Tuleeko kaikkea uutta? Ja vaikka Anssi vastaili maltillisesti että ihan normikeikka, ei nyt sen kummempaa, me keräsimme kierroksia. Livelevy on tulossa, ensi kesään TV-ohjelman nimi (”Anssi Kela ja isot biisit”) julkistettiin, pitkästä aikaa Anssin livelähetys facessa – eihän tässä ehdi rauhoittua missään välissä!

Hypeä lisäsi livelevyn Parasta aikaa ilmestyminen keikkapäivänä. Osa meistä nouti levyn jo aamulla lähilevykaupoistaan tai sai postin mukana, ja loput kuuntelivat sitä Spotifystä. Omia sormia poltteli aina alkuiltaan asti, ennen kuin lopulta oli mahdollista aloittaa ilta kaupungilla Anssin tahdissa singahtamalla ensiksi Levykauppa Äxään, jossa kyseinen ennakkoon tilattu tuplavinyyli odotteli minua. Tiskiltä tarjottiin muovikassia sen kuljettamiseen, mutta tänään hommat hoidetaan asiaankuuluvasti ja levy pakattiin luonnollisestikin mustaan KELA-kangaskassiin. Siitä siirryttiin Tavastian seinänaapuriin ravintola Ilvekseen, jossa isossa pöydässä vapautettiin porukalla levyjä muoveistaan, nautittiin janojuomia ja odoteltiin lisää kavereita paikalle.

Tärkein ensin eli gatefold-levykuorten keskiaukeama auki, koska siellä on iso kokoelma fanien ottamia kuvia, olenko päässyt mukaan, en varmaan… JEE! Tuo tuossahan on minun ihan omin pikku kätösin nappaama kuva, eioototta, tuokin on! Peräti KAKSI minun räkäisellä kännykälläni näpättyä otosta, no nyt on! Jokaisen keikkakuvaajan elämän suurin haave on saada itse ottamansa kuva levykansia koristamaan, ja nyt täällä on minun ottamiani kuvia ihan oikean levyn kannessa! Kymmenet muutkin fanit pääsevät iloitsemaan tänään aivan samasta syystä, siis miettikää vähän miten siistiä!

Ilveksessä ei ehditty fiilistellä aivan tilanteen edellyttämällä laajuudella, sillä seuraavaksi sisälle astelleet kaverit kertoivat, että Tavastian ovella on jo jonoa. Täh, ei voi olla, narraatte varmaan, Tavastiallehan ei ikinä jonoteta kuin korkeintaan viimeiset 10 minuuttia ennen ovien aukeamista ja nyt tuohon hetkeen on vielä ainakin 40 minuuttia. Pakko vetää takki niskaan ja mennä toteamaan että totta se on, ja asettua itsekin jonon jatkoksi. Siinä sitten tukittiin jalkakäytävää isommalla porukalla, johon liittyi koko ajan lisää tuttuja.

Nyt on kiihkeää menoa. Takit riisutaan jo ulkona jotta selvittäisiin mahdollisimman nopeasti narikasta, jono melkein kiehuu yli kun joku töpeksii lipun tarkastuksessa, ja sisällä rynnätään saman tien ovelle, jonka oletetaan aukeavan ensimmäisenä salin puolelle. Kun baarista saadaan selville, että keskiovi onkin se ensin aukeava, seuraa yleistä hälinää ja sekoilua kun jono rakennetaan uudelleen ja välillä jonotetaan varmuuden vuoksi molemmilla ovilla. No nyt, salin keskiovi raottuu ja me juoksemme etuaidalle. Tässä Anssin ja Antin välissä on hyvä paikka, äkkiä tähän ja nyt ehtii hieman hengähtää, sillä keikan alkuun on runsas puoli tuntia vielä.

Takahuoneen ovi käy, sieltä tulee Ville, sitten loppu bändi ja viimeisenä Anssi kitaroineen eli selvästikin lähdetään liikkeelle koko bändin voimin. Hetki, mikä tämä tuttu intro on, oho, Suuria kuvioita! Koska tämä on viimeksi kuultu livenä bändikeikoilla? Mainio valinta, sillä loppuunmyyty keikka, livelevy ja oma telkkariohjelma ovat kyllä melkoisen suuria kuvioita.

