Keikkarapsa: Kitara, taivas ja tähdet

| Aiheet: Yhteisö | Kirjoittaja:

Anssi Kela + bändi pe 2.12.2016 Tavastia-klubi, Helsinki

Kaverelta tulee meseviestejä, joissa kerrotaan, missä päin kaupunkia kukin on liikkeellä ja yritetään saada sovittua, minne ja mihin aikaan mennään porukalla syömään. Edellispäivän keikkarapsa on kirjoitettu valmiiksi, parit muut vähemmän olennaiset asiat on hoidettu ja nyt on aika keskittyä olennaiseen. Uusi, vasta edellisenä päivänä painosta saatu paita ensimmäistä kertaa päälle ja tavaroiden tarkistus. Keikkalippu, check. Korvatulpat, check. Lompakko, check. Antinkiusausledivalo, check. Parasta aikaa -levyä en tarvitse tänään, koska sain eilen metsästettyä omaan kappaleeseeni kaikkien bändin jäsenten nimmarit, ja olin kaiketi ainoa, joka onnistui tässä jo torstaina.

Bussimatkalla kaupunkiin mesettely jatkuu kiihkeänä. Käyn vielä kirjakaupan kautta ostamassa kaverille kultatussin nimmarien metsästystä varten ja sitten lähden etsimään epämääräisesti määriteltyä ruokapaikkaa. Syönnin jälkeen istutaan vielä pieni hetki, mutta sitten alkaa Tavastian oven edusta jo houkutella ja pari seurueestamme karkaa jo sitä kohti muiden vielä keräillessä takkejaan ja kassejaan. Äh, ei ole totta, pitkälti yli tunti ovien avautumiseen ja täällä on jo kunnon jono. Eilen ensimmäiset jonottajat olivat paikalla ehkä kolmisen varttia ennen ovia, tänään jono on aloitettu jo ainakin puolitoista tuntia ennen ovia! Tervehdimme jonossa jo olevia tuttuja, asetumme sen jatkoksi ja kohta muukin ruokaseurueemme ilmestyy siihen.

Jono kasvaa kasvamistaan, ja kohta siinä käy kunnon kohahdus, kun basisti Antti ilmestyy Ilveksen ovesta ulos happea haukkaamaan. Antti taitaa vähän säikähtää jonon nähdessään, mutta saamme hänet suklaapatukoita heiluttelemalla rauhoitettua ja houkuteltua jonon vierelle juttelemaan. Paitamyyjä Maia puikkelehtii jonon lävitse mukaan porukkaan ja ihmettelee, mitä tämä väkijoukko oikein kuvittelee tekevänsä täällä näin kauan ennen keikan alkua. No mutta hei, tänä iltana Tavastia on myyty loppuun ensimmäistä kertaa Anssi Kelan uran aikana! Me haluamme eturiviin, tietenkin, ja sinne pääsee tällaisena historiallisena iltana vain jonottamalla vähän pidemmän kaavan kautta.

Kun Antti ja Maia lähtevät sisälle, pyydämme heitä huolehtimaan, että kitaristi Tuomas lähtisi ulos tupakkatauolle (Tuomas ei kylläkään polta), koska hänellekin on hankittu karkkia loppukuusta olevien synttäreiden takia. Jonkun ajan kuluttua Tuomas kurkistaa varovasti etuoven raosta, ja makeisten lisäksi hänelle työnnetään heti puolisen tusinaa levynkantta nimmaroitavaksi. Tuomas hoitaa hymyillen velvollisuutensa ennen kuin lähtee takaisin sisälle keikkaan valmistautumaan. Herkuilla houkuttelu kannattaa aina!

Ulko-ovi aukeaa! Lippujen tarkistusta, narikan kautta kiirehtimistä, vessaan ryntäilyä, juoman hankkimista ja yleistä panikointia tiiviisti salin keskioven edessä jonoa rakennellen. Kun melkein ehdimme rauhoittua siihen somettamaan ja pitämään paikkoja vielä vessareissulla oleville kavereille, ovi aukeaakin ja siitä seuraa hurja ryntäys kohti etuaitaa, Äh, miten nuo muut olivatkin noin vikkeliä, no mutta Antin edessä on vielä tilaa, siihen! Melkein sama paikka kuin eilen, mutta nyt tasan Antin mikkiständin edessä eli metrin-puolitoista enemmän sivussa kuin eilen. Tämä kelpaa. Hmm, mellakka-aita on muuten paljon lähempänä lavaa kuin eilen. Se on varmaan hyvä juttu, vai onko?

Nyt on aikaa katsella ympärilleen. Vieressä molemmilla puolilla ja aidassa kiinni melkein koko sen leveydeltä näkyy tuttuja naamoja, ja isolla osalla meistä on päällämme sama paita kuin minullakin, tämä loppuunmyydyn keikan kunniaksi painatettu. ”Ihan hyvä, että pahimmat hullut voi erottaa muista yhdellä silmäyksellä”, sanoi joku meistä juuri ennen salin oven aukeamista. Antti käy lavalla hoitamassa bassonlämmitysrituaalinsa (yleisössä kohistaan ja kiljahdellaan), teknikko Esa käy teippaamassa settilistat lattiaan ja kurkotamme kännykät sitä kohti. Siitä täytyy saada kuva, mutta sitä ei sovi lukea ennen keikkaa. Hyvällä keikallahan edes osan biiseistä pitää olla täysiä ylläreitä!

No nyt, ihan kohta, nyt nyt nyt – joo, nyt rumpali Ville ilmestyy lavalle, kohta ne muutkin ja oho, tänä iltana aloitusbiisi onkin Kasarin lapsi eli taustanauha lähtee päälle ja Anssi onkin jo siinä mustine Freddie Mercury -takkeineen ja Freddie-vainaan tapaan lyhyen mikrofoninvarren kera. Jos sä tsennaat, niin heitä yläfemmat, ja Anssihan heittää niitä taas kerran koko eturivin kanssa! Juuri tähän iltaan tämä valinta aloitusbiisiksi todella osuu. JVG:ltä lainattu kappale, mutta Anssin kokonaan uusiksi panema sanoitus jossa hän kertoo musiikillisen historiansa teini-iän haaveiluista alkaen tähän päivään asti.

Heti aloitusbiisissä otetaan myös yleisö mukaan osaksi esitystä. Tällaista ei katsella telkkarista, ei vaan tällaisessa eletään oikeasti mukana. Artisti hengittää samaa ilmaa kuin me ja on tuossa ihan lähellä, ihan oikeasti olemassa, jopa käsin kosketeltavissa (yläfemma minunkin kanssani, jee!), eikä mikään hologrammi tai muu bittikooste jossain ruudun takana tai metrien päässä etäisellä juhlalavalla. No siis miettikää, onko vaikka Elastinen oikeasti olemassa? Onko kukaan koskaan koskettanut häntä?

Bändikin pääsee nyt lavalle ja käyntiin lähtee tietenkin Milla, ja yleisö laulaa mukana. Yleisö muuten todellakin laulaa, sillä täyden Tavastian noin 800 kurkusta irtoaa nyt selvästi enemmän ääntä kuin eilisellä keikalla. Tavastia on tietysti aina Tavastia, tänne ei kukaan tule vain ryyppäämisen takia vaan tänne tullaan nimenomaan koska täällä on elävää musiikkia ja sitä voi katsella rauhassa, koska kaikki muutkin ovat täällä sen takia. Toki näin isoon porukkaan mahtuu rokkipoliiseja, känniääliöitä, kälättäjiä ja muita normiryhmiä, mutta ”mä hei voisin vaikka laulaa mukana kun mä kerta osaan ainakin nää kertsin sanat” -porukan osuus on täällä harvinaisen suuri.

Kaksi sisarta, ja settilistassahan on todella eroja eiliseen nähden, se ei ollutkaan vain juttua ja fanien haaveita! Anssi tervehtii tässä vaiheessa yleisöä ja kertoo, kuinka tällainen ilta on ollut hänelle haave jo siitä alkaen kun hän aika tarkalleen 23 vuotta sitten eli lokakuussa 1993 nousi tälle samaiselle lavalle pari viikkoa aiemmin rockin Suomen mestaruuden voittaneen Pekan ja suden riveissä. Sen jälkeen hänen urallaan on ehtinyt tapahtua paljon, kuten huippusuosioon noussut Nummela-levy, jolta myös seuraavaksi soitettava Puistossa on lohkaistu.