Millan aikana rupesin katselemaan lavan valaistusta ja yhtäkkiä siinä tajusi että se hetki sitten hipelöidyn livelevyn kansikuvahan on otettu tässä Tavastian lavalla, juuri näiden sinisten ja punaisten valojen alla, ja bändi on siinä kuvassa juuri näillä samoilla jalansijoilla, samoissa vaatteissa ja samojen soittimien kera. Se livelevyn kansi on juuri nyt herännyt eloon, ja jonkun taian kautta me olemme ilmestyneet siihen samaan levyn kanteen fanittamaan bändiä juuri tuossa kuvaustilanteessa – ja lisäksi mehän olemme myös päätyneet sinne levyn kanteen, sinne sisäaukeamalle kuvaajina! Hämmentävä hetki, mutta tässähän me oikeasti juuri nyt olemme, ja tämä on samalla se levyn kansi. Ja niiden vinyylikiekkojen antia tarjoillaan meille tuossa metrin-parin päässä edessämme vielä livempänä kuin mitä vinyylien uriin on koskaan kaiverrettu. Tämähän on levynjulkkarikeikka vähintään kolmanteen potenssiin!

Kahden biisin jälkeen Anssi vaihtoi hetkeksi laulun puheeksi, toivotti meidät kaikki tervetulleiksi Tavastialle ja kertoi, että seuraava biisi liittyy sellaiseen elimeen, joka ei suinkaan ole se miehinen elin joka on piilossa Frankenstrat-kitaran alla vaan sellainen, joka on paljon ylempänä ja joka saa veren kiertämään (yleisöstä riemukas miesääni: ”Kikkeli!”), siis Miten sydämet toimii? Toimii hyvin tässä kohdassa keikkaa, ja muuten koko keikka toimii. Eihän siitä ole kuin pari viikkoa, kun jossain kapakassa kirottiin lavan edessä paskaa äänentoistoa ja Anssi sai facessa selitellä meille akustiikan alkeita, ja nyt taas kaikki kuuluu kuten pitääkin. Äänimies Terttu on selvästi pannut parastaan tänä iltana. Laulu, taustalaulut, kaikki soittimet, jopa Saaran koskettimetkin jotka niin usein hukkuvat muun mölinän alle (mutta jotka ovat livelevyllä miksattu tarpeeksi ylös, kuten sopiikin).

Tässähän alkaa olla jo ihan salikeikkojen fiilis äänimaailman puolesta, mutta oikean rokkiklubin meiningillä höystettynä! Miksi kaikki keikkapaikat eivät voi olla Tavastia-klubeja? No okei, joku saa olla Möysän Esso tai Pub Grönan, mutta ne kaikki loput saisivat kyllä rempata itsensä Tavastioiksi. Toisaalta, lähiöräkälän puolen yön keikkoja känniääliöiden keskeltä katsottuaan osaa arvostaa tällaista paikkaa ja tällaista yleisöä entistä enemmän.

Puistossa ilta viilenee, mutta täällä on muuten kamalan kuuma vaikka keikka on vasta aluillaan eikä paikka ole läheskään täysi. Tunnelma on korkealla ja yleisö täysin mukana koko ajan, mutta kieltämättä ilma voisi vaihtua hieman paremmin. Mutta ei se mitään, ei sitä ehdi nyt miettiä pidempään kun seuraavaksi Levyhylly pelastaa – ja voi että se pelastaakin kun Tuomas ottaa sooloiluvuoron biisin lopuksi. Soolo jatkuu ja jatkuu, älä vain vielä lopeta Tuomas, mä niin kuuntelen tätä vaikka koko illan ja saanko kumartua jalkoihisi palvomaan sinua ja kitaraasi? No huh huh, nyt oli kyllä soolojen soolo! Anssi huolehti kauniisti että Tuomas sai sen jälkeen ansaitsemansa aplodit.

Levottomia tyttöjä on niin lavalla kuin lavan edustallakin. Virnuileva Antti on kaatanut jo mikkiständinsä kertaalleen bassonsa kanssa riehuessaan, ja muutenkin homma on lavalla tavallista levottomampaa. Eivät nuo yleensä naureskele noin iloisesti (paitsi silloin kun Anssi unohtaa biisin sanat, eikä sellaista tänä iltana tainnut edes tapahtua), mutta nyt lavan puolella meininki on selvästi tavallista rennompaa ja sitä on kiva katsella. Ainahan näillä keikoilla tulee hyvä mieli, mutta tuo vielä lisää kivaa fiilistä. Anssi on keikoilla aina se, joka rakentaa tunnelmaa ja tekee töitä saadakseen yleisön mukaan, mutta nyt koko bändistä huokuu yleinen onnistumisen tunne.