Nummelan huippuvuosista on aikaa jo 15 vuotta, mutta Anssi ei todellakaan ole mikään has-been, ja siitä sai olla todisteena seuraavaksi settilistalle valittu muutaman vuoden takainen iso hitti Levoton tyttö, joka on tämänhetkistenkin toivebiisikeikkojen toivotuinta materiaalia.

Yllätykset settilistalla jatkuvat: Kitarabattle ei tänä iltana ollutkaan salikeikkoja varten muovailtu Flowers on the Steps of Eduskuntatalo, vaan sen ja vanhemman taistelubiisin yhdistelmä, joka sai muuttua Kaatua kuin puu -biisin introksi. Sitten palattiin takaisin Anssin juurille ja kuultiin hänen vanhin levytetty biisinsä Karhun elämää, jonka yhteydessä bändi esiteltiin totuttuun tapaan ja jossa yleisö sai taas kerran laulaa mukana.

Aikahyppy viime syksyyn ja Anssin uralla tärkeään vain elämää -ohjelmaan, eli nyt katsotaan Netflix-sarjoja Sannilta lainattujen sävelten tahdissa. Nyt alkaa myös jännittää: Jos Anssi surfaa keikalla, se on tapahtunut aina tämän biisin aikana. Eilen ei surfattu, mutta nyt Anssi laulaessaan mittailee lavan etureunaa siihen malliin että kohta hän saattaa heittäytyä yleisön käsien varaan. Keikoilla viime aikoina seurannut kuvaaja on selvästi valmiina, ollaanpa siis tarkkana! Ja aivan oikein, mikin jalka Esalle, pelkkä mikki käteen ja sitten se on menoa, leap of faith! Anssi häviää uimaretkellään jonnekin yleisön keskivaiheille ja alkaa sitten suunnata takaisin kohti lavaa.

Nyt mellakka-aidan sijoitus aiheutti selvästi ongelmia, sen ja lavan välissä ei ollut tilaa järkkärille mutta se teki yleisön kannattavien käsien ja lavan väliin vaarallisen kuilun. Hetken näytti pahasti siltä että Anssi syöksyy tuohon kuiluun pää edellä, mutta hän sai onneksi kätensä lavalle asti ja loppu vartalo seurasi jotenkin perässä. Ei erityisen tyylipuhdas suoritus, tämä yleisö kaipaa selvästi vielä harjoitusta asiassa (ja osin ihan vain habaa) ja tämä aitaratkaisu teki hommasta normaalia hankalamman. Lavalle palautus ilman aitaa olisi onnistunut tässä tapauksessa paljon turvallisemmin. No mutta hei, kaikki jäivät henkiin ja keikka jatkui, eli tuo suoritus voidaan katsoa kuitenkin kokonaisuudessaan onnistuneeksi! Ja yleisö lauloi mukana, hurrasi ja huusi.

Petri Ruusunen ja Musta tuntuu multa, nyt ollaan ihan tuoreimmissa kuulumisissa. Ensimmäinen näistä biiseistä ei ole vielä täyttänyt vuottakaan ja jälkimmäisellä on ikää runsaat kaksi kuukautta. MTM ei varmaan ollut tuttu kaikille yleisössä olleille (eikä välttämättä Antillekaan, jonka takia lavalla piti hetken heittää läppää aiheesta), mutta hyvin se istuu settiin ja sen bändiversiosta on syksyn keikkojen aikana kehittynyt tosi komea veto.

Esa tuo lavalle vanhan mustan Stratocasterin, eli nyt kuullaan tarinaa Kuolleen miehen kitarasta. Tänäkin iltana sen lopussa oli pitkänpitkä, ihana soolo, juuri sellainen joka sopii tähän biisiin, tälle kitaralle ja tälle keikkapaikalle. Tämä Strato ei ole se kitara, jonka esittelystä aikoinaan alkoi tämän biisin kirjoittamiseen johtanut ketju, mutta tällä samalla Tavastian lavalla se biisin syntyä innoittanut edesmennyt kitaranomistajakin on ollut aikoinaan musisoimassa omine sähkökitaroineen.