Kitarabattle, eikun siis Flowers on the Steps of Eduskuntatalo (miksi sille piti antaa noin pitkä ja hankala nimi, miten mä oppisin muistamaan sen ulkoa? Ihan taatusti se on nimetty tahallaan noin että meidän settilistojen ylöskirjaajien elämä ei vain kävisi liian helpoksi) saa pitkätukkaiset miehet singahtelemaan pitkin Tavastian lavaa koko sen tilavuudelta. Tämä on keikkalavaksi juuri oikeankokoinen ja tälle viisimiehiselle bändille jopa mukavan väljä lava, mutta eturivin kaksi kitaristia olivat monen muunkin biisin aikana niin liikkuvalla tuulella että pitkälle basistille ei aina tahtonut löytyä lavan etureunasta tilaa poseerata muiden kanssa rivissä kun kitarasankarit heittivät hiuksiaan mikkiständien etupuolella ja nostivat jalkaa mellakka-aidan päälle. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita piisasi, ja useamman kerran jo pelotti että ei kai kukaan eturivin miehistä vain putoa lavan ja aidan väliseen kapeaan tilaan, jossa useampikin keikkakuvaaja piti hoviaan ja yritti väistellä toisiaan.

Karhunelämässä Anssi otti kaulaansa Nile Rodgers Hitmaker -replikan, joka saman tien vaikeni melkein koko loppubiisin ajaksi vaikka teknikko Esa järjestikin vähän poikkeavaa lavashowta konttaamalla pitkin lattiaa ja etsimällä pedaalilaudasta, piuhoista ja hullusta professorista vikaa samalla kun Tuomas sai hoitaa kaikki kitaraosuudet. Biisin viimeinen sointu sentään irtosi jo yleisönkin korvin kuultavaksi. Anssi selitteli ongelmaa yleisölle ja kysyi, kuinka monen mielestä bändin saundi parani ratkaisevasti kun hänen kitarointiaan ei kuulunut. Muutama käsi nousi, ja yksi niistä kuului koskettimiensa takana riemukkaasti naureskelevalle Saaralle. Voi Anssi-parka, eivätkö nämä mokomat kunnioita esimiestään? Selvästi kehityskeskustelun paikka siis.

Kitarakamat toimivat taas, mutta nyt oli Anssin aika panna skeba syrjään ja ottaa joku selfiekeppi sen tilalle, sillä 2080-luvulla vaatii enemmän koreografiaa. Anssi tanssahteli pitkin lavan etureunan merkiksi liimattua vaaleaa teippiä ja laulatti porukoita kunnolla. Kädet nousevat ja liikkuvat koko yleisöllä juuri kuten pitääkin! Petri Ruususen tarina menee myös yhteislauluna ja yleisenä heilutuksena. Seuraavaksi kuullaan pitkästä aikaa Tanssilattialla, joka oli keikkojen vakioaloitusbiisi vuosi sitten mutta joka on sen jälkeen pudonnut kokonaan pois settilistoilta. Kivaa kuulla tämä taas, ja voi miten Anssilla lanteet keinuvatkaan viettelevästi! Eturivien tytöt kirkuvat korviahuumaavasti ja Anssin levenevästä hymystä näkee, että häntä ei ainakaan suuremmin harmittanut moinen suosionosoitus.

Musta tuntuu multa on monen paikalla olijan voimabiisi, ja useampikin eturivien katsoja koskettelee sen aikana omia mustia vaatteitaan tai niiden rintamusta koristavia Kela- ja MTM-pinssejä samalla kun tuo mustiin pukeutujien oma toteemieläin lausuu totuuksia lavalta käsin. Esa käy tuomassa lavalle punaisen Gretschin, Anssi nostaa sen kaulaansa ja nyt starttaa vauhdikas Nostalgiaa. Sankarikitarointia, hyppyjä, loikkia, kuinka nämä pojat vielä jaksaa kun itsellä alkaa olla jo vaikeuksia saada kädet pysymään ylhäällä koko aikaa?

Nostalgiaa vaihtuu lennosta 1972:n introksi (se on muuten hyvä se biisien vaihdos, mä tykkään) ja sitten ne kädet saavatkin taas olla ilmassa, jaksoi tai ei ja mukana on laulettava ekoista sanoista alkaen. Se nyt vain kuuluu asiaan tämän biisin aikana. Ja nyt on tanssittava – ja kas, tässähän on yllättävästi tilaa tanssia. Keikan alkaessa väki oli pakkautunut todella tiiviisti etuaitaa vasten, mutta keikan edetessä osa porukasta on selvästi siirtynyt taemmas väljemmille (ja viileämmille) vesille ja vaikka etuaidallinen on yhtä tiukasti vierekkäin kuin aiemminkin, heti tokassa rivissä on jo aukkopaikkoja. Nyt ei ole enää onneksi niin tukalan kuumaa kuin alkukeikasta, mutta sen verran lämmintä on että Antti taitaa kuvitella olevansa Välimeren rannalla ja Tuomaksen yllytyksestä availee paidan nappeja niin että rakkauden ryijy vilkkuu ja eturiveissä kiljutaan taas hartaasti!