Nostalgiaa – joko me todella ollaan keikan loppupuolella? Mä olin vielä tuon äskeisen kitarasoolon sfääreissä, mä en ollut ihan valmis tähän rokkenrollitykitykseen mutta nyt mennään taas niin että jytisee eikä hifistellä! Hyppy, loikka, piruetti, niin leveä haara että saa pelätä poikien housujen puolesta, tää on just hyvä näin! Tanssitaan! Sori taas kerran mun takana ja vieressä olijat, mutta siis kun tanssitaan, niin tanssitaan oikeasti, sillä lailla että hiki virtaa, tukka heiluu ja seuraavana päivänä sattuu. Mutta huominen on vasta huomenna, nyt on vain Tavastia ja tämä loppuunmyyty keikka! Tanssikaa tekin!

1972 ja tanssitaan lisää, karjutaan sen edestä, mitä ääntä irtoaa vielä tässä vaiheessa keikkaa, otetaan yhdessä ilo irti tästä hetkestä! Kunnes on aika sytyttää tähdet tuikkimaan öiselle taivaalle ja lähteä taivaltamaan Nummelanharjun maisemiin valkoista kitaraa soittavan miehen matkassa. Tänä iltana tähtitaivas tuikkii tavallista kirkkaammin kun koko Tavastia parvea myöten on mukana tällä kauniilla, yhteisellä kävelyretkellä.

Encoretauon aikana salissa taputetaan ja jytistellään samalla kun Esa virittelee mustaa Martinia lavan pimeydessä. Nahkatakkiin vaihtanut Anssi kertoo, että on taas Hetken biisin aika, ja Wikipedia tarjoilee parin hutin (liian lyhyitä artikkeleita) jälkeen huikean kertomuksen melkein tuhat vuotta sitten eläneen oman aikansa merkkimiehen Johannes Salisburyläisen elämästä. Erityisesti hänen lyhytkasvuisuuteensa viitannut cognomen eli lisänimi herätti yleistä innostusta salissa ja selvästikin pienoista hämmennystä laulajassa. Herran uskonnollisista saavutuksista hieman loikittiin yli, jotta tarina saataisiin kunnialla päätökseen ja Johannes saateltiin manan majoille Chartresissa tai sen läheisyydessä vuonna 1180. Jumaliste, ei olisi ukko kyllä ikinä arvannut että hänestä kirjoitetaan lauluja vielä 2010-luvullakin!

Maitohapoilla ja bassottelua, oih! Bemarin kyytiä tarjoillaan jo viimeiseksi biisiksi, mutta eiväthän nuo selvästikään laske soittimiaan alas ja laittaudu loppukumarrukseen. Vielä yksi biisi siis? Eikun siis tietysti, totta kai tulee vielä yksi biisi ja senhän arvaa, ei sitä voi jättää soittamatta koska… no siis koska kaikki TÄMÄ. Tavastia ja tämä lava, juuri nämä valot, livelevy, koska tämä on juuri tätä. Parasta aikaa. Äh, nyt mä tarvitsen kiireesti nenäliinoja.

Kiitokset ja kumarrukset. Onnellisesti hymyilevä Anssi lähtee kulkemaan lavan reunaa kätellen kaikkia joihin yltää, ja poikkeuksellisesti Antti lähtee samalle kierrokselle. Tuomas ja Villekin kättelevät toisesta laidasta osan porukasta. Vain Saara seisoo lavalla miettien, mistä aloittaisi roudauksen, mutta saamme hänet onneksi huudettua myös kättelyhommiin. Tämä ei todellakaan ole yksin Anssin keikka, vaan me haluamme juhlistaa tänään koko tätä bändiä ja kiittää heitä tästä illasta. Samoin kaikista menneistä illoista ja niistä, jotka ovat vielä tulossa. Kiitos, ja nähdään taas samoissa merkeissä!

Settilista

Kasarin lapsi
Milla
Kaksi sisarta
Puistossa
Levoton tyttö
Kitarabattle/Kaatua kuin puu
Karhunelämää
2080-luvulla
Petri Ruusunen
Musta tuntuu multa
Kuolleen miehen kitara
Nostalgiaa
1972
Nummela

Hetken biisi: Johannes Salisburyläinen (soolo akustinen)
Maitohapoilla
Mikan faijan BMW
Parasta aikaa

Kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.