Hetkeksi lavan täydellinen pimennys, sitten Nummelan tähtitaivas, yhteishoilotus ja suru siitä että keikka on lopuillaan. Nummelan jälkeen bändi poistuu pikaisesti lavalta mutta vaativan taputuksen jälkeen Anssi palaa yksin takaisin, kiittää paikalle tullutta yleisöä, kertoo telkkariohjelmasta ja livelevystä, ottaa kaulaansa akustisen mustan Martinin ja kertoo, että nyt on Hetken biisin vuoro. Jees, nyt tulee kivaa! Lavalle vaaditaan taas yhden eturiviläisen puhelin, josta Anssi kaivaa esiin Wikipedian ja sieltä satunnaisartikkelin. Oho, osuvasti valikoitunut artikkeli esittelee meille joensuulaisen punkyhtyeen nimeltä Wasted, joten biisin tyylilajiksi valikoituu automaattisesti punk. Yleisöstä vaaditaan duuria, ja Anssi kysyy, sopiiko E-duuri (”SOPII!”) ja sitten mennään kovaa! No joo, ei tuo nyt ihan nuorille, vihaisille miehille kuten Maukka Perusjätkälle tai Pelle Miljoonalle vetänyt vertoja, mutta hei, jostainhan nekin aloittivat punkin soittamisen! Ihan kehityskelpoinen nuori mieshän tämä Kelastinen selvästi on, ei ehkä vain aivan tarpeeksi vihainen tähän genreen!

Anssi kutsui nyt bändin takaisin lavalle ja vaihtoi Martinin toiseen mustaan kitaraan, ’62 Stratocasteriin ja tästä oli helppoa arvata, että seuraavaksi kuullaan Kuolleen miehen kitara. Ai että osaakin olla komea versio! Anssi vetää erityispitkän sooloon sen loppuun ja Strato saa laulaa kuten vain useampien käsien kulkenut vanha sähkökitara osaa. Kaunista, niin kaunista!

Maitohapoilla ja jaksaa, jaksaa! Yleisö lupaa kyllä jaksaa, bändiltäkin vielä irtoaa ja bassosoololle kiljutaan kuten asiaan hyvin sopii. Vielä pidempi kierros Mikan faijan Bemarin takapenkillä ja sitten loppukumarrukset, bändin jäsenten toinen esittelykierros ja sen päätteeksi ”Minä olen Anssi, te olette Tavastia!” Tuo on hienosti sanottu sillä tänä iltana me emme todellakaan vain olleet Tavastialla, vaan me olimme Tavastia! Onhan Anssi jotain tuon tapaista sanonut ennekin keikkojen lopuksi eli ei vain että ”te olette yleisö” kuten tavallisesti, mutta juuri nyt tuo tuntui erityisen hyvältä.

Keikan jälkeen jahdattiin aulassa vielä nimmareita koko bändiltä levyjen kansiin, houkuteltiin heitä täytekakun äärelle, juteltiin Tertun kanssa äänentoistosta (joka siis oli nautinnollisesti just eikä melkein tänä iltana), juhlittiin Anssin kanssa edessä olevaa loppuunmyytyä keikkaa ja kaikkea mitä nyt yleensä voi juhlia ja nauratettiin Anttia banaanijutuilla.

Eikä siinä vielä kaikki, tänään perjantaina otetaan sama uusiksi samalla paikassa! Tuon ihan saman keikan mainioine settilistoineen ottaisi vaikka ihan samanlaisena uudestaan, mutta jotain muutoksia settilistaan on luvattu, ja mikäs sen jännempää! Ja Antti lupasi avata paidan napit napaan asti, sitä kyllä odotellaan myös innolla. Ehkä nämä jumissa olevat hartiat ja hauiksetkin toimivat iltaan mennessä ja vaikka eivät toimisi, me aiomme olla Tavastia vielä toiseenkin kertaan ja astua maagisen salin oven läpi livelevyn kanteen sisälle toistamiseen. Tämä on ihan parasta aikaa!

Settilista

Suuria kuvioita
Milla
Miten sydämet toimii?
Puistossa
Levyhylly pelastaa
Levoton tyttö
Flowers on the Steps of Eduskuntatalo (kitarabattle)
Karhunelämää
2080-luvulla
Petri Ruusunen
Tanssilattialla
Musta tuntuu multa
Nostalgiaa
1972
Nummela

Hetken biisi: Wasted (soolo akustinen)
Kuolleen miehen kitara
Maitohapoilla
Mikan faijan BMW

Kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.